Puhuin vähän aikaa sitten täällä Eliaksen hahmosta. Multa toivottiin poikien rakkaudentunnustuskohtaa, joten ajattelin postata tämän luvun tänne! Tämä on tosi tärkeä käännekohta heidän elämässään. Kirjoittelin tätä lukua kesällä <3 Suurin osa tästä tarinasta on kirjotettu kesällä. Mulla ei oo varmaan koskaan ollut näin hauskaa ja rentoa tarinan kanssa! Hetkiemme kudelma on mun rakkauslapsi <3
Elias
ei jaksa pukea ulos kunnollista toppatakkia. Hänen mukaansa hänen
tulee kuuma joka tapauksessa. Harmaata kauhtunutta pipoa hän pitää
päässään aina sisälläkin. Elias nappaa minut käsikynkkään
kuin aviopuolison ja nauran eleelle, vaikka koko kehoni huutaa.
”Missä Miksu sun kaulahuivi on?”
”Jätin sen varmaan kotiin.”
”Voi hiton idiootti. Venaa.” Elias
kiskoo omansa ja sitoo sen tiukasti kaulaani. Se on väriltään
täysin riidoissa maanläheisen asuni kanssa, ja hän tietää sen,
mutta sitoo sen silti. ”Ja et sano mitään tosta ruman
sinikeltaisesta, okei? Se lämmittää sua nyt, saatana. Kerrankin en
anna sun vaan kuolla muodin vuoksi. Heität henkesi tuota menoa.”
”En mä nyt niin helpolla.”
”Et tule vuodenvaihteessa kipeeksi, en
anna sun. Koita nyt vaan kestää se ruma huivi.”
”Mä en hei ole valittanut yhtään!”
Tökkään Eliasta kylkeen. ”Kiitos. Mulla on tosi kylmä.”
”No voi aijaa! Joku taisi sanoa sulle
asiasta ennen kuin lähdettiin.”
Elias ryhtyy tonkimaan jo ajat sitten
ovensa sulkeneen kaupan turkoosia ilmaiskangaskassia. Sen pohjalta
hän löytää ruttuiset, hieman kyljestä purkavat itse kudotut
tumput. Minusta pääsee epäuskoinen nauru.
”Et oikeesti ottanut tollasia mukaan.
Ethän sä ikinä käytä hanskoja.”
”En mä näitä itseäni varten
ottanutkaan.”
Elias tarttuu minua reippaasti käsistä
ja pujottaa tumput käsiini. Puristan sormet myttyyn lämmittääkseni
sormiani edes hivenen. Pudistelen päätäni. En tiedä, miten
rinnallani voi edelleen seistä ihminen, joka kantaa vanhan kaupan
kangaskassissa virttyneitä tumppuja ihan vain voidakseen tarpeen
tullen lämmittää minua.
Seisomme jonossa odottamassa ilmaista
makkaraa, jota jaetaan uutena vuotena ensimmäisille paikalle
saapuville. Ihmispaljous huvittaa minua, ja ryhdyn pohtimaan, kuinka
paljon nopeammin nämä kaikki sankarit olisivat kotona, jos
ostaisivat makkaransa kaupasta.
”Tää on niin tällanen me-juttu
taas”, Elias hymähtää. Hänen henkensä höyryää ja kasvonsa
punertavat, mutta hän ei osoita merkkiäkään siitä, että hänellä
olisi kylmä. ”Olla nyt uutena vuotena jossain saakelin
makkarajonossa.”
”No tottakai. Keksitkö muka jotain
parempaa?”
”Kieltämättä en. Ja sä olet kaiken
lisäksi vielä kasvisruokaorientoitunut…”
”Kerran vuodessa voin sun kanssa syödä
makkaraa. Se on elämys.”
Lempeä ilkikurisuus Eliaksen katseessa
saa minut viimein murtumaan. Kirkas tähtitaivas tuo mukanaan
pakkasen, hengityksemme höyryää ja meitä ympäröivien ihmisten
tasainen puheensorina kietoutuu peitoksi ympärillemme.
”Elias.”
Elias jatkaa eilisestä pelisessiostaan
kiihkoilemista eikä keskity ääneeni.
”Elias.”
Hän hätkähtää ja kääntyy
suuntaani.
”Hmm? Kaikki hyvin? Näitkö sun eksän
jossain?”
Onnistun hymähtämään, vaikka tiedän,
että huoli Eliaksen äänessä on aitoa. Pudistan päätäni. Tähdet
ovat hiljaa. Ihmisten äänet jäävät taustalle.
”Mä olisin tappanut itseni tänä
kesänä, jos sua ei olisi.”
Ihmisiä kulkee ohi kasvottomana massana.
Eliaksen piirteet hajoavat, en saa niistä enää kiinni. Silitän
hänen kämmentään. Minä olen se, joka lohduttaa.
”Mitä? Mikael, mitä?”
”Olin kirjoittanut kirjeet valmiiksi.
Silloin aiemmalla kerralla kirjoitin vain Varpulle, mutta nyt
kirjoitin teille molemmille. Olin päättänyt, että en näkisi enää
syyskuuta. En jaksanut enää yksiäkään lehdettömiä puita.”
”Mikael…”
En muista, milloin olen viimeksi nähnyt
Eliaksen itkevän. Sen on täytynyt olla lukiossa ellei jo sitä
aikaisemmin. Minä vain räpyttelen silmiäni, sisimpäni on lauluton
ja tyyni.
”Ajatus susta oli ainoa asia, joka piti
mut täällä. Vaikka juuri silloin mä hiljenin enkä jaksanut
laittaa viestejä, silti.”
Se istuu kurkunpäälläni ja odottaa.
Suljen hetkeksi silmät. Taivas on niin kaunis tänään.
”Mä rakastan sua, Elias.”
Avaan silmäni ja tiedän, että hän
tietää.
”Rakastan sua.” Nielaisen.
”Mäkin rakastan sua.”
”Ei, kun…”
Irrotan hänen kädestään. Yllättäen
en voi pitää siitä kiinni.
”Mä olen rakastunut suhun.”
Ensimmäistä kertaa vuosiin Elias ei
reagoi tyrmistykseen epämääräisellä naurulla.
”Mitä?”
”Sitä mä olen pitänyt sisälläni
kaikki nämä vuodet, mutta mä en jaksa enää. Mulla ei ole enää
mitään menetettävää. Mä tiedän, että tämä muuttaa ihan
kaiken ja varmaan mutkistaa joka ikistä asiaa välillämme, mutta en
ole jaksanut enää ajatella elämää. Mä olen rakastunut suhun ja
mä haluan sanoa sen ääneen.”
Elias sulkee kyynelistä täyttyvät
silmänsä ja pyyhkii niitä. En ole pitkään aikaan kiinnittänyt
huomiota siihen, kulkeeko joku ohitse. Eliaksen lämmin vartalo
painautuu minua vasten ja puristaa tiukasti. Vasta silloin huomaan
itkeväni itsekin.
”Mäkin rakastan.” Hänen äänensä
on kaikesta paljas. ”Sua.”
”Elias?”
Kohotan pääni kohdatakseni hänen
kasvonsa. Hän sipaisee kylmää poskeani ja eleen hellyys on
hukuttaa minut alleen.
”Mä en vaan koskaan…” Eliaksesta
pääsee turhautunutta tuhinaa. ”Ei vittu. Mennäänkö kämpille?
Ei me tässä voida…”
Huomaan naurahtavani. Nyökkään.
”Mennään.”
Elias taluttaa minut kädestä pitäen
takaisin kotiin. Hän ei päästä hetkeksikään irti. En kiinnitä
huomiota ohikulkijoihin, tunnen vain hänen kätensä lämmön ja
katson tähtiä, jotka loimuavat kirkkaampina kuin koko talvena.
Pakkanen kiristää poskia, mutta Eliaksen käsi on lämmin. Se on
porttini tähän maailmaan.
Eteisessä on pimeää ja liikaa kenkiä.
Kompastelen tunteissani, käteni on kuuma ja poskeni punottavat,
mutta eivät vain pakkasen takia. Elias tuijottaa minua epäuskoisena.
Kyyneliä on kuivunut hänen kasvoilleen.
”Oletko sä tosissasi?”
”Tietenkin.” Nielaus. ”Oletko sä?”
Elias nyökkää. Eleessä on jotain niin
hienovaraista, että saan väristyksiä. Tällä kertaa Elias on se,
joka ei uskalla katsoa minua silmiin.
”Mä en nyt yhtään tiedä, mitä mun
pitäisi sanoa”, Elias sanoo haroen tutusti tukkaansa. Hän tekee
niin aina, kun ei tiedä, minne laittaa kätensä. ”Tää on nyt
varmaan joku mun kuumeuni. Eihän tällasta… et sä…”
”Olen rakastanut sua ihan alusta asti.”
”Sulla oli poikaystävä lukiossa.”
”Joo, se oli virhe ja mä en ole
prosessoinut näitä tunteita ennen tätä vuotta. Olen puhunut
niistä terapiassa.” Naurahdan ja kävelen peremmälle asuntoon. En
uskalla laittaa valoja muualle kuin keittiöön, ne pilaisivat
kaiken. Elias sytyttää tutut siniset led-valonsa TV:nsä ympärille.
”Terapiassa? Oikeesti?”
”Mun terapeutti tiesi ennen mua.”
”Mä en nyt jotenkin prosessoi tätä
yhtään.”
”Don’t worry, et ole ainut…”
Istumme sohvalle, mutta meistä kumpikaan
ei koske toiseen. Aina jompi kumpi on tökkimässä tai nojaamassa,
mutta nyt etäisyys välillämme sattuu joka raajassa.
”Elias… Mä olin tosissani. Olisin
tappanut itseni viime kesänä, jos sua ei olisi. Sä et ymmärrä
sitä yhtään. Omaa valoasi. Sussa on ihan kaikki. Sä olet kaikin
tavoin upein ihminen ikinä, mutta et ole koskaan tajunnut sitä
itse.”
”Mikael, mä… Mä en oikeasti ymmärrä
yhtään. Miten sä voit…” Elias lyö kädet reisilleen. ”Sä
voisit saada ihan kenet vaan! Mitä hittoa sä nyt mulle siinä
selität? En mä ole sellanen hottis äijä, jollaisista tykkäät
aina, mä oon… tämmönen vaan.”
”Lopeta! Juuri tuota mä meinaan! Sä
et yhtään näe itseäsi ihmisenä, josta kukaan voisi olla
romanttisesti kiinnostunut. Se ärsyttää mua.”
”Mutta enhän mä virallisesti mikään
adonis ole, todellakaan.”
”No pitäskö sun muka olla? En mä
halua mitään sellaista, mä haluan…”
Koko kehoni on yhtäkkiä tulessa.
Kasvojani kuumottaa, kun katson Eliasta pitkään. Tunnen itseni
teiniksi jälleen. Jotkin teini-iän ihastukseni saivat minut
tuntemaan näin, kun nostivat pudonneen kynäni lattialta.
Rauhoitu. Se on Elias vain. Maailman
tutuin Elias.
”Mä en tiedä,
pitäisikö mun suuttua sulle. Et sä nyt voi ajatella musta noin, ei
se käy. Ei ihmiset ajattele musta sillä tavalla, varsinkaan sä.”
”En nyt suostu
kuuntelemaan tuollaista.”
”Mä olen vuosia
ajatellut sua, mutta en ole edes halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa,
että mulla on sellaisia ajatuksia. Mä paljon mieluummin puhun sulle
animetisseistä ja siitä, että yksikään oikea nainen ei jaksaisi
mun elämäntyyliä minuuttiakaan. Se tuntuu paljon turvallisemmalta
kuin ajatuskin siitä, että maailman upein ihminen missään
universumissa edes harkitsisi jotain mun suhteeni.”
Haukon henkeäni.
”Siis, et ihan
tosissasi ole kaiken tän aikaa…”
”Jep.” Hän
nyökkäilee useita kertoja. ”Ihan kokoajan.”
”Luoja! Hiton
idiootti, voi saatana.”
Eliaksen nauru halkoo
tiensä huoneen hämärään, ja hetken kaikki on paremmin.
”Mä en edes
tiennyt, että sä tykkäät miehistäkin.”
”No tottakai!
Puhunko niin aggressiivisen paljon animetisseistä, että tämä meni
sulta jotenkin ohi?”
”No öö, JOO!
Kommentoit kaikkia jätkiä mun kanssa aina niin objektiivisesti,
että mä kelasin sen olevan vaan sellaista ystäväsolidaarisuutta.
Tiedätkö, kun kaverin kaikkia kohteita pitää kommentoida ’tosi
söpöiksi’, vaikka ne eivät olisi yhtään söpöjä.”
”Voi luoja, en mä
ole noin tylsä…”
”Et niin, mutta en
mä uskaltanut koskaan kysyä! Mitä mä olisin sitten tehnyt, jos
sun vastaus olisi ollut jotain tasoa ime yksiksesi kyrpää! Then
what!”
”LOPETA…”
Nauramme molemmat
sohvalla niin, että lopulta valun luontaiseen asentooni Eliaksen
syliin. Emme silti kumpikaan uskalla koskettaa toisiamme. Olemme kuin
ala-asteella, kun ihastus hipaisee vahingossa ruokajonossa. Pudistan
päätäni.
”Ei hitto, tämä
on ihan kauheaa”, huokaan. ”Miten mun on tarkotus operoida tän
kanssa? Kukaan ei missään koskaan sano, miten parhaaseen ystävään
rakastuminen toimii. Ollaan tunnettu kymmenen vuotta, en mä
voi yhtäkkiä ruveta limpsuttamaan sua, ei semmonen käy.”
”Vai käykö?”
”Yääähhh…”
”Ei vaan, en mä
tiedä. Olen ihan pihalla siitä, mitä nyt tapahtuu. Mulla on ihan
hysteerinen olo. Tämä on aika kamalaa, en ymmärrä.”
Naurahdan kuivasti.
Tahtoisin kurottaa painamaan suudelmia hänen huulilleen, mutta
pelkään säikäyttäväni hänet pois. Ei meistä ole sellaiseen.
Meidän eleemme ovat puhtaan veljellisiä. Silloinkin, kun hän pitää
minua sylissä ja rapsuttaa tukkaani.
”Mikael…”
Eliaksen ääni
pehmenee.
”Mä en ikinä
unohda sitä, mitä sanoit tuolla ulkona.”
Nieleskelen.
Katseemme kohtaa jälleen, ja tällä kertaa välissämme ei ole
harsoa. Hän näkee minut suoraan ja minä tiedän, että ei ole
mitään, mitä minun tarvitsisi häneltä peittää.
”Elias…”
Elias vetää minut
kyljestä lähemmäs. Tunnen olevani vielä aivan nuori, täysin
vieras toisen kosketukselle. Elias silittää hellästi poskeani ja
jättää toisen kätensä leualleni. Me molemmat naurahdamme,
tilanne on absurdi. Annan hänelle pienen nyökkäyksen, niin pienen,
että sen voi vapaasti tulkita miksi tahansa muuksi eleeksi. Elias
sulkee silmänsä ja vetää minut varoen lähemmäs. Hänen huulensa
ovat vielä aavistuksen kylmät, kun painan omani niille. Kaikki
tapahtuu hitaasti, me olemme uusia toistemme iholla. Huulemme
opettelevat, kuinka kaiken kuuluu mennä. Minua naurattaa, kun emme
onnistu löytämään rytmiä. Sallin itseni olla kuten teinit
jälleen, sallin itseni olla hukassa ja hämmentynyt.
Elias pitää minusta
tiukasti kiinni vielä suudelman lakattuakin.
”Tämä on ihan
tosi absurdia, sano mun sanoneen”, Elias puuskahtaa pudistellen
päätään. ”Sori, mun, köh, suunnaton kokemukseni paistaa
varmaan. Ammattitasoahan mä tässä jo siis olen, kuten näit.”
”Idiootti”,
moitin ja painan kevyen suukon hänen suulleen. ”Ei oo mitään
hätää.”
Tiedän, että olen
hänen ensimmäisensä. Silitän hänen poskeaan enkä saata uskoa,
että saan viimein tehdä niin. Jokin pitkään uinunut sisälläni
tempoo kovaa, niin kovaa, että se miltei sattuu. Olen ehtinyt
unohtaa, miltä se tuntuu. Se ei ole käynyt kehossani ikuisuuksiin,
ja huomaan itkeväni, kun viimein tunnistan sen.
Onni.
Minä olen
onnellinen.
