Hello!
Nyt olisi kuulkaa ihan tekstipostauksen aika tällä kertaa. Olen puhunut tässä postauksessa aiemmin mun kuluttamiseen ja materiaan liittyvistä ajatuksista. Nyt, kun tuosta on kulunut jo pitkälti yli vuosi ja olen myynyt kokoelmastani reippaasti yli kaksikymmentä nukkea, ajattelin jakaa teille vähän tuoreempia ajatuksia aiheeseen liittyen. Tässä tulee nyt vähän pitemmästikin kulutuskriittisiä ajatuksia, joita mulla on ollut tähän harrastukseen liittyen. Tää postaus on hautonut luonnoksissa varmaan melkein koko tän vuoden, koska mua rehellisesti vähän jännittää postata tämä. Näitä ääniä on kuitenkin nyt noussut muualtakin, joten täältä pesee sit kans. (Iia puhui asiasta ja Miksu mainitsi kans tärkeit pointtei!)
Moraalinen vapautus: tämä ei kohdistu kehenkään yksilönä, en tuomitse kenenkään rahankäyttöä eikä mulla ole mitään tarvetta jeesustella, omistan itse yli sata nukkea. Noin! Sanottu, aloitetaan. Kaikki, mistä tässä postauksessa haluan puhua, ei koske ehkä niin suuresti suomalaista nukkeyhteisöä, mutta haluan yhtä kaikki avata tuntojani aiheesta.
Pohdin paljon kuluttamista tässä harrastuksessa. Tarpeita; sitä, miten tässä harrastuksessa syntyy tarpeiden ja kuluttamisen sykli ihan kuten kaikessa muussakin materiaan liittyvässä (vrt. vaatteiden shoppailu). On ymmärrettävää, että keräilyharrastus usein rakentuu jatkuvan hankkimisen ympärille. Tulee jatkuvasti uutta, jota haluta. Mitä pitempään harrastan, sitä tietoisemmaksi tulen siitä, miten paljon hankkiminen ohjaa mun ajatuksia ja oikeastaan koko yhteisöä. Oon pistänyt merkille, miten paljon ihmiset hankkivat todella kalliita nukkeja ja sitten laittavat ne heti kiertoon. On aina okei, jos nuken kanssa ei klikkaakaan tai jos tuleekin äkillinen rahantarve, mutta tarkoitan tällä sitä, että sama sykli toistuu vuodesta toiseen. Kyllähän osa taitaa sanoa ihan suoraankin, että hankkii vaikkapa PG:n voidakseen vaihtaa sen johonkin toiseen. Isojen artistien nukkeja käytetään joskus valuuttana ilman sen kummempaa kiintymyssuhdetta. Niiden saamisesta on tullut niin hankalaa, että osa on valmis ostamaan ihan minkä vaan yksilön ihan vaan saadakseen tietyn artistin nuken tai mahdollisesti vaihtaakseen sen myöhemmin. Tuo ihan jo ilmiönä huolestuttaa: miksi me halutaan arvottaa toisten tekemää taidetta noin ja ennen kaikkea miksi me ollaan valmiita käyttämään todella paljon rahaa johonkin, jota me ei aidosti haluta?
Nyt tänä syksynä huomasin (kuten moni muukin), että Instaan iski jokin myymis- ja vaihtamisepidemia. Pohdiskelin stoorissa tätä ja sain paljon eri maalaisia kanssapohtijoita dm:iin ihmettelemään tätä mun kanssa. Monen kanssa tultiin siihen tulokseen, että syksy on ollut ooak-nukkejen tarjonnassa vähän hiljaisempi ja porukka kaipaa vaihtelua kokoelmiinsa. Mä jotenkin tulin siinä vaan miettineeksi, että niin, tuossahan se koko ongelman ydin on: halutaan jatkuvasti lisää, ja sitten, kun sitä ei tule, halutaan vaihtaa. Tää tuntuu ihan luontaiselta ajatusketjulta, mutta alan enenevässä määrin huolestua siitä, että me ei yhteisönä laajemmin tiedosteta millaisessa noidankehässä me ollaan. Musta tuntuu, että nuket merkitsee samaan aikaan jatkuvasti vaan vähemmän omistajilleen, mutta ironisesti niiden rahallinen arvo nousee täysin kestämättömäksi. Sellainen nautinto itse tekemiseen paikoitellen loistaa poissaolollaan. Missä ilo niistä nykyisistä nukeista? Nukkeihin liittyvästä tekemisestä? Enkä mä tarkoita, etteikö SAISI haluta uutta, obviously, tää on keräilyharrastus. Mutta tajuatte varmaan, mitä haen takaa. Ilo omaan tekemiseen tuntuu monella jäävän sen maanisen ja ahdistuneen ostorumban jalkoihin.
Sanon ihan suoraan, että mun mielestä ei ole normaalia etsiä mitä tahansa ison artistin nukkea useita satasia kalliimmalla kuin niiden myyntihinta. En millään tavalla halua normalisoida sitä, että nukeista pyydetään jälkimarkkinoilla ihan älyttömiä summia varsinkaan, kun artistit itse eivät myy nukkejaan niin kalliilla. Se harmittaa artistien puolesta ja se harmittaa ostajien puolesta. Mulla on usein sellainen fiilis, että ihmisten unelmilla tehdään rahaa ja mä en ollenkaan pidä siitä. Mä ymmärrän täysin sen tunteen, että olisi valmis maksamaan vaikka nelinumeroisia summia niistä isoimmista graileista. Minä itse olisin täysin valmis siihen. (Disclaimer tähän väliin: mä itse en ole tyytymätön minkään full custom -nukkeni hintaan ja mulla on tosi hyviä kauppakokemuksia!) Silti musta tuntuu, että ihan liian usein yhteisössä ollaan tietoisia ihmisten epätoivosta ja siitä, että nuket ovat uniikkeja yksilöitä. Moni haluaa juuri jonkun tietyn nuken tai jonkun tietyn tyylisen. Toisaalta oon valmis ymmärtämään myös raha-ahdinkoa. Joskus nukke voi olla ainoa asia, josta saada nopeasti oikeasti iso summa rahaa käteen. Enemmän tässä kritisoin sitä yleistä ilmiötä, jossa tiettyjen artistien nukeista pyydetään ihan järjestäen hulluja summia. Mulle on tosi pelottava ajatus, että ei voisi tänä päivänä saada käytettynä tiettyjen artistien nukkeja, jos ei ole valmis maksamaan yli 700 euroa. Entäs sitten, kun jotkin artistit lopettavat? Näen tosi huolestuttavan suunnan siinä, että hinnat ehtivät kohota pilviin jo silloin, kun tietyt artistit ovat vähemmän aktiivisia.
Myös sitä olen aina vähän hämmästellyt, kun nukesta pyydetään juurikin vaikka se 800-900 euroa sillä verukkeella, että sen mukana tulee omistajan itsensä valitsema asu tai stailaus. Eri asia, jos nyt ihan hirveästi haluaa tietyn stailauksen, mutta mä monesti tahtoisin vain ostaa nuken sellaisenaan ilman ekstrakuluja. Ei ole mitään taetta siitä, että sen bonusasun saisi myytyä sillä hinnalla, jolla se tuli ostettua.
Oon myös aina ollut tosi tietoinen siitä, että kalliit nuket näyttäytyvät jollain lailla statussymbolina yhteisössä. Kiinnostus on keskittynyt tosi vahvasti tiettyjen artistien töihin, kun taas tuntuu, että osa jää vähän enemmän pimentoon. Tää on ymmärrettävää ja tapahtuuhan tätä muuallakin kuin vain nukkejutuissa. Mä myös itse "syyllistyn" tähän, koska mä haluan enimmäkseen vain hyvin tiettyjen artistien nukkeja. Rakastaisin silti nähdä enemmän ja laajemmalti arvostusta monille artisteille ja toisaalta myös suosittujen artistien vanhemmille töille. Niihinkin tuntuu kiinnostus lopahtavan usein uudempien tullessa. Joop, en tiiä, en haluaisi näin luovan ja intohimoisen harrastuksen tuntuvan välillä pikamuodilta, jossa pitää saada aina uusin ja tuliterin juttu. Mutta ihmisaivot on hankalat, I get that. Näinhän meidän aivokemiat pelittää. Silti haluaisin vähän tökätä niitä jollain.
Palataanpa hetkeksi takaisin noidankehä-ajatukseen. Usein uudesta nukesta on suurin hype jo ennen kuin se on edes saapunut kotiin: voimakkaimmat dopamiinihuurut tulevat saamisen tunteesta ja odottamisen riemusta, ihan kuten lapsena joulu. Mä tunnistan itsessäni sen, miten suuret dopamiinit nimenomaan se hankkimisen hetki aiheuttaa. Enkä tarkoita, etten minä tai etteivät muut rakastaisi nukkejaan; niin aivot usein vain toimivat. Olen nähnyt tästä hyvää kriittistä keskustelua nukkeinstagramissa. (Muistaakseni käyttäjällä, joka ei ole erikoistunut Pullipeihin.) On tavallaan vaarallista jäädä koukkuun siihen tunteeseen, että vain saaminen aiheuttaa hetkellisiä onnentunteita. Mulla itselläni tämä on ollut joskus melko hallitsevaakin. Koen itse, että mulla se onnellisuus nukeista ei häviä mihinkään, vaikka alun dopamiiniryöpsähdys laantuisikin ajan myötä. Oon kyllä silti ostanut joskus nukkeja ihan vaan koska olen voinut; etenkin 2021 syksyllä mulla oli ihan hullu meno. Sittemin olenkin myynyt melkein kaikki sen ajan nuket.
Samaan aikaan toki koen, että kulutuksen kannalta nukkeharrastaminen tuskin on se ekologisesti pahin mahdollinen harrastus (vrt. actual pikamuoti). En nyt kuitenkaan tässä postauksessa mene tähän. Enemmän näen tämän siltä kannalta, olemmeko me yhteisönä kollektiivisesti tyytymättömiä ja luommeko omalla toiminnallamme täysin kestämättömän systeemin. Jossain kohdassa esimerkiksi hintoja luultavasti on pakko madaltaa, kun kaikki maksaa tällä hetkellä niin paljon. (Ja samaan aikaan toivon, että artistit sais pitää hyvät ja riittävät hinnat tuotteillaan, oli kyseessä sitten vaate, asuste, nukke tms.)
Oon joskus ~nelisen vuotta sitten kuullut ranskayhteisössä jopa velkaantumisesta ja PayPal-tunnuksien menettämisestä sen vuoksi, että on ostettu nukkeja 4x-maksutoiminnolla ja sitten ei ollakaan kyetty maksamaan kaikkea. Väitän, että osa tällaisesta massahysteriasta johtuu siitä, että me ollaan yhteisönä tosi kovia luomaan hypeä asioiden ympärille ja ruokitaan toisissamme sitä fomoa. Oon joidenkin harrastajien kanssa joskus jutellut siitä, kuinka heidän on täytynyt olla viikkoja tai kuukausia pois yhteisöstä, koska se jatkuva uuden hamuaminen ja pelko myyntien missaamisesta käy voimille. Mä todellakin ymmärrän. Mun autismi on muutama vuosi sitten lähtenyt niin laukalle jatkuvasta ostamisen ajattelusta ja grailien missaamisen pelosta, että se vaikutti mun ajankäyttöön ja rentoutumiseen. Oon toki itse vastussa omasta kulutuskäyttäytymisestäni, mutta kyllä mä silti pidän ihan kreisinä sitä, miten moni on puhunut vastaavaa.
Mä käyn tällä hetkellä osa-aikaisesti töissä yläasteen opettajana ja mulla on ollut paljon työstämistä sen kanssa, että mulla ei ole enää ollenkaan sellainen rahatilanne kuin vakituisessa työssä oli. (Oon maailmassa kiitollisin mun opeduuneista tho, en vaihtas tätä nyt mihkään.) Joudun miettimään jokaista ylimääräistä hankintaa tosi paljon ja varsinkin työttömyyden alussa mulle oli vaikeaa hahmottaa, miten jutut menisivät jatkossa. (Vaikka mulla on 5v kokemus opiskelijabudjetista. Rääähhh) Tavallaan koen, että tää on saanut mut myös reflektoimaan mun tarpeita enemmän. Tarviinko oikeasti jokaista nukkea, jonka haluan? Mitkä on ne nukkeostokset, jotka ihan ehdottomasti tahdon loppuvuonna ja mistä voin joustaa? Näitä juttuja on ollut ihan terveellistä pyöritellä enemmän. Se myös antaa tilaa nauttia niistä tavaroista, jotka sitten lopulta pystyn hankkimaan. Jos esim. saan tänä vuonna vielä nukkeja, voin vannoa, että ne on erittäin erittäin harkittuja ja toivottuja. Sanon silti vielä sen, että me kaikki tehdään joskus impulssiostoja ja ollaan harkitsemattomia kulutuskäyttäytymisessämme. En edelleenkään tuu tän kanssa ylhäältä päin moralisoiden.
Mitä mä sitten toivoisin? Reflektointia! Sitä, että pohdittaisiin enemmän, missä mennään ja miksi toimitaan tällä tavalla. Väitän, että tämä on kuitenkin ihan suorassa yhteydessä siihen, miksi instassa joskus korostuu voimakas paha olo ja tarve lopettaa ja uusia ja sit taas lopettaa ja uusia. (Toki yhteisödraamat on asia erikseen tässä pahoinvoinnissa, let's not go there now.) Välillä instasta vaan huokuu paha olo.
Olisi hienoa, jos se oma tekeminen ja ilo harrastuksesta kantaisi ihan itsenään eikä vaatisi joka kuu uutta 500+ ostosta siihen kylkeen. (Joo mä puhun nyt itellenikin tässä, arvatkaa oliks tää mun normi kun olin vakiduunissa. Ei ok) Enkä halua sanoa, että kaikki ostaminen bääd and evil vaan että toivoisin yhteisöltä kollektiivisesti sitä, että pohdittaisiin niitä juurisyitä oman toiminnan ja harrastamisen taustalla. On ollut mulle itselleni hienoa huomata, että kyllä mä pärjään, vaikka en kaikkea saisikaan. Vähän rauhallisempi tahti on myös saanut arvostamaan niitä saatuja juttuja enemmän!
Tässä olikin pääpiirteissään mun sanottavani asiasta! Tästä keskustelen tosi mielelläni, heittäkää ihmeessä ajatuksia. Pus!
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
