Stardust on your shoulders

Moi kaikki!

Minulla oli vielä Parantajan tarinasta epilogi sekä eräs novellikokoelma julkaisematta, joten päätin julkaista epilogin jo tänään. Hassua ajatella, että tämän tarinan kirjoittamisesta on jo yli vuosi, ja täällä minä vaan julkaisen sitä. Olen oudolla tavalla ylpeä itsestäni.

 

 Postauksen lopussa on vielä yksi tänään kuvaamani talvishootti Haighasta! (Rakastan kuvata talvella ;_; Aurinkokin näyttää kauniimmalta.)

 

----

 

Epilogi: Ja hän maalasi taivaan (Lontoo 19.7.2003)

Kyyneleet valuvat poskia pitkin, niille ei tule loppua.

Enää ei ole käsiä, jotka voisivat auttaa suruun, parantaa haavat. Näitä haavoja ei pysty parantamaan, ne ovat sisällä ja ovat tulleet sinne jäädäkseen.

~ ~ ~

Ikkunalaudalle jätetty kahvi on vielä niin kuumaa, että se huurtaa ikkunan. Katse seuraa kadulla käveleviä ihmisiä, pysähtyy arvioimaan jokaista kummallisesti valittua asustetta ja punaista kenkäparia. Kynsikkäisiin sonnustautuneet kädet tarttuvat kahvikuppiin ja vievät sen huulille. Kuumaa, nautinnollista. Hymy kareilee huulilla.

”Mikäs nyt noin hauskaa on?” Kangan silmät tuikkivat, kun hän istuutuu ikkunapöydälle Callistran viereen. Tytöillä on kummallakin vielä ulkotakki päällä, eikä Kanga vaivaudu edes riisumaan pörröistä kaulahuiviaan. Hän nappaa kahvikupin suoraan Callistran käsistä ja kulauttaa juoman alas yhdellä hörpyllä. Kupin hän laskee takaisin pöydälle virnistäen leveästi. Callistra tökkäisee häntä kevyesti olkapäähän. ”Idiootti.”

”Kuule, Kanga. Onko sinulla koskaan ikävä häntä?”

Kysymys yllättää Kangan niin suuresti, että hän huitaisee mukin kädellään alas ja jää haukkomaan henkeään. Muki menee oitis rikki, ja Kanga tuntee halua alkaa huutaa ja poistua paikalta. Ylireagointi käy silmienräpäyksessä, ja menee muutama sekunti saada mieli toimimaan taas halutulla tavalla. ”Eh, anteeksi”, hän mutisee ja ryhtyy keräämään lattialta kahvikupin palasia. Yksi niistä viiltää haavan hänen peukaloonsa, ja Kanga jää hetkeksi vain tuijottamaan sormesta valuvaa verta. Niin tummaa ja kivuliasta, mutta niin kaunista. Kenties sillä tavoin voisi kuvailla myös elämää kokemuksena.

 

 

”Ja vastauksena kysymykseesi, kyllä ja ei.” Hän ei uskalla katsoa Callistraa silmiin. ”Anemone teki rohkeasti antaessaan pois kaikki parantajanvoimansa, kuollessaan minun ja siskosi puolesta. Mutta ei, minä en koskaan osannut kiintyä häneen.” Hän pitää pienen tauon kuin yrittääkseen selittää seuraavan lauseensa itselleen. Perustella vääryytensä. ”Ja jos totta puhutaan, en ikinä edes yrittänyt pitää Anemonesta.”

 

 

Callistra huokaisee ja hymyilee surumielisesti, aivan kuin olisi muistanut juuri jotakin, jota ei voi käsitellä ilman surumielistä hymynkaretta suupielillä. ”Me kaikki olimme niin hirveitä hänelle. Varsinkin, kun miettii, minkä takia se kaikki tapahtui. Minä ja Aurinko olimme vain lapsellisia ihmisiä, jotka tahtoivat osansa jostakin hienommasta. Mitä järkeä siinä kaikessa edes oli, mietitkö koskaan? Kenen idea edes oli keksiä tarina pienen iänikuisen kilpailumme taustalle? Niin typerää.”

”Typerää ehkä, mutta ainakin älysitte lopettaa ajoissa.”

”Anemone ehti tappaa itsensä herättääkseen sinut ja Aldreian eloon. En kutsuisi sitä ajoissa lopettamiseksi.” Hän huokaisee siihen sävyyn, että keskustelu on käyty aiemminkin. ”Tosin en aio moittia häntä; ilman hänen uhraustaan et nyt kykkisi siinä keräämässä kahvikupin jäämiä lattialta.” Callistra antaa hymyn viedä.

Kanga kohtaa tämän katseen ja tuntee, ettei maailmassa ole mitään niin hienoa kuin tuo ilme. Kauniit, syvänmustat silmät, jotka tuikkivat tietyllä tapaa vain ja ainoastaan hänelle. Tällä kertaa hymy tarttuu.

 

 

Kun kahvikuppi on kerätty talteen useana palasena, Kanga avaa ulko-oven ja antaa pakkasen kohdata kasvonsa. Hengitys huuruaa vaaleana tummaa taivasta vasten.

”Lontoo on kaunis tähän aikaan illasta”, hän kuulee Callistran toteavan. ”Sinusta mikä tahansa paikka olisi kaunis, sinähän olet elänyt koko ikäsi joko Suokylässä tai Auringon tyrmässä”, Kanga mutisee ja tuntee taas tökkäyksen olkapäässään.

”Ai mutta, olet kuitenkin oikeassa. Täällä on kaunista.” Callistra naurahtaa ja tarttuu hetken mielijohteesta Kangaa kädestä. Heidän katseensa kohoavat taivaalle, kumpikin etsii tähtiä. Aldreia on kertonut, että Anemone rakasti kovasti tähtiä.

 

 

Mutta tänä yönä tähdet ovat piilossa.

Ovat olleet jo pitkään.

 

-----