Moy!
Pitkästä aikaa kuvatarinaa. Oman elämän kanssa on nyt pitänyt niin kiirettä, että en ole ehtinyt riehumaan kuvatarinan kanssa laisinkaan. No, ei se mitään, tässä sitä taas! Mennäänpä sen pitemmittä puheitta back to the business.
Edellisen osan voipi kurkistella
täältä näin muistinvirkistykseksi!
Oi joo, tosiaan - tämän osan myötä kaikki hahmot on vihdoin esitelty!
* * *
Rikkinäiset jumalat: luku 8
Ihmisen kasvot
Irina: *katselee ympärilleen* Sinä olet myöhässä.
?: *hymyilee* Täsmälleen ajallaan, jos saan korjata. Minä en ole koskaan myöhässä.
?: Ja sinä puolestasi salaat minulta jotakin.
Irina: Minä en salaa sinulta mitään. Siksihän minä olen tässä. Minulla on sinulle uutisia, Efraim.
Efraim: Minä tiedän kyllä, miten harkitsemattomia siirtoja sinä olet mennyt tekemään ilman, että kerroit niistä minulle mitään. Nämä kahdeksan vuotta olen sallinut karanneiden lasten elää rauhassa puuttumatta heidän toimiinsa. Joten, kysymys kuuluu - mitä sinä olet mennyt tekemään?
Irina: Johan sinä sanoit tietäväsi.
Efraim: Minä haluan sinun sanovan sen itse.
Irina: Minä annoin etsityttää Agathen ja Auroran ja vangita heidät. *kohottaa leukaansa* He olisivat pilanneet kaiken päämäärättömyydellään. Laitos olisi jäänyt kiinni! Olisit kiitollinen, että puutuin tähän.
Efraim: Sinulla ei ole oikeutta! Minä annoin heidän mennä! He olivat riittävän kivuissa ja peloissaan pysyäkseen ikuisesti hiljaa, mutta nyt olet mennyt tärvelemään kaiken sekaantumalla tähän. Sinun ei olisi pitänyt lähettää minun miehiäni kenenkään perään. Nyt Agathe ja Aurora ainakin tietävät, että laitos on yhä olemassa. Tästä seuraa ongelmia.
Irina: *astuu lähemmäs* Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua minulle noin. Sinä halusit vahtikoiran ja sait sellaisen. Jos olisit halunnut koiran, joka ei pure, sinun olisi pitänyt valita pehmeä pieni Agathe. Tiesit, mitä saat, kun valitsit minut.
Efraim: Sinun sietämätön itsenäisyytesi koituu vielä kohtaloksesi. *huokaisee* Mutta ei se mitään. Me molemmat tiedämme, että tytöt eivät ole nyt talolla. Paikka, jonne heidät vangitsit, on tyhjä. Minä tarkistin, kun kuulin miehiltäni, mitä olet omin päin riehunut. Missä tytöt nyt ovat, Irina, viitsitkö sentään kertoa minulle sen?
Irina: *nauraa* Siitä voit syyttää lemmikkiäsi! Pieni tähtönen, sinun rakas Edenisi meni ja päästi heidät vapaaksi. Hän on yhä liian arvaamaton.
Efraim: *madaltaa ääntään* Sanotko sinä häntä arvaamattomaksi, vaikka olet juuri itse tehnyt kohtalokkaimman virheesi?
Irina: *irrottautuu* Puhu minulle kohtalokkaista virheistä sitten, kun jotain todella tapahtuu. Nyt me vain spekuloimme. Voi olla, että Agathe ja Aurora ovat vain paenneet ja menneet koteihinsa. Ainahan me voimme pitää heitä silmällä.
Irina: He ovat liian pelokkaita tekemään mitään, kuten itse sanoit.
Efraim: Aivan liian helppoa. Tämä ei ole koskaan ollut niin yksinkertaista. *huokaisee syvään* Joskus sinä vain kuvotat minua, Irina.
Irina: Minä en sentään teeskentele olevani muuta kuin olen.
Efraim: Pidä varasi, Irina. Tämän ei tarvitse mennä vaikeimman kautta. Me emme halua vuodattaa enempää kenenkään verta, emmehän?
Irina: *kohauttaa harteitaan* Sinä olet liian dramaattinen omaksi hyväksesi, Efraim. Minä en tahdo tappaa ketään. En tee sinun sotkuisia töitäsi. Jos ryhdyt läträämään verellä, saat tehdä sen jonkun muun kuin minun kauttani, minä en ole tappaja.
Ja minuahan ei yksikään mies käskytä. En ole sellainen kuin he haluavat.
Irina: Näkemiin, Efraim. *huiskauttaa kättään* Tavatkaamme jälleen, kun et enää tahdo ainoastaan syytellä ja haastaa minua.
* * *
Toisaalla, Faithin luona
"Te ette ole jumalia."
Emme tarvinneet muuta sortuaksemme. Hetken minä vain itkin. Muuta en muista. Me menimme sisälle, vaihdoimme vaatteet tavanomaisempiin, jotta meitä ei tunnistettaisi. Söimme. Joimme. Tyhjyys velloi vatsanpohjassa, me olimme sittenkin ihmisiä.
Tulimme jälleen ulos pahimman myrskyn laannuttua.
Agathe: Joten, Faith... Kaikki ne vuodet, jotka te käytitte kasvattaaksenne meistä jumalattaria ja muista meidän palvojiamme... Ne kaikki olivat valhetta?
Agathe: *nielee itkuaan* Joten me emme koskaan, ikinä... *ääni hiipuu* Miten minä en epäillyt sitä? Kuinka jumalalla voisikaan olla ihmisen kasvot?
Aurora: *syleilee Agathea* Et olisi voinut tietää. Meillä kaikilla oli epäilyksemme. Älä syytä itseäsi, tämä ei ole meidän vikamme. *korottaa ääntään* Faith. Minusta tuntuu, että sinä olet meille selityksen velkaa. Keitä me olemme?
Faith: Minun olisi pitänyt etsiä teidät käsiini ja kertoa jo ajat sitten. *huokaisee* Tytöt, te olette ihmisiä.
Agathe: Tavallisia ihmisiä?
Faith: Melkein.
Aurora: Miten voi olla melkein ihminen?
Faith: Katsokaas, te... te... *takeltelee*
Faith: Te olette eräänlainen koe. *nielaisee* Juuri niin. Koe, se te olette.
* * *
