Bloggaajan vastuu(ko)

 

 

 

 

 

Tervehdys kaikille!

Minulla on kuvatarinan seuraava osa jo suunniteltuna, mutta kuvaaminen ei ole aivan innostanut viimeaikoina. (Lue: kelit eivät ole antaneet myöten.) Olen tyytynyt räpsimään muutamia sisäkuvia ja pohtinut erästä aihetta, josta olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa blogiini. Pohdin, kirjoittaisinko asiasta kirjoitusblogiini, mutta koska tämä aihe sivuaa enemmän nukkeja, saatte nyt kuulla pohdintojani näiden satunnaisten kuvien kera.

 

 

 

 

Kysymys kuuluu, kuuluuko tietynlainen vastuu bloggaamiseen? Ovatko blogit, joilla on useita satoja lukijoita, vastuussa kirjoituksistaan? Tarvitseeko heidän sensuroida tekstiään?

Nukkepiireissä monet blogit toimivat varmasti suurina vaikuttajina varsinkin nuorempien nukkeharrastajien keskuudessa. Otetaan mallia ennen kaikkea kuvaamiseen, mutta aivan varmasti myös moneen muuhun asiaan. Kukin nukkebloggaaja julkaisee blogissaan hieman erilaista sisältöä, mutta yleisesti ottaen nukkekuvien lisäksi erilaiset (kuva)tarinat, miittikuvat ja selitykset hahmoista ovat yleisiä.

 

Itse lähden siitä, että bloggaaja tekee postauksia ennen kaikkea itselleen. Varsinkin blogin ensimetreillä on käytännössä yksi ja sama, mitä blogiinsa julkaisee, kun lukijakunta kieppuu siinä kymmenen lukijan tienoilla. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kymmenistä siirrytään yli sataan, joidenkin kohdalla kenties tuhanteenkin, minulle itselleni iskee ajatus, että kuuluisiko tässä jotenkin alkaa pohtia, mitä postaa? En tunne suurinta osaa lukijoistani, joten on mahdotonta sanoa, minkälaisia ja minkä ikäisiä ihmisiä blogiani on tarkastelemassa.

Monet varmasti pysähtyvät varsinkin tarinoidensa kanssa miettimään, mitä materiaa saa ja uskaltaa julkaista. En pysty puhumaan muiden puolesta, mutta omalla kohdalla uusin kuvatarinani on tuottanut pientä päänvaivaa. Alkuperäinen, kuvatarinaan sovittamaton versio sisältää tarkasti kuvailtuja kohtia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Itselleni oikeastaan mikään ei ole tabu, kaikesta saa ja pitää puhua. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole kaikilla, eivätkä monetkaan halua lukea kuvatarinaa, joka sisältää tarpeettoman paljon seksuaalista materiaalia. Kuuluuko tässä kohtaa rajoittaa?

 

 

 

Rohkenisin sanoa, että ei tarvitse. Vaikka bloggaajat kirjoittavat blogia tietysti lukijoilleen, ensisijaisesti teemme tätä kuitenkin itsemme takia. Positiivinen palaute pitää blogia yllä, tottakai, mutta pohjimmiltaan haluni postata tulee minusta itsestäni. Sen täytyy innostaa, sillä kukaan muu ei ole aivoissani sillä hetkellä, kun tarinat syntyvät.

 

Oma mielikuvitukseni ja käsitykseni siitä, että juuri mikään ei ole tabu, menevät usein ristiin yleisen siveellisyyskäsityksen kanssa. Monestakaan asiasta, jonka minä voisin nostaa heti pöydälle, eivät monet kehtaa tai halua puhua. Se on ihan okei, ei tarvitsekaan haluta.

Tämä vain tuottaa blogin kanssa välillä pienehköjä ongelmia, sillä vaikka minun ei periaatteessa tarvitsisikaan sensuroida tekstiäni ketään varten, tahtoisin kuitenkin kunnioittaa myös muita. Tarinoissani ei tosin tähän mennessä olla suoraan puhuttu mistään järin pelottavasta tai ahdistavasta, mutta jos sellaisia osia kuvatarinaan tulisi, toki alkuun voisi laittaa varoituksen. En suoranaisesti tahtoisi ilmentää tarinoissani, että nämä asiat olisivat oikein tai väärin, sillä siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Tahdon vain tuoda ne esille.

 

 

Nykyisessä kuvatarinassani käsitellään myös sukupuolten moninaisuutta Saden (ja myöhemmin myös Chiónin) kautta. Ei tullut tarinaa muutama(?) vuosi sitten kirjoitettuani mietittyäkään, että kirjoitan kannanottoa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ajattelin vain kehittäneeni hahmot, joista pidän.

Sadehan ei tietenkään ole kovin realistinen esimerkki: siskonsa vankina pidetty poika, jonka sukupuolikokemus ei koskaan ehtinyt kehittyä, sillä kyseinen sisko teki hänestä naispuolisen omine lupineen. Edrielin suhde Sadeen on vähän turhankin vääristynyt, sillä hän ei paitsi pue veljeään mekkoihin, meikkaa tätä ja pistä käyttäytymään stereotyyppisen tytön lailla, vaan myös mitä ilmeisemminkin käyttää tätä hyväkseen. En itseasiassa koskaan ihan päässyt itsekään perille siitä, tekikö Edriel Saden sukupuolielimille aikanaan jotakin ratkaisevaa. Tuskin ainakaan niin paljoa, etteikö Sade enää kävisi biologisesta miehestä.

 

Tällaisia teemoja käsitellessä pitäisi olla varovainen. Olenko? En oikeastaan, en ainakaan tiedosta ajatelleeni missään kohtaa erityisesti varovani kirjoittamasta jotakin. Mielen sekoaminen - Edrielin tapauksessa voimakaslaatuinen, mistään ulkoisesta tekijästä johtumaton obsessio - on yksi lempiaiheistani, ja siitä kirjoittaessani tuskin ajattelen yhtään mitään. Tarinani vain tulevat, ja itsehän siitä nautin, joten itse kirjoitusvaiheessa en ajattele, mitä muut tekstistäni sanoisivat.

Blogeissahan henkisesti epävakaat hahmot tuntuvat olevan suosiossa, joten hei, kukaan tuskin katsoo vinoon! *kuvitteelliset aplodit* (En ole varma, oliko tuo sarkasmia.)

Ja mitä Saden hahmoon tulee, tajusin vasta jälkikäteen, miten rikkinäinen, indentiteettiään etsivä nuori mies tiivistää nykyajan ongelmia. Edriel on ihan oma lukunsa, hänestä saa korkeintaan kärjistettyjä esimerkkejä, mutta noin muuten hän perustuu vain sairaisiin mieltymyksiini.

 

 Vaikken aluksi tietoisesti pyrkinytkään vaikuttamaan lukijoihini, saan tarinoideni ohella tuotua tiettyjä asioita ja mielipiteitäni julki.

 

 

Eipä uusin kuvatarinani liene ainoa ns. rankka-aiheinen yksilö. Taidan muutenkin kirjoittaa suhteellisen voimakkaista teemoista ollakseni kuitenkin näin nuori. Missään julkaisemattomissa teksteissäni käsitellään tunnevammaisuutta, psykopaattiutta ilmiönä, lapsenmurhaa ja mielenterveysongelmiakin jossain määrin. Asiat eivät ole pahoja itsessään, kaikki riippuu asiayhteydestä. Vaikka minua pelottaakin usein julkaista yhtään mitään, annan useimmiten vaan mennä, koska joskus jonkun on kuitenkin avattava suunsa. Ottakaa tai jättäkää -periaatteella.

 

Ja aina joku on peilaamassa asioita kirjoittajaan itseensä. Olen kuullut varsin monesti kommenttia siitä, että "kun nukeissani on niin paljon tyttöpareja, minunkin täytyy varmasti tykätä tytöistä". Olemme asian ytimessä. Monestiko ihminen oikeastaan heijastaa omia ajatuksiaan tai persoonallisuuttaan hahmoihinsa? Oikeastaan aina, huomaamattaankin. Entä miten nukkejeni seksuaalisuudet ovat sidoksissa omaani? Eivät yhtään mitenkään. Sain ensimmäisen nukkeni, Tsukikon, 9-vuotiaana, enkä silloin voinut todellakaan tietää, mistä tykkään ja mistä en. Vaikka Tsukiko ja Grell olivat jo silloin pari, en voinut omaa seksuaalisuuttani tietää. Tyttöpareista kirjoittaminen vain tuntui minulle oikealta, kun hahmot sopivat toisilleen ja homoseksuaaliset parit esiintyivät minulle aivan samanlaisina kuin heterotkin. Ei tällä kaikella ole eikä ollut mitään tekemistä sen kanssa, mikä itseäni kiinnostaa.

 

Ja sehän siinä hämmentävää onkin: kuuluuko bloggaajan oma persoona blogiin? Toki tekstipainoitteisissa blogeissa persoonallisuus heijastuu tekstin kautta, mutta puhun nyt siitä, mistä asioista kannattaa täällä puhua. Vaikka tekstini antaakin tiettyjä asioita ilmi, olen melko pidättyväinen tämän blogin puolella. Kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti nukkeblogi.

 

On lukijoille luonnollisesti kivaa tietää, millainen henkilö ruudun takana on. Vaikka olenkin erittäin avoin ihminen ja tutustun muihin helposti, koen silti tarpeellisena pitää tietyt asiat poissa nukkeblogistani. On kenties parempi antaa lukijoiden ylläpitää tiettyä mielikuvaa kuin kertoa kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä tapahtuu. Kenties monet asiat tulevat ihan tarinoista ja hahmoistakin ilmi, jaa-a. Kaikki on kovin monitulkintaista.

 

Nyt taisi tulla melko pitkä teksti, mutta antanette anteeksi!

Mitä ajatuksia teillä itsellänne on tästä aiheesta? Kuuluuko bloggaajalle tietty vastuu kirjoituksistaan, vai saako blogiin kirjoittaa, mitä huvittaa? Heittäkää mielipiteitä, tahtoisin kovasti kuulla!