Elias ei jaksa pukea ulos kunnollista toppatakkia. Hänen mukaansa hänen tulee kuuma joka tapauksessa. Harmaata kauhtunutta pipoa hän pitää päässään aina sisälläkin. Elias nappaa minut käsikynkkään kuin aviopuolison ja nauran eleelle, vaikka koko kehoni huutaa.
”Missä Miksu sun kaulahuivi on?”
”Jätin sen varmaan kotiin.”
”Voi hiton idiootti. Venaa.” Elias kiskoo omansa ja sitoo sen tiukasti kaulaani. Se on väriltään täysin riidoissa maanläheisen asuni kanssa, ja hän tietää sen, mutta sitoo sen silti. ”Ja et sano mitään tosta ruman sinikeltaisesta, okei? Se lämmittää sua nyt, saatana. Kerrankin en anna sun vaan kuolla muodin vuoksi. Heität henkesi tuota menoa.”
”En mä nyt niin helpolla.”
”Et tule vuodenvaihteessa kipeeksi, en anna sun. Koita nyt vaan kestää se ruma huivi.”
”Mä en hei ole valittanut yhtään!” Tökkään Eliasta kylkeen. ”Kiitos. Mulla on tosi kylmä.”
”No voi aijaa! Joku taisi sanoa sulle asiasta ennen kuin lähdettiin.”
Elias ryhtyy tonkimaan jo ajat sitten ovensa sulkeneen kaupan turkoosia ilmaiskangaskassia. Sen pohjalta hän löytää ruttuiset, hieman kyljestä purkavat itse kudotut tumput. Minusta pääsee epäuskoinen nauru.
”Et oikeesti ottanut tollasia mukaan. Ethän sä ikinä käytä hanskoja.”
”En mä näitä itseäni varten ottanutkaan.”
Elias tarttuu minua reippaasti käsistä ja pujottaa tumput käsiini. Puristan sormet myttyyn lämmittääkseni sormiani edes hivenen. Pudistelen päätäni. En tiedä, miten rinnallani voi edelleen seistä ihminen, joka kantaa vanhan kaupan kangaskassissa virttyneitä tumppuja ihan vain voidakseen tarpeen tullen lämmittää minua.
Seisomme jonossa odottamassa ilmaista makkaraa, jota jaetaan uutena vuotena ensimmäisille paikalle saapuville. Ihmispaljous huvittaa minua, ja ryhdyn pohtimaan, kuinka paljon nopeammin nämä kaikki sankarit olisivat kotona, jos ostaisivat makkaransa kaupasta.
”Tää on niin tällanen me-juttu taas”, Elias hymähtää. Hänen henkensä höyryää ja kasvonsa punertavat, mutta hän ei osoita merkkiäkään siitä, että hänellä olisi kylmä. ”Olla nyt uutena vuotena jossain saakelin makkarajonossa.”
”No tottakai. Keksitkö muka jotain parempaa?”
”Kieltämättä en. Ja sä olet kaiken lisäksi vielä kasvisruokaorientoitunut…”
”Kerran vuodessa voin sun kanssa syödä makkaraa. Se on elämys.”
Lempeä ilkikurisuus Eliaksen katseessa saa minut viimein murtumaan. Kirkas tähtitaivas tuo mukanaan pakkasen, hengityksemme höyryää ja meitä ympäröivien ihmisten tasainen puheensorina kietoutuu peitoksi ympärillemme.
”Elias.”
Elias jatkaa eilisestä pelisessiostaan kiihkoilemista eikä keskity ääneeni.
”Elias.”
Hän hätkähtää ja kääntyy suuntaani.
”Hmm? Kaikki hyvin? Näitkö sun eksän jossain?”
Onnistun hymähtämään, vaikka tiedän, että huoli Eliaksen äänessä on aitoa. Pudistan päätäni. Tähdet ovat hiljaa. Ihmisten äänet jäävät taustalle.
”Mä olisin tappanut itseni tänä kesänä, jos sua ei olisi.”
Ihmisiä kulkee ohi kasvottomana massana. Eliaksen piirteet hajoavat, en saa niistä enää kiinni. Silitän hänen kämmentään. Minä olen se, joka lohduttaa.
”Mitä? Mikael, mitä?”
”Olin kirjoittanut kirjeet valmiiksi. Silloin aiemmalla kerralla kirjoitin vain Varpulle, mutta nyt kirjoitin teille molemmille. Olin päättänyt, että en näkisi enää syyskuuta. En jaksanut enää yksiäkään lehdettömiä puita.”
”Mikael…”
En muista, milloin olen viimeksi nähnyt Eliaksen itkevän. Sen on täytynyt olla lukiossa ellei jo sitä aikaisemmin. Minä vain räpyttelen silmiäni, sisimpäni on lauluton ja tyyni.
”Ajatus susta oli ainoa asia, joka piti mut täällä. Vaikka juuri silloin mä hiljenin enkä jaksanut laittaa viestejä, silti.”
Se istuu kurkunpäälläni ja odottaa. Suljen hetkeksi silmät. Taivas on niin kaunis tänään.
”Mä rakastan sua, Elias.”
Avaan silmäni ja tiedän, että hän tietää.
”Rakastan sua.” Nielaisen.
”Mäkin rakastan sua.”
”Ei, kun…”
Irrotan hänen kädestään. Yllättäen en voi pitää siitä kiinni.
”Mä olen rakastunut suhun.”
Ensimmäistä kertaa vuosiin Elias ei reagoi tyrmistykseen epämääräisellä naurulla.
”Mitä?”
”Sitä mä olen pitänyt sisälläni kaikki nämä vuodet, mutta mä en jaksa enää. Mulla ei ole enää mitään menetettävää. Mä tiedän, että tämä muuttaa ihan kaiken ja varmaan mutkistaa joka ikistä asiaa välillämme, mutta en ole jaksanut enää ajatella elämää. Mä olen rakastunut suhun ja mä haluan sanoa sen ääneen.”
Elias sulkee kyynelistä täyttyvät silmänsä ja pyyhkii niitä. En ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota siihen, kulkeeko joku ohitse. Eliaksen lämmin vartalo painautuu minua vasten ja puristaa tiukasti. Vasta silloin huomaan itkeväni itsekin.
”Mäkin rakastan.” Hänen äänensä on kaikesta paljas. ”Sua.”
”Elias?”
Kohotan pääni kohdatakseni hänen kasvonsa. Hän sipaisee kylmää poskeani ja eleen hellyys on hukuttaa minut alleen.
”Mä en vaan koskaan…” Eliaksesta pääsee turhautunutta tuhinaa. ”Ei vittu. Mennäänkö kämpille? Ei me tässä voida…”
Huomaan naurahtavani. Nyökkään.
”Mennään.”
Elias taluttaa minut kädestä pitäen takaisin kotiin. Hän ei päästä hetkeksikään irti. En kiinnitä huomiota ohikulkijoihin, tunnen vain hänen kätensä lämmön ja katson tähtiä, jotka loimuavat kirkkaampina kuin koko talvena. Pakkanen kiristää poskia, mutta Eliaksen käsi on lämmin. Se on porttini tähän maailmaan.
Eteisessä on pimeää ja liikaa kenkiä. Kompastelen tunteissani, käteni on kuuma ja poskeni punottavat, mutta eivät vain pakkasen takia. Elias tuijottaa minua epäuskoisena. Kyyneliä on kuivunut hänen kasvoilleen.
”Oletko sä tosissasi?”
”Tietenkin.” Nielaus. ”Oletko sä?”
Elias nyökkää. Eleessä on jotain niin hienovaraista, että saan väristyksiä. Tällä kertaa Elias on se, joka ei uskalla katsoa minua silmiin.
”Mä en nyt yhtään tiedä, mitä mun pitäisi sanoa”, Elias sanoo haroen tutusti tukkaansa. Hän tekee niin aina, kun ei tiedä, minne laittaa kätensä. ”Tää on nyt varmaan joku mun kuumeuni. Eihän tällasta… et sä…”
”Olen rakastanut sua ihan alusta asti.”
”Sulla oli poikaystävä lukiossa.”
”Joo, se oli virhe ja mä en ole prosessoinut näitä tunteita ennen tätä vuotta. Olen puhunut niistä terapiassa.” Naurahdan ja kävelen peremmälle asuntoon. En uskalla laittaa valoja muualle kuin keittiöön, ne pilaisivat kaiken. Elias sytyttää tutut siniset led-valonsa TV:nsä ympärille.
”Terapiassa? Oikeesti?”
”Mun terapeutti tiesi ennen mua.”
”Mä en nyt jotenkin prosessoi tätä yhtään.”
”Don’t worry, et ole ainut…”
Istumme sohvalle, mutta meistä kumpikaan ei koske toiseen. Aina jompi kumpi on tökkimässä tai nojaamassa, mutta nyt etäisyys välillämme sattuu joka raajassa.
”Elias… Mä olin tosissani. Olisin tappanut itseni viime kesänä, jos sua ei olisi. Sä et ymmärrä sitä yhtään. Omaa valoasi. Sussa on ihan kaikki. Sä olet kaikin tavoin upein ihminen ikinä, mutta et ole koskaan tajunnut sitä itse.”
”Mikael, mä… Mä en oikeasti ymmärrä yhtään. Miten sä voit…” Elias lyö kädet reisilleen. ”Sä voisit saada ihan kenet vaan! Mitä hittoa sä nyt mulle siinä selität? En mä ole sellanen hottis äijä, jollaisista tykkäät aina, mä oon… tämmönen vaan.”
”Lopeta! Juuri tuota mä meinaan! Sä et yhtään näe itseäsi ihmisenä, josta kukaan voisi olla romanttisesti kiinnostunut. Se ärsyttää mua.”
”Mutta enhän mä virallisesti mikään adonis ole, todellakaan.”
”No pitäskö sun muka olla? En mä halua mitään sellaista, mä haluan…”
Koko kehoni on yhtäkkiä tulessa. Kasvojani kuumottaa, kun katson Eliasta pitkään. Tunnen itseni teiniksi jälleen. Jotkin teini-iän ihastukseni saivat minut tuntemaan näin, kun nostivat pudonneen kynäni lattialta.
Rauhoitu. Se on Elias vain. Maailman tutuin Elias.
”Mä en tiedä, pitäisikö mun suuttua sulle. Et sä nyt voi ajatella musta noin, ei se käy. Ei ihmiset ajattele musta sillä tavalla, varsinkaan sä.”
”En nyt suostu kuuntelemaan tuollaista.”
”Mä olen vuosia ajatellut sua, mutta en ole edes halunnut hyväksyä sitä tosiasiaa, että mulla on sellaisia ajatuksia. Mä paljon mieluummin puhun sulle animetisseistä ja siitä, että yksikään oikea nainen ei jaksaisi mun elämäntyyliä minuuttiakaan. Se tuntuu paljon turvallisemmalta kuin ajatuskin siitä, että maailman upein ihminen missään universumissa edes harkitsisi jotain mun suhteeni.”
Haukon henkeäni.
”Siis, et ihan tosissasi ole kaiken tän aikaa…”
”Jep.” Hän nyökkäilee useita kertoja. ”Ihan kokoajan.”
”Luoja! Hiton idiootti, voi saatana.”
Eliaksen nauru halkoo tiensä huoneen hämärään, ja hetken kaikki on paremmin.
”Mä en edes tiennyt, että sä tykkäät miehistäkin.”
”No tottakai! Puhunko niin aggressiivisen paljon animetisseistä, että tämä meni sulta jotenkin ohi?”
”No öö, JOO! Kommentoit kaikkia jätkiä mun kanssa aina niin objektiivisesti, että mä kelasin sen olevan vaan sellaista ystäväsolidaarisuutta. Tiedätkö, kun kaverin kaikkia kohteita pitää kommentoida ’tosi söpöiksi’, vaikka ne eivät olisi yhtään söpöjä.”
”Voi luoja, en mä ole noin tylsä…”
”Et niin, mutta en mä uskaltanut koskaan kysyä! Mitä mä olisin sitten tehnyt, jos sun vastaus olisi ollut jotain tasoa ime yksiksesi kyrpää! Then what!”
”LOPETA…”
Nauramme molemmat sohvalla niin, että lopulta valun luontaiseen asentooni Eliaksen syliin. Emme silti kumpikaan uskalla koskettaa toisiamme. Olemme kuin ala-asteella, kun ihastus hipaisee vahingossa ruokajonossa. Pudistan päätäni.
”Ei hitto, tämä on ihan kauheaa”, huokaan. ”Miten mun on tarkotus operoida tän kanssa? Kukaan ei missään koskaan sano, miten parhaaseen ystävään rakastuminen toimii. Ollaan tunnettu kymmenen vuotta, en mä voi yhtäkkiä ruveta limpsuttamaan sua, ei semmonen käy.”
”Vai käykö?”
”Yääähhh…”
”Ei vaan, en mä tiedä. Olen ihan pihalla siitä, mitä nyt tapahtuu. Mulla on ihan hysteerinen olo. Tämä on aika kamalaa, en ymmärrä.”
Naurahdan kuivasti. Tahtoisin kurottaa painamaan suudelmia hänen huulilleen, mutta pelkään säikäyttäväni hänet pois. Ei meistä ole sellaiseen. Meidän eleemme ovat puhtaan veljellisiä. Silloinkin, kun hän pitää minua sylissä ja rapsuttaa tukkaani.
”Mikael…”
Eliaksen ääni pehmenee.
”Mä en ikinä unohda sitä, mitä sanoit tuolla ulkona.”
Nieleskelen. Katseemme kohtaa jälleen, ja tällä kertaa välissämme ei ole harsoa. Hän näkee minut suoraan ja minä tiedän, että ei ole mitään, mitä minun tarvitsisi häneltä peittää.
”Elias…”
Elias vetää minut kyljestä lähemmäs. Tunnen olevani vielä aivan nuori, täysin vieras toisen kosketukselle. Elias silittää hellästi poskeani ja jättää toisen kätensä leualleni. Me molemmat naurahdamme, tilanne on absurdi. Annan hänelle pienen nyökkäyksen, niin pienen, että sen voi vapaasti tulkita miksi tahansa muuksi eleeksi. Elias sulkee silmänsä ja vetää minut varoen lähemmäs. Hänen huulensa ovat vielä aavistuksen kylmät, kun painan omani niille. Kaikki tapahtuu hitaasti, me olemme uusia toistemme iholla. Huulemme opettelevat, kuinka kaiken kuuluu mennä. Minua naurattaa, kun emme onnistu löytämään rytmiä. Sallin itseni olla kuten teinit jälleen, sallin itseni olla hukassa ja hämmentynyt.
Elias pitää minusta tiukasti kiinni vielä suudelman lakattuakin.
”Tämä on ihan tosi absurdia, sano mun sanoneen”, Elias puuskahtaa pudistellen päätään. ”Sori, mun, köh, suunnaton kokemukseni paistaa varmaan. Ammattitasoahan mä tässä jo siis olen, kuten näit.”
”Idiootti”, moitin ja painan kevyen suukon hänen suulleen. ”Ei oo mitään hätää.”
Tiedän, että olen hänen ensimmäisensä. Silitän hänen poskeaan enkä saata uskoa, että saan viimein tehdä niin. Jokin pitkään uinunut sisälläni tempoo kovaa, niin kovaa, että se miltei sattuu. Olen ehtinyt unohtaa, miltä se tuntuu. Se ei ole käynyt kehossani ikuisuuksiin, ja huomaan itkeväni, kun viimein tunnistan sen.
Onni.
Minä olen onnellinen.
