Bloggaajan vastuu(ko)

 

 

 

 

 

Tervehdys kaikille!

Minulla on kuvatarinan seuraava osa jo suunniteltuna, mutta kuvaaminen ei ole aivan innostanut viimeaikoina. (Lue: kelit eivät ole antaneet myöten.) Olen tyytynyt räpsimään muutamia sisäkuvia ja pohtinut erästä aihetta, josta olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa blogiini. Pohdin, kirjoittaisinko asiasta kirjoitusblogiini, mutta koska tämä aihe sivuaa enemmän nukkeja, saatte nyt kuulla pohdintojani näiden satunnaisten kuvien kera.

 

 

 

 

Kysymys kuuluu, kuuluuko tietynlainen vastuu bloggaamiseen? Ovatko blogit, joilla on useita satoja lukijoita, vastuussa kirjoituksistaan? Tarvitseeko heidän sensuroida tekstiään?

Nukkepiireissä monet blogit toimivat varmasti suurina vaikuttajina varsinkin nuorempien nukkeharrastajien keskuudessa. Otetaan mallia ennen kaikkea kuvaamiseen, mutta aivan varmasti myös moneen muuhun asiaan. Kukin nukkebloggaaja julkaisee blogissaan hieman erilaista sisältöä, mutta yleisesti ottaen nukkekuvien lisäksi erilaiset (kuva)tarinat, miittikuvat ja selitykset hahmoista ovat yleisiä.

 

Itse lähden siitä, että bloggaaja tekee postauksia ennen kaikkea itselleen. Varsinkin blogin ensimetreillä on käytännössä yksi ja sama, mitä blogiinsa julkaisee, kun lukijakunta kieppuu siinä kymmenen lukijan tienoilla. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kymmenistä siirrytään yli sataan, joidenkin kohdalla kenties tuhanteenkin, minulle itselleni iskee ajatus, että kuuluisiko tässä jotenkin alkaa pohtia, mitä postaa? En tunne suurinta osaa lukijoistani, joten on mahdotonta sanoa, minkälaisia ja minkä ikäisiä ihmisiä blogiani on tarkastelemassa.

Monet varmasti pysähtyvät varsinkin tarinoidensa kanssa miettimään, mitä materiaa saa ja uskaltaa julkaista. En pysty puhumaan muiden puolesta, mutta omalla kohdalla uusin kuvatarinani on tuottanut pientä päänvaivaa. Alkuperäinen, kuvatarinaan sovittamaton versio sisältää tarkasti kuvailtuja kohtia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Itselleni oikeastaan mikään ei ole tabu, kaikesta saa ja pitää puhua. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole kaikilla, eivätkä monetkaan halua lukea kuvatarinaa, joka sisältää tarpeettoman paljon seksuaalista materiaalia. Kuuluuko tässä kohtaa rajoittaa?

 

 

 

Rohkenisin sanoa, että ei tarvitse. Vaikka bloggaajat kirjoittavat blogia tietysti lukijoilleen, ensisijaisesti teemme tätä kuitenkin itsemme takia. Positiivinen palaute pitää blogia yllä, tottakai, mutta pohjimmiltaan haluni postata tulee minusta itsestäni. Sen täytyy innostaa, sillä kukaan muu ei ole aivoissani sillä hetkellä, kun tarinat syntyvät.

 

Oma mielikuvitukseni ja käsitykseni siitä, että juuri mikään ei ole tabu, menevät usein ristiin yleisen siveellisyyskäsityksen kanssa. Monestakaan asiasta, jonka minä voisin nostaa heti pöydälle, eivät monet kehtaa tai halua puhua. Se on ihan okei, ei tarvitsekaan haluta.

Tämä vain tuottaa blogin kanssa välillä pienehköjä ongelmia, sillä vaikka minun ei periaatteessa tarvitsisikaan sensuroida tekstiäni ketään varten, tahtoisin kuitenkin kunnioittaa myös muita. Tarinoissani ei tosin tähän mennessä olla suoraan puhuttu mistään järin pelottavasta tai ahdistavasta, mutta jos sellaisia osia kuvatarinaan tulisi, toki alkuun voisi laittaa varoituksen. En suoranaisesti tahtoisi ilmentää tarinoissani, että nämä asiat olisivat oikein tai väärin, sillä siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Tahdon vain tuoda ne esille.

 

 

Nykyisessä kuvatarinassani käsitellään myös sukupuolten moninaisuutta Saden (ja myöhemmin myös Chiónin) kautta. Ei tullut tarinaa muutama(?) vuosi sitten kirjoitettuani mietittyäkään, että kirjoitan kannanottoa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ajattelin vain kehittäneeni hahmot, joista pidän.

Sadehan ei tietenkään ole kovin realistinen esimerkki: siskonsa vankina pidetty poika, jonka sukupuolikokemus ei koskaan ehtinyt kehittyä, sillä kyseinen sisko teki hänestä naispuolisen omine lupineen. Edrielin suhde Sadeen on vähän turhankin vääristynyt, sillä hän ei paitsi pue veljeään mekkoihin, meikkaa tätä ja pistä käyttäytymään stereotyyppisen tytön lailla, vaan myös mitä ilmeisemminkin käyttää tätä hyväkseen. En itseasiassa koskaan ihan päässyt itsekään perille siitä, tekikö Edriel Saden sukupuolielimille aikanaan jotakin ratkaisevaa. Tuskin ainakaan niin paljoa, etteikö Sade enää kävisi biologisesta miehestä.

 

Tällaisia teemoja käsitellessä pitäisi olla varovainen. Olenko? En oikeastaan, en ainakaan tiedosta ajatelleeni missään kohtaa erityisesti varovani kirjoittamasta jotakin. Mielen sekoaminen - Edrielin tapauksessa voimakaslaatuinen, mistään ulkoisesta tekijästä johtumaton obsessio - on yksi lempiaiheistani, ja siitä kirjoittaessani tuskin ajattelen yhtään mitään. Tarinani vain tulevat, ja itsehän siitä nautin, joten itse kirjoitusvaiheessa en ajattele, mitä muut tekstistäni sanoisivat.

Blogeissahan henkisesti epävakaat hahmot tuntuvat olevan suosiossa, joten hei, kukaan tuskin katsoo vinoon! *kuvitteelliset aplodit* (En ole varma, oliko tuo sarkasmia.)

Ja mitä Saden hahmoon tulee, tajusin vasta jälkikäteen, miten rikkinäinen, indentiteettiään etsivä nuori mies tiivistää nykyajan ongelmia. Edriel on ihan oma lukunsa, hänestä saa korkeintaan kärjistettyjä esimerkkejä, mutta noin muuten hän perustuu vain sairaisiin mieltymyksiini.

 

 Vaikken aluksi tietoisesti pyrkinytkään vaikuttamaan lukijoihini, saan tarinoideni ohella tuotua tiettyjä asioita ja mielipiteitäni julki.

 

 

Eipä uusin kuvatarinani liene ainoa ns. rankka-aiheinen yksilö. Taidan muutenkin kirjoittaa suhteellisen voimakkaista teemoista ollakseni kuitenkin näin nuori. Missään julkaisemattomissa teksteissäni käsitellään tunnevammaisuutta, psykopaattiutta ilmiönä, lapsenmurhaa ja mielenterveysongelmiakin jossain määrin. Asiat eivät ole pahoja itsessään, kaikki riippuu asiayhteydestä. Vaikka minua pelottaakin usein julkaista yhtään mitään, annan useimmiten vaan mennä, koska joskus jonkun on kuitenkin avattava suunsa. Ottakaa tai jättäkää -periaatteella.

 

Ja aina joku on peilaamassa asioita kirjoittajaan itseensä. Olen kuullut varsin monesti kommenttia siitä, että "kun nukeissani on niin paljon tyttöpareja, minunkin täytyy varmasti tykätä tytöistä". Olemme asian ytimessä. Monestiko ihminen oikeastaan heijastaa omia ajatuksiaan tai persoonallisuuttaan hahmoihinsa? Oikeastaan aina, huomaamattaankin. Entä miten nukkejeni seksuaalisuudet ovat sidoksissa omaani? Eivät yhtään mitenkään. Sain ensimmäisen nukkeni, Tsukikon, 9-vuotiaana, enkä silloin voinut todellakaan tietää, mistä tykkään ja mistä en. Vaikka Tsukiko ja Grell olivat jo silloin pari, en voinut omaa seksuaalisuuttani tietää. Tyttöpareista kirjoittaminen vain tuntui minulle oikealta, kun hahmot sopivat toisilleen ja homoseksuaaliset parit esiintyivät minulle aivan samanlaisina kuin heterotkin. Ei tällä kaikella ole eikä ollut mitään tekemistä sen kanssa, mikä itseäni kiinnostaa.

 

Ja sehän siinä hämmentävää onkin: kuuluuko bloggaajan oma persoona blogiin? Toki tekstipainoitteisissa blogeissa persoonallisuus heijastuu tekstin kautta, mutta puhun nyt siitä, mistä asioista kannattaa täällä puhua. Vaikka tekstini antaakin tiettyjä asioita ilmi, olen melko pidättyväinen tämän blogin puolella. Kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti nukkeblogi.

 

On lukijoille luonnollisesti kivaa tietää, millainen henkilö ruudun takana on. Vaikka olenkin erittäin avoin ihminen ja tutustun muihin helposti, koen silti tarpeellisena pitää tietyt asiat poissa nukkeblogistani. On kenties parempi antaa lukijoiden ylläpitää tiettyä mielikuvaa kuin kertoa kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä tapahtuu. Kenties monet asiat tulevat ihan tarinoista ja hahmoistakin ilmi, jaa-a. Kaikki on kovin monitulkintaista.

 

Nyt taisi tulla melko pitkä teksti, mutta antanette anteeksi!

Mitä ajatuksia teillä itsellänne on tästä aiheesta? Kuuluuko bloggaajalle tietty vastuu kirjoituksistaan, vai saako blogiin kirjoittaa, mitä huvittaa? Heittäkää mielipiteitä, tahtoisin kovasti kuulla!

 

 

 

 



I don't want your sugar and spice

Moi!
Ilman sen kummempia selityksiä jaankin teille muutaman tänään ottamani kuvan Haighasta ja Chiónista! Kamerani ilmeisesti pitää Haighasta yhtä suuresti kuin minäkin.
Lisäksi kuvien jälkeen taas uusi osa Parantajan tarinaa!

Aivan, ja tahdon muuten kiittää erityisesti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita. Taidan kirjoittaa nuo kommentit paperille ja ripustaa sen jonnekin, olen niin otettu. ;-;

Ja vielä yksi asia: kirjoitusblogini on taas käytössä! Uskallukseni riittää jälleen, joten aloitan taas tuon uudelleen. Jos kiinnostaa lainkaan, käykää toki kurkkaamassa täältä.
 

 

 

 

Luku 9: Valehtelijoille (Auringon keskus, 19.7.1995)

Eikä maailmassa tapahtunut enää mitään.

Tuuli puhalsi, narulle ripustetut pyykit riippuivat.

Mitään ei tapahtunut.

~ ~ ~

”Sinut on siis häädetty sieltä? Häädetty Suokylästä?” Auringon katse on terävä, nyrkit ovat puristuneet niin tiukasti kiinni, että rystyset ovat aivan valkoiset. Hänen arvokkuutensa rakoilee, jos se olisi konkreettisesti nähtävä asia, siinä voisi huomata pieniä säröjä. Hetken Aurinko tuntuu empivän, lyökö Kangaa poskelle suoralla kädellä, mutta arvonsa muistaessaan hän jättää sen tekemättä. ”Haluan, että sinä sanot sen ääneen. Kerrot minulle, että sinut on potkittu ulos Suokylästä, eikä päästetä enää takaisin. Ja sitten sinä kerrot, kuinka helvetissä olit ajatellut, että pääsemme enää koskaan lähelle sitä tyttöä, kun sinä menit tyrimään tämän operaation.” Meripihkan väriset silmät leiskuvat raivosta.

Keho on nyrkkiin puristettuja käsiä lukuunottamatta pelottavan rauhallinen, ainoastaan leimuavat silmät kielivät suunnattomasta suuttumuksesta.

Vielä pelottavampaa on Kangan rauhallisuus. Hän ei värähdäkään, vaikka Aurinko tivaa häneltä vastauksia muutaman millin päästä hänen kasvoistaan.

”Niin juuri. Minut on häädetty sieltä, peli on sen osalta ohi, the end.” Hän uskaltautuu jopa virnistämään, ja se puolestaan on Auringolle liikaa. Käsi jättää merkkinsä Kangan poskelle.

”Sanoin, että peli on sen osalta ohi, en sanonut, että se olisi ohi.” Ilme vakavoituu, vaikka nykivistä suupielistä näkee edelleen, että häntä huvittaa. Auringon kipinöivä auktoriteetti ei selkeästikään vaikuta häneen ainakaan tämän haluamalla tavalla.

”Katsos, kun minulla on yhä kontakteja. Näkijänä kykenen esiintymään hänelle yhä unissa, ja niin kauan kuin pystyn siihen, meillä ei ole mitään hätää. Anemone on – mitenkäs se nyt sanotaankaan, hallinnassani.” Ilme Kangan kasvoilla on varma, ripsikään ei värähdä.

”Ja me voimme nojata täysin sinun kykyjesi varaan?”

”Kyllä, Aurinko. Me voimme.”

Auringon ilme on epäilevä, mutta hän nyökkää. ”Tehkäämme sitten niin.” Hänen ilmeensä rauhoittuu, ja katse kiertää tutkien Kangaa. ”Entä shakkinappulani? Miten hänen toimensa edistyvät?” Auringon tummat huulet lausuvat sanan shakkinappula äänellä, josta ei osaa sanoa, arvostaako vai halveksiiko hän tätä kyseistä shakkinappulaa.

”Yhtä hitaasti kuin aina.” Kanga virnistää taas. Hammasrivi on tasainen, mutta muutamat hampaat näyttävät tummilta. ”Sinuna en luottaisi niin helposti.”

”Sanot noin vain, koska et pidä hänestä.”

”En maininnut ketään nimeltä, kehotin sinua vain olemaan luottamatta.”

”Mutta kehotuksesi tuli yhteydessä, jossa sen voi yhdistää shakkinappulaamme Aldreiaan.”

”Jos aiot tehdä sen virheen, että yhdistät kehotukseni häneen, niin ole hyvä. Mikä minä olisinkaan sinua estelemään.” Hymy on vähintäänkin ilkeä.

Aurinko sihahtaa hampaidensa välistä, eikä jaksa enää kommentoida asiaa. Hän on jo kauan sitten luovuttanut Kangan ja tämän hankalan, itsekeskeisen persoonallisuuden suhteen. Tämän maailmassa ei ollut johtajia, ei, vaikka Aurinko oli koko ikänsä pitänyt tytöstä huolta ja vaalinut tämän erikoisia voimia. Antanut tämän elää vapaudessa, toisin kuin Kuun voimien omistajan, Anemonen, oli annettu. ”Ala jo mennä siitä”, Aurinko murahtaa, mutta ei jaksa painottaa lausettaan syyttävästi.

* * *

Tyrmän seinät tuntuvat kylmiltä Kangan käsiä vasten. Hän vetää kättään seinää pitkin, tuntee sen viillot ja naarmut sormillaan ja hymyilee. Seinä on aivan kuin kuka tahansa ihminen: kolhittu, satutettu, mutta olemassa. Jokaisella viillolla on merkityksensä.

”Mitä sinä siellä oikein herkistelet?” samettinen ääni kuiskaa pienesti naurahtaen. Puhuja on kiinnittänyt huomiota Kangan pieneen herkkään hetkeen, joka häntä aina odottaa seinää koskettaessaan. Siitäkään huolimatta hän ei koskaan jätä koskettamatta.

”Hiljaa”, Kanga virnistää. ”Anna minun edes yrittää tuntea niitä joitakin, joita te ihmiset kutsutte tunteiksi.” Toinen tyttö alkaa nauraa, ja nauru on kaunis ottaen huomioon sen, että he ovat kymmenen metriä maan alla seuranaan ainoastaan rotat ja toisensa. ”Ja anna minun korjata, että olemme molemmat ihmisiä, sinä tosin joskus hieman vähemmän.” Kanga astuu valokeilaan, antaa tytön nähdä itsensä. Kohtaa tämän pitkät ripset, syvänmustat silmät ja kauniit kasvot. Niin upea.

”Kuule, Kanga. Sinä et ole pelkästään ihminen, vaan myös kamala sellainen”, toinen tyttö hykertelee. ”Koska olet aikeissa kertoa Auringolle, että veljeilet kanssani? Vihollisen kanssa.” Hymy leviää kauniille huulille. Hän sanoo sanan vihollinen aivan kuin ei olisi laisinkaan pahoillaan ollessaan sellainen; päin vastoin. Kuin hän olisi ylpeä.

”Kerron hänelle olevani jalka kahdessa maailmassa heti, kun sinä kerrot siskollesi, että hän on turhaan aikeissa peittää yhteisönsä. Sinussa ei ole enää mitään pelastamista.”

”Voi Kanga rakas, olet ihan hirveä. Mitähän Aurinko tykkää, kun kuulee, mitä sinulla on meneillään hänen vaivalla vangitsemansa panttivangin kanssa? Hänhän inhoaa minua niin syvästi, voi.” Tyttö hymyilee samaa julmaa hymyä, mitä Kanga oli hymyillyt aiemmin, mutta paljon viehkeämmin ja vähemmän irvokkaasti.

”Hän pitää kuulemastaan varmasti aivan yhtä paljon kuin Aldreia tulee pitämään siitä, että hänen siskonsa ei ole liikauttanut eväänsäkään pelastuakseen ja palatakseen takaisin Suokylään. Puhumattakaan siitä, että Aldreia sai tietää sinun olevan Kuu vasta, kun Aurinko päätti ystävällisesti kidnapata ja vangita sinut.”

”Aldreia on niin suloinen. Valmis tekemään mitä tahansa puolestani, valmis tappamaan sen suloisen parantajatytön.”

”Minä aion ehtiä ensin.”

”Miksi helvetissä?” Tyttö siristää silmiään. ”Anna hänen onnistua.”

”Ja osoittaisin kyvyttömyyteni? Älä luulekaan.”

”Sinä olet vielä suloisempi kuin Aldreia. Valmis kuolemaan Auringon puolesta. Minä kun luulin, ettet olekaan mikään komenneltavissa oleva sylikoira kuten siskoni on.” Äänensävy ei ole enää ilkikurinen, hyväntuulisuus on vaihdettu totuuteen.

”Callistra, lakkaa vertaamasta minua Aldreiaan. En ole kuten hän, en tee kaikkeani jonkun puolesta. Satun vain olemaan lojaali Auringolle.”

”Eikös se ole sama asia?”

Kanga ei vastaa, painaa vain päänsä alas kuin häntä olisi lyöty.

”Ja varsinkin, kun palaat lojaaliudestasi huolimatta aina minun syliini rakkautta hakemaan. Päätä jo, ketä rakastat.” Callistra ei uskalla hymyillä.

”Sinun maailmassasi ei siis ole vaihtoehtoa, jossa olen Auringon alainen, tapan Anemonen hänen käskystään ja olen silti rakastunut sinuun?”

Nyt on Callistran vuoro olla hiljaa. Hän sulkee silmänsä, jottei silmienkään tarvitse vastata. Ajatuksiin tulvii kuvia Kangasta hänen edessään, hymyilemässä kieroa, tyypillistä hymyään ja painamassa päänsä tämän syliin. Keho värähtää, kun se muistaa, miltä Kangan kosketus tuntuu. Sanat kirpoavat huulilta ennen kuin mieli antaa niille lupaa: ”Rakastan sinua.” Kanga naurahtaa. Se ei ole hänen haluamansa vastaus, mutta se on vastaus, ja tällä kertaa se saisi luvan riittää.