Moikka! ^^ Tämä olisi nyt sitten nykyisen kuvatarinani viimeinen osa, jonka kanssa minulla oli ongelmia enemmän kuin ihan tarpeeksi. Ajattelin, etten ikinä saisi tätä valmiiksi, että epäonnistuisin täysin ja joutuisin lopulta heittämään pyyhkeen kehään tämän suhteen. En tehnyt niin, ja vaikken vieläkään ole täysin tyytyväinen, niin tässä sitä ollaan.
HUOM! Tarinassa ei kerrota Roxeten kohtalosta sen vuoksi, että teen neitiin liittyvän pienen kuvatarinan osan myöhemmin erikseen selkeyden vuoksi. Kuulette hänestä enemmän siis myöhemmin.
Ennen kuin menemme itse tarinaan, haluaisin kertoa muutamia ajatuksiani siihen liittyen. (Sonjan viimeisen kuvatarinan alussa ollut teksti inspiroi minuakin kirjoittamaan tällaisen, joten kunniaa hänelle) Ei ole pakko lukea, jos tahtoo välttää hieman hämmentävän tekstin.
----
Tämä on nyt vain pieni pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea mielessäni liikkuu, mutta haluan nyt ehdottomasti jakaa sen kanssanne.
Meille kaikillehan tulee niitä hetkiä, jolloin tuntuu, että on yksin, eikä mikään koskaan tule helpottamaan. Ihan kuten Avalon tässä tarinassani. Mutta entä sitten, kun niitä hetkiä on aina? Huomasin vasta eilen, miten paljon tarinassa nähtävät Avalonin ajatukset muistuttavat osittain omiani. Muistan vieläkin ajan, jolloin tunsin olevani täysin yksin, ihmisten sanat olivat aseita minua vastaan ja koin olevani täysin hyödytön. Tietenkään niin ei ollut. Ainahan minulla on ollut ystäviä ympärilläni, olin vain sulkenut silmäni kaikelta.
Silti yksinäisyys on jotain, mitä ihan liian moni ihminen joutuu kohtaamaan. Pienikin erilaisuus saa ihmisten selät kääntymään. Suurimman osan ala-asteesta vietin muiden perässä roikkuen, ikään kuin varjona jolla ei ollut omia mielipiteitä. Tai oli, oli niitä, mutta niitä ei saanut sanoa, tai muuten en ollut enää porukassa. Mitään varsinaisia sääntöjä ei sanottu koskaan ääneen, mutta tiesin niiden silti olevan olemassa, ne määrittivät liikaa elämääni. Ei ole olemassa mitään niin kamalaa tunnetta, kuin se, että omat mielipiteet ja arvot tuntuvat yhtäkkiä täysin turhilta ja mitättömiltä muiden omien rinnalla. Unohdin omat asiani pitkäksi aikaa, mutta tiesin aina, että minulla on omat, vahvat mielipiteeni. Siellä jossain ne aina olivat, en vain uskaltanut antaa niille valtaa. Se on yksi ja sama, onko yksin vai seurassa, jossa kukaan ei arvosta tai välitä. Kumpikin tuntuu vähintään yhtä pahalta.
Uhrasin ihan liian monta asiaa, riitelin ihan liian monen ihmisen kanssa vain parempien asioiden toivossa. Vielä tänäkin päivänä kannan syyllisyyttä siitä, miten loukkasin minulle tärkeitä ihmisiä, vaikka minulle onkin jo annettu anteeksi. Oli muutamia sellaisia hetkiä, jolloin ajattelin, että mitä helvettiä olen oikein tekemässä. Luojan kiitos annoin oman mielipiteeni voittaa ja korjasin välejä, ja kas, tässä sitä nyt ollaan. Näiden kokemuksien ansiosta olen oppinut arvostamana ystäviäni entisestään, ikinä en voi olla riittävän kiitollinen kaikesta. Vaikken ole vieläkään täysin kunnossa, tunnen silti olevani huomattavasti itsevarmempi kuin aiemmin, ja osasyy on ehdottomasti kaikki ystäväni.
Miten tämä sitten liittyy mihinkään? Ei se liitykään.
Haluan vain sanoa, että pitäkää arvossa niitä ihmisiä, jotka ovat aina olleet kanssanne ja jotka välittävät teistä. Mikään, ei mikään tässä maailmassa ole sen arvoista, että kannattaisi lähteä ikään kuin uhraamaan ystävyyssuhteita sen vuoksi. Haluankin nyt kiittää tässä kaikkia niitä, joita kutsun ystävikseni ja jotka ovat kestäneet, kuunnelleet ja auttaneet minua. Kaikenlaista sitä on tullut teidän kanssanne käytyä läpi, mutta hei, kokemukset vahvistaa, eikö niin? Tämä kiitos menee myös rakkaille lukijoilleni. Kiitos teille kaikille, rakastan teitä. ♥
-----
picfic; Uudestisyntynyt
[ Dead end, viimeinen osa ]
Kuka muka oikeasti
tarvitsee jotakuta elääkseen? Pieni hymy leviää kasvoilleni, kun ajattelen, että minäkään en ole koskaan tarvinnut ketään, sillä kaikki olivat mielikuvitukseni tuotetta. Minä olen alhainen, alhaisempi
kuin kukaan, sillä edes yksinäisimmät ihmiset eivät koskaan ole
kehittäneet ystäviään itse, niin kuin minä tein. Mutta ei sillä
ole enää merkitystä, kuinka alhainen olen. Ei enää tässä
vaiheessa, kun olen lopullisesti yksin, eikä enää
mielikuvituksenikaan voi minua auttaa.
Olen jossakin todellisen ja mielikuvituksen rajamailla, paikassa, jonka on kehittänyt henkilö, joka ei kykene enää koskaan sanomaan sanaakaan auttaakseen minut pois. Ja mitä se loppujen lopuksi auttaisi, vaikka Roxette olisikin elossa kertomassa minulle, miten täältä pääsee? Olisiko todellinen maailma muka parempi, olisiko minulla siellä paikka, jonne mennä? Ajatukseni saavat hymyni leviämään entisestään, ja joku voisi havaita pientä katkeruutta hymyssäni.
Joku kuitenkin osaa lukea minua kuin avointa kirjaa, joku, joka näkee hymystäni, mitä mielessäni liikkuu. "Lopeta tuo itsesäälissä kieriskely, Avalon, ja ryhdistäydy! Tästä on keskusteltu", kuuluu tuttu ääni takaani. Ääni on miellyttävä, se tuntuu täyttävän koko tilan.
Nostan katseeni äänen aiheuttajaan, ja alan haukkoa henkeä. Taasko minä kuvittelen? Olenko vajonnut jo niin syvälle mieleeni, että näen hänet vielä kuolemansakin jälkeen? Henkilö, joka edessäni seisoo, on Lilia.
"Sinä olet kuollut", kuiskaan. Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka mieleeni tulevat.
Lilia ei näytä itseltään, hänen hiuksensa ovat vaaleammat ja pitemmät, mutta Lilia hän on. Silmät ovat samat. Ne katsovat minua täynnä sitä samaa vilpitöntä kunnioitusta ja iloa, jota niissä on aina ollut. Nämä silmät ovat ne, joista olen aina pitänyt, ja hän on se, jota olen aina rakastanut eniten.
"Oho, niinpä taisinkin olla", Lilia vastaa ja naurahtaa kevyesti. Naurahdus kuulostaa pienen kellon helinältä. "Sellaista pääsee sattumaan, kun pyörii kaltaistesi ongelmalasten kanssa." Hän painottaa sanoja ilkikurisesti, ja tiedän, ettei hän ole tosissaan. Sitten Lilia vetää syvään henkeä, vakavoittaa itsensä ja luo minuun synkän katseen. "Avalon, entinen minä on kuollut. Kuten saatat ehkä huomata, tämä ei ole vanha Lilia, sillä vanhalla Lilialla ei ollut näin mahtavia hiuksia." Lauseen loppupuolella tyypillinen virne palaa hänen kasvoilleen, ja hän huiskauttaa vaaleita suortuviaan tyytyväisen näköisenä. "Tosin hiukseni eivät ole ainoa asia, joka on muuttunut. Nyt minä olen ihminen, oikea sellainen", hän lisää ylpeyttä äänessään. Minä hymyilen.
Ainoa asia, jonka osaan tehdä, on tarttua hänen käteensä. Varmistaa, että Lilia todella on siinä. "Miten... miten sinä onnistuit tuossa? Ja nyt en tarkoita noita mahtavia hiuksiasi, vaan sitä, miten... miten sinä olet elossa", saan sanotuksi. Sanani hymyilyttävät Liliaa, ja tunnen pienen onnentunteen kuplivan sisälläni. "Sanotaanko vaikka, että Taivaassa ollaan armeliaampia kuin luulin. Mielikuvitusolentojen persoonallisuuksienhan pitäisi kadota, ja minun tapauksessani minun piti kadota kokonaisuudessaan", Lilia selittää kiihdyttäen tahtiaan, "mutta he näkivät sinut. Pyysin heitä katsomaan sinua ja sanomaan suoraan, onko oikein, että sinä jäät tänne yksin ilman ketään. Ja koska - anteeksi nyt vain - omistat olemattomat sosiaaliset taidot, et koskaan saisi seuraa itsellesi. Ei ihminen saa elää sillä tavalla, eihän?"
"Suostuivatko he muka jättämään sinut eloon minun takiani?" kysyn häkeltyneenä, ikään kuin mikään tässä maailmassa ei saisi tapahtua minun vuokseni. Lilia pudistaa päätään ja virnistää. "Ei jättämään vaan herättämään! Minähän olin kuollut. He katsoivat kaikkien parhaaksi, että minä, monta vuotta mielikuvitusolentona elänyt olento, saisin vihdoin mahdollisuuden tulla oikeaksi ihmiseksi. Ja tässä minä olen, lihaa ja luuta, katso itse." Hymy hänen kasvoillaan levenee entisestään, enkä minäkään malta enää olla hymyilemättä.
"Avalon, kuule. Me lähdimme matkaan etsiäksemme siskoasi, mutta taisimme löytää jotakin aivan muuta. Minusta tuntuu, ettei kyseessä koskaan ollut siskon etsiminen. Meidän täytyi löytää totuus, ja sen avulla sinun tuli löytää itsesi. Mitä mieltä olet, onnistuimmeko siinä?"
Vastaan hänen hymyynsä ja kuiskaan: "Onnistuimme."
Maailma sumenee sanojeni myötä, tila alkaa muistuttaa enemmän unta kuin todellisuutta. On aika palata takaisin oikeaan maailmaan. Viimeinen asia, jonka erotan selkeästi, on Lilian levollinen hymy.
~~~~
Aurinko tuntuu lämpimältä ihoa vasten.
Silmäni pysyvät kiinni, mutta viereltäni kuuluva ääni pakottaa minut avaamaan ne. "Huomenta, ääliö", Lilian ääni toivottaa minut tervetulleeksi tähän maailmaan. Naurattaa, mutta aistini ovat vielä heräilemässä, joten en kykene nauramaan.
"Meillä meni tähän matkaan miltei vuosi, huomaatko? Nyt taitaa olla kesän viimeiset päivät meneillään", Lilia jatkaa kikattaen tyytyväisenä. "Aurinko on niin kaunis, katso nyt."
Totta. Minä näen auringon. Se todella on kaunis.
-----
-----
Ei ole mitään onnellisia loppuja, sillä mikään ei koskaan lopu. Prinssit eivät saa prinsessojaan, joskus satulinnat sortuvat eikä sateenkaaren päästä löydykään aarretta. Mutta tiedättekö mitä? Se ei haittaa, ei kaiken kuulukaan olla täydellistä.
Joskus kaikki, mitä tarvitsemme, on joku, jonka kädestä pitää kiinni.
~~~~
The End
