keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Vauvapoika is back

Hiyaa!

Tänään luvassa lisää Wilhelmiä. Mulla ois parikin shootin kaltaista siitä julkaistavana, mutta alotellaan näillä vanhemmilla kuvasilla. Liitän oheen yhden vähän vanhemman tekstin hänestä! Minun vauvani <:

Oon niin ilonen tästä nukesta ihan senkin takia, että nyt saan jakaa näitä tekstejä tännekin :'D Niitä on kymmeniä, mutta otetaan tänään tähän yksi hyvin olennainen pätkä viimesyksyltä. Perspektiivihenkilönä toimii Wilhelm itse. Tämä on ajalta ennen poikien häitä. He hapuilevat vielä suhteessaan aika lailla.

* * *

Kädet


Rakkaallani on maailman kauneimmat kädet. Sormus vasemmassa nimettömässä, syvä, ympyrän muotoinen arpi samassa ranteessa. Sitä ei näe, jos tarkastelee vain sormusta kämmenselän puolelta. Minä en kuitenkaan ole koskaan kyennyt unohtamaan, että se on siellä, tarkkailemassa vuosien takaa.

Ilta on ollut pehmeä, leivoimme yhdessä. Laitoin jälleen liikaa mausteita leipään, hän opasti minua lempeästi, eksyi välillä painamaan helliä suudelmia hiuksiini. Nauroin hänen olkaansa vasten, saimme leivät valmiiksi ja söimme ne voin kera. Sormus sormessani ei pidä minua kiinni tässä elämässä, se on jokin muu, kenties kanelin tuoksu ilmassa, läikehtivä nauru rintakehässäni.

Ilta on jo lopussaan, yön harso yllämme. Rakkaani on viipynyt kylpyhuoneessa liian pitkään. Kukaan ei käy suihkussa niin kauan. En ole kuullut veden valuvan. Sydämessäni on aukko, jota tällaiset hetket suurentavat. Loppumattomat. Olethan sinä kunnossa? Sinun täytyy olla. En halua sinun kärsivän enää koskaan. Nousen ylös sängystä vaivautumatta pukemaan uudelleen ylleni. Astelen kylpyhuoneeseen pelokkaana kuin varpunen. En tiedä, miten reagoida, kun näen, kuinka rakkaani on lysähtänyt polvilleen. Näen vain hänen pelkonsa ja oman heijastumani siitä.



”Julius?”

Ei vastausta. Hädin tuskin näen eteeni. Hän nousee ylös. Kyyneliä silmäkulmissa. Varovaisia, mutta anteeksipyytelemättömiä.

”Rakas? Mikä on?”

Rakkaani tulee lähelle, mutta ei kosketa. Miksi ei? Hän koskettaa aina. Silloinkin, kun ei tahdo.

Kun katson häntä silmiin, kavahdan taaksepäin. Suru niiden pohjissa on suunnaton. En pysty heijastamaan itseäni niistä. En näe muuta kuin kaiken aiheutetun. Jostakin syystä en ymmärrä siitä mitään. Miksi hän itkee? Minun rakkaani, jolla on maailman kauneimmat, hellimmät kädet. Meillä on kaikki hyvin. Me olemme puhuneet. Olemme puhuneet kielemme tyhjiksi, olemme huutaneet yöhön, pidelleet silloinkin, kun ei olisi tarvinnut. Käsi on aina löytänyt toisen. Rakas? Rakas, älä itke. Meillähän on kaikki kunnossa.




”Wilhelm, minä… Minä olen ajatellut.”

Sisälleni putoaa jotakin suunnattoman kylmää. Hän ei kutsu minua rakkaakseen. Hän kutsuu aina.

”Minä en taida olla aivan kunnossa.” Nielaus. Kyyneliä. Älä niele niitä, tunne ne, ole niin kiltti. Ei enää pakoilua. ”Minä… minä ymmärrän sen nyt.”

En kykene muuta kuin tuijottamaan. Kun kyyneleet tulevat, ne tulevat suunnattomina ja kaikki kerralla. Vasta, kun näen Juliuksen vapisemassa pienessä kerässä jalkojeni juuressa, minä ymmärrän, että hän ei ole koskaan itkenyt nähteni. Ei omaa suruaan. Kaikki hänen vuodattamansa kyyneleet ovat aina olleet minua varten.

En tiedä, kuka olen, kun laskeudun kaakelilattialle hänen kanssaan ja hapuilen. En uskalla koskettaa. Jokin Juliuksessa estää minua tekemästä niin. Haluan, että hän ottaa oman tilansa. Tälläkin kerralla hän on se, joka näkee minua selkeämmin, vaikka hänen silmänsä ovat täynnä kyyneliä.


”Olen aina ollut pelkkä katurakki. Se määritti aiemmin kaiken, mitä minä olin.”

Haluaisin kieltää. Tahtoisin sanoa, että hänellä on arvo, hän on oma ihmisensä, mutta se eväisi hänen oikeutensa tuntea, mitä hän tuntee. Sitä paitsi totuus on toinen sille, joka elää ilman paperien suomaa turvaa. Minä en voi sanoa mitään, mikä auttaisi. Me katsomme maailmaa sen eri puolilta.

”Minä… Minä olen aina ollut satutettu. En ole koskaan pelännyt, koska en ole osannut. Se ei ole minun oikeuteni. Pelko. En ansaitse pelätä. Siksi sinä sait aina tehdä, mitä halusit.”

En kiellä. En sano, että en halunnut. Vaikka en halunnutkaan, sillä ei ole merkitystä, koska minä iskin silti. Hän ei tarvitse sellaisia sanoja, ei minulta.

”Mutta minuun sattuu silti. Luoja, Wilhelm, kaikki ne teot… Minä en sittenkään ole päässyt niistä yli.” Kyyneliä valuu valtoimenaan Juliuksen poskille, hänen äänensä on pelkkä aie. ”En halunnut enää palata tähän. En tahtonut sinun näkevän. Mehän olemme puhuneet tämän jo läpi. Sen piti olla takana päin. Mutta haava vatsassani, se… Joka kerta, kun näen sen, minä muistan.”

Minäkin muistan. Puistatus miltei vie kehoni mukanaan. Haluaisin sanoa, etten se ollut minä. Että se oli joku, joka huusi sisälläni. Mutta se olin minä, joka itki häntä rakastamaan minua, pysymään ikuisesti vierelläni. Se olin aina minä, ja olen päättänyt elää sen kanssa.


”Julius, minä…” Omakin ääneni haipuu reunoistaan. En sittenkään kykene sanomaan mitään nyt, kun hän tarvitsisi sitä eniten.

”Älä. Sinun ei tarvitse. Tämä on minun taisteluni.”

Pudistan päätäni. Vasta silloin huomaan itsekin itkeväni.

”Ei ole. Minä aiheutin tämän. Me olemme tässä yhdessä. Puhu minulle. Sano kaikki. Olen tässä, minä kuuntelen sinua. Ja…” Nielaus. Lisää kyyneliä. ”Ja jos sinä niin päätät, minä katoan kyllä.”

”Ei!” Hänen äänensä on miltei maaninen, pelon säröt saavat sen kuulostamaan rikkinäiseltä. Se ei kestäisi kauaa.

”Ei… En tahdo sitä. En tahdo.” Hän hapuilee kättäni, mutta ei tartu. Minäkään en ota hänestä kiinni. Ei vielä. ”Minä rakastan sinua, mutta on kipua, josta en tule koskaan pääsemään yli. Sinä olet muuttunut. Tietysti olet. En rakasta mitään ’uutta’ sinua, koska tiedän, että sinä olet yhä sama ihminen, joka repi korvanlehteni halki ja työnsi sormet haavaani. Ja se sattuu minua edelleen. Osa minusta on yhä siellä. Siinä kivussa. Koska se osa kuvittelee ikuisesti ansainneensa sen. Minä olin satutettu. Olin joku, jota sai satuttaa.”


Julius vetää henkeä. Minä itken täysin ääneti.

”Kuvittelin aina, etten ollut enää edes ihminen, koska koko maailma huusi sitä. Mutta olin minä. Olin sellainen ihminen, jonka sai hakata lähes hengiltä. Minuun sattui, ja olen vihdoin ymmärtänyt, että en koskaan todella ajatellut niitä hetkiä loppuun.”

Minä en tiennyt. Voi rakas, minä en tiennyt, eikä se ole sinun vikasi. Minun on aina ollut vaikeaa katsoa asioita suoraan. Niiden edessä on harsoja. Mutta minä näen nyt. Kiitos, että kerroit minulle. En kuitenkaan sano mitään siitä ääneen. Hän ei halua selityksiäni.

”Se olin minä. Aina. Se olin minä, Julius, ja haluan, että tiedät, että minä kyllä tiedostan vastuuni. En kuvittele mekkojen ja pehmeiden iltapäivien vievän pois sitä, mitä tein sinulle. En kuvittele hetkeäkään, että saisin sinua rakastamalla anteeksi. En pyri sellaiseen.”

Hänen kyyneleensä lakkaavat. Suu raottuu, mutta ei sano. Hän katsoo minua suoraan.


”Ja minä olen pahoillani. Aivan tosissani olen. En ole halunnut anoa anteeksiantoa, mutta Julius, minä todella olen uskomattoman pahoillani. Olen ollut jo pitkään, ja uskon, että on vihdoin aika sanoa se.”

Hän on hetken hiljaa. Pyyhkii kyyneliään siinä, edessäni, kaakelilattialla, avoimempana kuin koskaan. Hauraana kuin lapsi. Hellyys on miltei hajottaa sydämeni, mutta en voi koskettaa, en aivan vielä. Muuten tämä on iäksi hajalla meille.

”Minä olen ollut täynnä pelkoa. Se ei oikeuta mitään, mutta se on peittänyt kaiken alleen. Mutta Julius, minä tiedän yhden asian varmaksi. Täysin varmaksi.” Hivuttaudun lähemmäs, olen jo miltei hänen ihollaan. ”Kaikki se rakkaus, jota tunnen sinua kohtaan, on suurempaa kuin pelko, jota olen kantanut sydämessäni. Sen minä tiedän.”

Julius puhkeaa uudelleen kyyneliin. Menen lähelle, vien käden miltei poskelle, kysyn eleellä ääneti lupaa. Silmät antavat sen minulle, ja minä sivelen hänen pehmeää, kyynelten kastelemaa ihoaan.

”Tiedätkö, minä olen tainnut aina haluta kuulla nuo sanat. Sen, että sinä pyydät anteeksi.”


En välitä omista kyynelistäni, en siitä, että tilanne voisi olla kenelle tahansa muulle irvokas. Lyöjä ja lyöty. Ja silti vain kaksi ihmistä. En halua unohtaa, keitä me olemme. En kuitenkaan halua upota menneen painoon.

”Tule tänne, rakas. Tule syliin.”

Julius tulee. Hänen musta päänsä lepää rintaani vasten, silitän suortuvia, sidon hänet hetkeen. Rakkaani. Me selviämme tästä. Me olemme aina selvinneet.

En muista hänen olleen koskaan aiemmin sylissäni tällä tavalla. Kuinka paljon olen antanut hänen piilottaa kivustaan? Vastedes antaisin hänelle tilaa. Ottaisin hänet syliin, kantaisin vastuuni. Julius katsoo minua väsyneillä silmillään ja hymyilee varovasti. Silitän yhä hänen hiuksiaan. Minun kallis, rakas kihlattuni, anna anteeksi, että en kyennyt katsomaan surusi pohjaan saakka. Minä lupaan yrittää kovemmin. Sinä ansaitset sen.

Rakkaani käsi hivuttautuu omalleni. Se on siinä jälleen. Paikallaan. Kihlasormus toista vasten. Ei kahleena, vaan lupauksena, jota kohti jokainen yönsineen kääntyvä päivä meitä johdattaa.

Ekat kukkakuvat ja kevätfiilistelyä

 Moikka!

Nyt taas perinteistä kuvapostausta! Tässä on vähän eri ikäisiä, postaamatta jääneitä kuvia. Olkaatten hyvä!

* * *

A moment for myself

Iika, Pullip Poison Girl full custom










Näiden kuvien ottaminen oli ehkä parasta ikinä koskaan! ;-; Ekat kukkakuvat tältä vuodelta. Plus olin ollut koko viikon isoissa kriiseissä omista kuvistani ja niiden laadusta ja muokkauksista etc. Tuntui hyvältä ottaa oman näköisiä kuvia jälleen! Kuvauspaikka löytyi vahingossa koululta :'D Käveltiin vaan kaverien kanssa ohi. Totesin tovereilleni että mun on PAKKO päästä kuvaamaan noiden kanssa illalla, ja toteutin lupaukseni! Ihana reissu oli

* * *

Attitude

Haigha, Pullip Prunella












Kaupunkikuvia?? Minulta?? More likely than you think! Tuo Haighan uusi asu motivoi tekemään pienen kyläkierroksen. Mulla oli super kivaa, olin tuona päivänä ihan tosi kikseissä Euroviisuista :'D <3 Semifinaaleja kuumeisena odotellen kävin vähän kuvailemassa

* * *

Kevään kukka

Debra, Pullip Ludmila









Ja tästä voimmekin spotata mun uuden kevätlapsen :< Kevät ja kukkaset selvästi sopivat Debralle! Oon innostunut siitä ihan uudella intensiteetillä, se on niin sulonen :c 

* * *

Hurt

Kalma, Pullip full custom




Bonuksena tällanen myrkynvihreä värivaihtoehto, en vieläkään osaa päättää kummasta pidän enemmän:


Kalma on murunen! Kieltämättä se suloisin kukkaistyttö tonne voikukkien keskelle heitettäväksi.

* * *


Lopuksi vielä kuva uudesta Rainbow High -nukestani, jonka ihana äitini sponssasi mulle Tuurista :( <3 Oli muuten hyvä valikoima noita siellä, note niille jotka tällaisen haluaisi. Taisi saada sieltä jokaista Suomesta saatavaa Rainbow High -nukkea miinus ne cheerleaderit.

Kiitos paljon katselusta!

tiistai 18. toukokuuta 2021

Rikkinäiset jumalat: luku 15

 Heippa!

Kuvatarinaa jälleen 8) Tällä kertaa ei taaskaan mitään monen kuukauden taukoa osien välissä, jippii! Kiitos muuten ihan todella paljon edelliseen osaan kommentoineille, luin ihan itku kurkussa kaikkia ihania kommentteja :( <3


* * *

Rikkinäiset jumalat: luku 15

Uhma


*ovenkoputus*


Faith: Kuka siellä?


Efraim: *hymähtää* Hei, Faith.

Faith: Kaiken tämän jälkeen en olisi kuvitellut sinun vaivautuvan koputtamaan oveen.

Efraim: Herrasmies mikä herrasmies, hmm? *naurahtaa* Saanen käydä sisään.


Efraim: *istahtaa Faithin tuolille* 

Faith: Tuskin tulit tänne teen ja pikkuleipien vuoksi, joten en aio tarjota sinulle sellaisia. Mitä haluat?


Efraim: Etkö muka todella tiedä? Tytöt. Missä tytöt ovat?

Faith: Ei aavistustakaan.


*tuoli kaatuu*



Efraim: *kuristaa Faithia* Tiedät kyllä, ettei kukaan kuule, jos tapan sinut nyt. Missä ne tytöt ovat?

Faith: *yskii* Kovemmin.

Efraim: Mitä? En aivan kuule?


Faith: Purista nyt helvetti sentään kovemmin, jos kerran tahdot tappaa minut. Tämä vain… *yskii* Tämä vain kutittaa vähäsen.


Efraim: *päästää irti* Helvetti sinun kanssasi.

Faith: *yskii ja nauraa* Sinä et saa ikinä mitään irti minusta, mitäs siihen sanot?


Efraim: En muistanutkaan, että sinullakin olisi ollut piikit, joilla pistää.

Faith: Sitä tulee kasvattaneeksi sellaiset, kun elää riittävän kauan sinun kaltaisesi miehen kanssa.


Efraim: *siristää silmiään* Minun mieheni valvovat tätä seutua erityisen tiukasti. Luuletko, ettei tyttöjen tuloa nähty?

Faith: Sittenhän olisit vain voinut kysyä miehiltäsi, näkivätkö he jonkun poistuvan. Et olisi minun luonani. *hymähdys* Vai tuliko sinun ikävä minua?


Efraim: Sinä olet minun vaimoni.

Faith: Entinen vaimosi, joka ei enää alistu.


Efraim: Hah, samapa tuo. Sinun tyttäresi on virkeämpi joka tapauksessa. Makuuhuoneessa ja muutenkin.

Faith: Tuntuuko hyvältä tuhota pelkkä lapsi? Tuleeko sinulle vahva olo siitä? Vai oletko kenties vain peloissasi?


Faith: *työntää Efraimin kauemmas* Sinä sait jo projektisi ja olet kehittänyt kymmeniä lisää. Sinulla on aivan riittävästi dataa siitä, mitä pikku manipulaatiosi aiheuttaa ihmisissä. Nyt sinä jahtaat näitä viattomia tyttöjä, jotta he eivät paljastaisi sinun, krhm, kokeitasi. Mutta niitähän sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet. Eivät jumalatartytöt ole mitenkään erityisiä. Kuka tahansa muukin voisi paljastaa sinut.


Faith: Joten… mitä sinä todella pelkäät?


Faith: Voisiko olla, että tämä on ensimmäinen kerta elämässäsi, kun koet olosi todella uhatuksi? Kaikki ei menekään kuten haluat. Tytöt eivät ole pelkkiä lelujasi, heillä on oma tahto.


Efraim: Et tiedä, mistä puhut. Jopa kaikkein itsenäisin heistä murtui.

Faith: *hätkähtää* Irina? Mitä sinä teit Irinalle?

Efraim: Saatiinhan sinuunkin vähän eloa. *hymähdys* Irina on poissa kuvioista.


Faith: Ei. Ei… *perääntyy* Tapoitko sinä Irinan?

Efraim: Hänen itsenäisyytensä koitui hänen kohtalokseen. Täytyy myöntää, että epäilin sitä alusta asti. Hänestä oli hyvän aikaa minulle hyötyä, sillä hän teki mielellään likaisimmatkin hommat. Lapset laitoksella palvoivat häntä jumalana. Sitä oli hauskaa katsella.

Faith: Sairas paska. Kuvitteletko, että voit tehdä tuota ikuisuuden? *itkee* Hän ei ansainnut tätä.


Efraim: Kuka lopulta ansaitsee mitäkin? Mitä merkitystä sillä enää on, jos hän on kerran kuollut?

*laukaus*

Faith: Ku-... kuulitko sinä?

Efraim: Kuulin.


Efraim: Pysy siinä. Minä menen ulos katsomaan. *nousee ylös*

Faith: Aivan kuin olisin muka menossa jonnekin...


*Efraim lähtee*

Faith: Mitä... mitä täällä tapahtuu... apua...

*kolahdus*


?: Hah, mikä paskiainen. Jätti tuolinkin lojumaan.

Faith: Ei... ei ole mahdollista...


Irina: Tervehdys, Faith. Siitä onkin hetki.

Faith: Hän... hän sanoi, että sinä kuolit...


Irina: *nauraa* Efraim on kenties hyvä tohtori, mutta surkea käyttämään asetta. Sain pelkkiä pintanaarmuja. Kannatti esittää kuollutta. Efraim oli liian ylpeä tarkistamaan, olenko todella hengetön vai en. Hänen mokansa.


Faith: Hyvä luoja… kuinka sinä…


Irina: Minä osaan käsitellä asetta. Se laukaus tuolla ulkona oli minun ampumani. Ala tulla, Efraim toteaa pian, ettei ulkona ole mitään hätää ja palaa takaisin kiusaamaan sinua. Ymmärrän nyt virheeni. Ei olisi koskaan pitänyt tehdä mitään sen miehen hyväksi.

Faith: Et voinut tietää.

Irina: Tiesin minä. Olin vain liian kiinnittynyt ajatukseen siitä, että minua palvotaan, että olen vihdoin jotakin…


Irina: Mutta hitto sentään, minä olen arvokas ilman laitostakin. *siristää silmiään* En suostu luovuttamaan kunniaa sellaiselle vanhalle ukolle.

Faith: Oikein. Rohkea tyttöni. Tule, mennään.


Irina: Mennään.

* * *

Ulkona


Faith: Ei. Ei voi olla. Näin ei saanut koskaan käydä. *katsoo tyttöjä* Eden... Eden. Mitä sinä teet? Odota.


Eden: *kääntyy katsomaan* Kas, Faithko se siinä? Siitä onkin hetki, kun olemme tavanneet. Edellisellä kerralla sinä yskit lattialla. Sinua ei saanutkaan tapettua niin helposti kuin luulin.


Faith: Älä tee näille tytöille mitään. Anna heidän olla. He eivät ole tehneet mitään väärää.


Eden: Sinä et siitä päätä. *siristää silmiään* Irina. Oletko se todella sinä?


Irina: Minä luotin sinuun. Pidin sinua ystävänäni.

Eden: Minä näin sinun kuolevan.

Irina: Olisit sitten opettanut Efraimia ampumaan kunnolla. 


Aurora: Irina? Sinäkö siinä? *hengähtää*

Irina: Minä… Voi Aurora…


Aurora: Sinä idiootti. Typerä helvetin idiootti… Minä luulin, että sinä…

Irina: Älä huoli. Olen tässä. Anna minulle anteeksi, minä en tiennyt. *suutelee Auroraa*


Aurora: Me puhumme vielä. Myöhemmin. Nyt minulle riittää, että sinä olet siinä.


Irina: *kääntyy Edeniin päin* Eden, minä en anna sinun tehdä pahaa yhdellekään meistä. En tiedä, mitä sinä teet ja miksi, mutta minä toivon, että me voimme keskustella tämän läpi.


Eden: Keskustella? Halusitko sinäkin vain keskustella silloin, kun sidoit heidät kiinni etteivät he vaarantaisi laitosta? Me olemme samalla puolella, sinä ja minä. Sinäkin tahdot vain tulla palvotuksi.


Irina: Se sattui olemaan ennen kuin Efraim päätti ystävällisesti osoittaa minua aseella. Sellainen muuttaa ajatuksia.


Irina: Minä en voi antaa sen miehen tehdä enää enempää pahaa yhtään kenellekään. Enkä sinun, Eden. Vannon, että en tiennyt, että sinuun sattuu niin paljon. Me voimme yhä puhua tämän läpi.

Eden: Sinäkin olet siis aivan yhtä turha kuin kaikki muutkin. *alkaa nauraa* Mutta en minä teitä tarvitse. Laitos ei hyödy teistä. 


Eden: Te voitte kaikki vain kuolla pois.

* * *