Ristilukki ja surusiipi

 Mui!

Lupasin elaboroida että mitä on meneillään with my beloved heteros 🙂‍↕️🖤🦋

Rakastuin tässä viikkoja sitten palavasti 80-luvun elokuvasovitukseen Pessistä ja Illusiasta. Ihan häpeilemättä ryöväsin Ristilukin nimen tästä sadusta, se tuntui juuri mun hahmolle sopivalta nimeltä! Tästä lähtikin sit hirvee hyperfix ja mulla oli ehkä parissa tunnissa uudet hahmot :'D Halusin luoda jotain sadunomaista ja "ihan omaa". Kustannusmaailma saa mun pään niin pyörälle, että jokin täysin mistään vapaa juttu tuntui oikealta tähän väliin. Päädyin totettamaan tätä säeromaanimuodossa, koska oon täysin rakastunut säeromaanien kirjoittamiseen ja kaipasin jotain selkeesti mun perusmenosta runollisempaa! (Kontekstina, mun edellinen kässäri oli yhdeksäsluokkalaisista pojista. Siitä oli runous kaukana)

Haluan, että tää koko tarina tuntuu vanhan ajan satukirjakuvituksilta!

Konseptista 🦋

Juoni on hyvin yksinkertainen: Ilva-niminen keiju lähtee etsimään metsän "pimeältä puolelta" kadonnutta siskoaan. Hän tietää, että siellä asuu olento, joka on vuosikymmeniä syönyt keijuja. Yksikään keiju ei ole palannut elävänä sieltä takaisin, mutta Ilva haluaa sisarensa ja itsepintaisesti häntä etsii! Hän ei pelkää Ristilukkia vaan suostuu tämän vieraaksi saadakseen vielä tietää, mitä hänen siskolleen on tapahtunut.

Ja no, voitte uskoa et siinä tapahtuu sit niin et he rakastuu :'D Kaikessa lyhykäisyydessään tässäpä perusidea!

Mä en oikeastaan edes halua selittää näistä hahmoista omin sanoin, mun mielestä näistä kirjoitetut tekstit kuvaa heitä kaikkein parhaiten! Tässäpä koko homman aloitus:

Hämärä peittelee metsän
keijun askel on kevyt, peloton
siivenkärjet viistävät maata
metsä on kutsunut omansa uneen,
puissa ei enää soi, kukkien hehkuvat nuput painuvat kiinni
	on niin hiljaista,
	että saattaa kuulla
		keijun sydämen soivan

Keiju kulkee halki hämärän peittelemien mättäiden
pimeys tihenee, äänet kaikkoavat kauemmas
keijun pää pysyy ylhäällä,
	katse edessä
mutta
	siivet supussa,
valmiina pyrähtämään tiehensä

Jossain hämärän takana on pimeän koti
keijun askeleet värisevät, hänen mielensä ei pelkää,
mutta pelko asuu hennon ruumiin taitteissa
jokainen metsän keiju on oppinut miltä tuntuu pelätä
	tulla syödyksi

Pimeässä on silmiä, joista jokaisen omistaa
	lukki
se kehrää hämärää kerälle,
kunnes pimeydestä tulee niin mustaa,
ettei keijun katse sitä läpäise

Kun pimeä saavuttaa keijunkin,
sen askel hidastuu, vaikeutuu
”Pimeänkehrääjä, yönkutsuja,
minä olen tässä enkä
minä pelkää
sillä
olen tullut sinua tapaamaan.”

Pimeys värisee, jokin sen takana
kutsuu keijua
keiju seisoo valkeana sen edessä eikä enää
kykene peittämään vapinaansa

Hyinen ääni kaikuu mustien mättäiden takaa
yksikään muu ääni ei tavoita keijua
kaikkialla lepää raskas äänettömyys
vain lukin tumma ääni virkkoo:
”Sinä vapiset edessäni, valon olento
mutta seisot siinä
siivet suorana.”

”Minä en pimeyttä pelkää
koska tiedän
	että on olemassa
		hämärän seitit läpäisevää valoa.”

”Miksi sitten illansini täyttää sydämesi,
surusiipi?”

Keiju höristää korviaan
on kuin pimeän olennon äänessä olisi hiven
	ymmärrystä
vaikka kyllähän keiju tietää,
mikä häntä on vastassa
ristilukki, keijunsurma
pimeänkehrääjä
Ei sen sydämestä löydy enää
	hiventäkään valoa

”Sinun verkkosi ovat keijunveren kyllästämät
Minä olen täällä, koska olet oikeassa
	olen surunsinertämä
minusta puuttuu osa,
jonka uskon löytyvän loukostasi.”

”Minä en tunnista sinua, surusiipi
Etkö pelkää edessäni,
sillä kukaan kaltaisesi
ei ole askeltanut metsästäni
takaisin valoon?”

Vaikka ei metsä
lukin oma ole
sen synkimmän kolkan se on
anastanut itselleen
eikä yksikään valon olento enää
tohdi sinne askeltaa

”Uskallan otaksua,
että osa minua, valonsiipi,
oma siskoni
on sinun loukossasi
vankina.”

Keiju tuntee, kuinka pimeys kehrää hänen ympärillään
se nauraa hänelle
eikä sen sävyssä ole rahtuakaan lämpöä
pelkkiä kuolleita lehtiä ja tallattua mätästä
	keijujen luita
talvenkohmeisia oksia

”Niin se saattaa olla,
mutta menetkö vannomaan, että
se mitä virkot,
on totta?
Otatko sen riskin
käydessäsi metsääni?”

Keijun siivet värähtävät, kun se
ottaa askelia eteenpäin mättäällä
se ei enää tiedä, mitä sen jalkojen alla on
kuu ei suo keijulle suojaansa
sen säteet lakkaavat siellä, mistä
lukin seitit alkavat

”Hyvä on, valonlapsi surusiipi,
minä uskon sanomattakin
sinun rohkeuteesi. Astu lähemmäs,
tahdon nähdä sinut kokonaan.
Miksi sinä kutsut itseäsi?”

Keiju ei vieläkään näe
väläystäkään pimeässä värjöttelevästä lukista
jossain sydämen alla
	valo lepattelee

”Minun nimeni on Ilva
enkä minä aio perääntyä.”

"Oletko koskaan ollut niin yksin, että se on kaikki, mitä tiedät maailmasta?"

Mulle näiden tarina on ehdottomasti kertomus kohdatuksi tulemisesta! Tottakai halusin tästä tosi satumaisen kokonaisuuden ja ennen kaikkea itselleni tällaisen keveämmän leikkikentän kirjoitusprojektina, mutta tän sanomasta tuli mulle myös kovin rakas. Pidän siitä, mitä nämä hahmot ovat toisilleen. He ovat tosi melankolisia ja kumpikin eksyksissä omalla tavallaan, mutta onnistuvat silti kohtaamaan toisensa vailla odotuksia. Musta maailma tarvitsee sellaista 🤍

Ja sitten vähän Lukkia! Hän on surullinen kaveri:

Kaipuusta
minä voisin kertoa kaiken.
Öisin se kehrää
pimeitä seittejään
sydämeni ympärille
	ja hengittää minuun
	pahaa
		pahaa
			pahaa

paha synnyttää pahaa
ihoni alla juoksee
	vihamielistä verta

mutta Ilva
Ilva on kaunis Ilva on
	valoa kannen alla
Ilva on
minun vankini ja
	minun sydämeni hänen valonsa vanki

Ymmärtääköhän Ilva
miltä tuntuu olla siivetön?
Elää vailla siipiä
maailmassa
jossa siivettömät olennot
rusentuvat
kärventyvät hengiltä
pääsemättä pakoon

Minä syön keijujen valoa
koska se on ainoa mahdollisuuteni
olla olemassa
	sellaisena kuin olen
Pimeässä
on paha olla
on paha
olla
	olla olla olla
		olematta
			ehjä laisinkaan

Vibet tarinasta näyttäis about tältä! Koska oon täällä jakamassa tekstiä niin tässä vähän Lukkia, ehkä kivempia tunnelmia tällä kertaa:

Kaikissa tänne saapuneissa keijuissa
on ollut jotakin tyhjää
heidän siipensä
	ovat irronneet helposti
ja heidän lihansa
on maistunut aina samalta

mutta Ilva
Ilva
	Ilva
		Ilva
			Ilva
		Ilva
	Ilva
Ilva
hän soi
minussa
kuin kevään ensimmäiset linnut

”Ilva, minä –”
Ja hänen huulensa
löytävät omani
ennen kuin ehdin
lausettani loppuun
	on kaunista
		kuulua osaksi loputonta yötä
			kun on joku
				johon hukkua

minun ihoni kuiskaa hänen iholleen sen
	mitä en voi sanoa ääneen
älä päästä minua pois
sillä minun sydämeni on musta ja uneni tervaa
pelkään olla olemassa
sellaisena kuin olen

Innostuin myös piirtään heistä tällasen <3 Tykkäsin täst ite kovasti! Agh, mun pitäis todellakin ruveta piirtään enemmän... Se on inspannut yllättävän paljon lately.

Maailmassa, jossa kukaan ei rakastanut minua
on jäljellä pelkkiä tyhjiä kasvoja
	päiväperhosia
		valmiina putoamaan verkkoihini

”Sinä teet minut
	niin onnelliseksi,
			että –”

Sinä teet
minut

ja minä teen
sinut

onnea on
kadota samaan kanervikkoon
maailmalta piilossa

__

Jep, sellaista! Jos koko tarinakokonaisuus kiinnostaa, se tulee löytymään mun kirjoitusblogista kokonaisena. (Just nyt osa siitä puuttuu vielä, mutta lisäilen loputkin tässä vielä <3)

Kiitos, pus! <3