Moikka!
Enpä olisi uskonut enää koskaan olevani täällä tällaisen ilmoitusasian kanssa. Mennään toki suoraan asiaan: olen päättänyt jatkaa kuvatarinaani. Kyllä, olen aiemmin maininnut, etten aio jatkaa sitä, koska se ei edusta enää juuri mitään, mitä tarinalta haluan. Siellä on paljon epäloogisuuksia, kuvauksellisia lageja ja varsinkin sisältö on suurimmaksi osaksi hirvittävän kliseinen. Mutta tiedättekö mitä? Sellaista sen kuuluukin olla. Sillä tavalla sen ikäinen minä sen on ulos tuonut, ja se on ihan okei. Me kaikki kehitymme. En ole poistanut vanhimpia postauksianikaan, vaikka niistä saisi varmasti pahimmat mustanmaalausmateriaalit minua vastaan.
Silti, samasta syystä kuin vanhat postauksetkin, haluan pitää myös kuvatarinat täällä. En lähde muokkailemaan niitä, vaikka koenkin suurimman osan niistä hirvittävän noloina. Joten: olen täällä jatkamassa sitä, mihin edellisen kanssa jäin. Posliininukke on tarina, jonka ei pitänyt koskaan syntyä, mutta jota en halua jättää kesken, kun olen sen kerran aloittanut. Minulle se on vain yksi versio Edrielin ja Saden tarinasta, mutta haluan silti saattaa sen loppuun. Alkuperäisessä konseptissa ei ollut sielujen ja kehojen kanssa säätämistä. Vaikka olenkin kasvanut niistä irti, haluan tehdä tämän. Tämä on minun tapani taistella perfektionismia vastaan ja ottaa elämä sellaisenaan vastaan.
Tässäpä siis uusin osa vanhaa kuvatarinaa, Posliininukkea! Koska julkaisin sitä edellisen kerran yli vuosi sitten, muistinvirkistykseksi vanhat osat ovat luettavissa Tarinat-osuudessa. (Kohdassa Posliininukke!) Kuten jo sanoin, ne eivät enää edusta kielellisesti tai juonellisesti sitä, mihin kykenen, mutta sille ei voi enää mitään. Ne saavat olla sellaisia kuin ovat.
Tuntuu tosi nostalgiselta ja yllättävän ihanalta palata kuvatarinoiden teon pariin. Toivottavasti tekin tykkäätte!
- - -
picfic: Illan toisella puolen
Enpä olisi uskonut enää koskaan olevani täällä tällaisen ilmoitusasian kanssa. Mennään toki suoraan asiaan: olen päättänyt jatkaa kuvatarinaani. Kyllä, olen aiemmin maininnut, etten aio jatkaa sitä, koska se ei edusta enää juuri mitään, mitä tarinalta haluan. Siellä on paljon epäloogisuuksia, kuvauksellisia lageja ja varsinkin sisältö on suurimmaksi osaksi hirvittävän kliseinen. Mutta tiedättekö mitä? Sellaista sen kuuluukin olla. Sillä tavalla sen ikäinen minä sen on ulos tuonut, ja se on ihan okei. Me kaikki kehitymme. En ole poistanut vanhimpia postauksianikaan, vaikka niistä saisi varmasti pahimmat mustanmaalausmateriaalit minua vastaan.
Silti, samasta syystä kuin vanhat postauksetkin, haluan pitää myös kuvatarinat täällä. En lähde muokkailemaan niitä, vaikka koenkin suurimman osan niistä hirvittävän noloina. Joten: olen täällä jatkamassa sitä, mihin edellisen kanssa jäin. Posliininukke on tarina, jonka ei pitänyt koskaan syntyä, mutta jota en halua jättää kesken, kun olen sen kerran aloittanut. Minulle se on vain yksi versio Edrielin ja Saden tarinasta, mutta haluan silti saattaa sen loppuun. Alkuperäisessä konseptissa ei ollut sielujen ja kehojen kanssa säätämistä. Vaikka olenkin kasvanut niistä irti, haluan tehdä tämän. Tämä on minun tapani taistella perfektionismia vastaan ja ottaa elämä sellaisenaan vastaan.
Tässäpä siis uusin osa vanhaa kuvatarinaa, Posliininukkea! Koska julkaisin sitä edellisen kerran yli vuosi sitten, muistinvirkistykseksi vanhat osat ovat luettavissa Tarinat-osuudessa. (Kohdassa Posliininukke!) Kuten jo sanoin, ne eivät enää edusta kielellisesti tai juonellisesti sitä, mihin kykenen, mutta sille ei voi enää mitään. Ne saavat olla sellaisia kuin ovat.
Tuntuu tosi nostalgiselta ja yllättävän ihanalta palata kuvatarinoiden teon pariin. Toivottavasti tekin tykkäätte!
- - -
picfic: Illan toisella puolen
Sade ropisi mustalta taivaalta pienille linnunolkapäilleni. Tunsin sen tuoksun kaikkialla ympärilläni, se kutitti poskiani ja kuiski minulle sanoja, joilta olin sulkenut korvani. Se ymmärsi minua.
Vaikka eihän täällä pitänyt edes sataa. Täällähän oli talvi, lumi peitti niityt ja vuoret saaden maailman näyttämään epätodelliselta. Silti jokin kuiski alinomaan korviini. Sen kevyt tuntu sai minut kuvittelemaan sen sateeksi.
Todellisuudessa se oli jotakin aivan muuta.
- - -
Avalon: *tuijottaa eteensä* Niin, siitä on jo miltei puoli vuotta. Menetimme Lilian syksyn lehdille, ruskan mukanaan tuomalle kylmyydelle. *kevyt naurahdus* Me emme saa häntä koskaan takaisin. Minä annoin hänen kadota.
Shirei: *pudistaa päätään* Ei. Me emme vain ole löytäneet häntä vielä.
Lucifer: Shirei, sinäkin tiedät, ettei kukaan selviä lumen tultua yksinään ulkona. Edriel on vienyt Lilian jo kauas meidän ulottumattomiimme. Minä päättäjänä tietäisin, jos Lilia olisi kuollut, joten hänen täytyy olla vain… toisaalla.
Shirei: Tämä on niin turhaa. Me olemme vanginneet Edrielin, mutta mitä me loppujen lopuksi voimme tehdä? Olemme kiertäneet kehää puoli vuotta. Jos tässä vaiheessa heittää toivonsa pois, siitä saa luopua ikuisuuksiksi.
Avalon: Shirei, rakas ystävä… Minä arvostan panostustasi. *hymy* Sinähän sait Chióninkin auttamaan meitä. Olet tehnyt tarpeeksi. On vain hyväksyttävä se, ettemme voi enää mitään. Me olemme loppujen lopuksi vain ihmisiä.
Shirei: Niin on Edriel Faithkin!
Lucifer: Me olemme tehneet kaiken tarvittavan. *katsoo Shireitä* Edriel Faith on ihminen, olet oikeassa. Julma, keinoja kaihtamaton ihminen, joka on huomattavasti meitä älykkäämpi. Emme voi vaivata kaikkia päättäjiä tällä, me ja Chióni olemme jo keränneet kaiken tarvittavan tiedon niin Edrielistä kuin nukeistakin. Ei ole enää keinoja.
Shirei: Entä, jos vain tappaisimme sen muodon, jossa Edriel nyt esiintyy?
Lucifer: Sekin on vain nukke. Edrielin oikea sielu on osittain Liliassa, ja saattaisimme tappaa hänet prosessissa. Sitä paitsi Edrielin ydin on jossakin muualla. Meiltä piilossa.
Avalon: Minä en vain voi enää tehdä mitään. Kuten aina ennenkin, olen pelkkä ihminen, pelkkä heikko ja halveksittu ihminen, joka ei kykene pelastamaan edes sitä, jota rakastaa eniten. Lilia, minä olen niin pahoillani. Minä olen todella yrittänyt kaikkeni.
Avalon: Lilia, minä ajattelen sinua joka ikinen päivä. Olen niin pahoillani, että päästin sinut pois. Jos saan vielä korjata virheeni, minä lupaan antaa sinulle kaiken. Pimenevän illan, tähtiyön, kirkkaimman aamun. Annan sinulle koko maailman.
- - -
Haigha: *tuijottaa hiljaa Edrieliä edessään* Hei taas, Edriel.
Edriel: *nostaa väsyneenä katsettaan* Hei, Haigha. Sinä se jaksat käydä katsomassa minua toisin kuin ne muut.
Haigha: Minähän sinusta käytännössä vastaan.
Edriel: *naurahtaa* Ettei sinulla vain olisi huono omatunto?
Haigha: Mistä muka?
Edriel: Siitä, että annoit Avalonin ja muiden vangita parhaan ystäväsi yli puoleksi vuodeksi tänne. Aika käy melko pitkäksi täällä, vaikka pakko myöntää, että olen kokenut pahempaakin.
Haigha: Edriel… Miksi et voisi vain kertoa heille, missä Lilia on?
Edriel: Koska sillä ei ole mitään merkitystä. Minä olen jo antanut Lilialle niin suuren osan omista muistoistani, ettei tyttö tule selviämään. Hän ei tunne enää itseään. Pian hänen fyysinen ruumiinsa on kokonaan minun. Siihen en mene enää kauaa.
Haigha: *huokaisee syvään* Niin, Edriel, sinun piti aina silloinkin saada kaikki haluamasi.
Edriel: *nousee ylös* Kaikki haluamani? Anteeksi?
Edriel: Kaikki, mitä olen koskaan halunnut, on Sade. Sinä tiedät sen. Tiesit sen jo silloin, ja silti käänsit hänet minua vastaan. Kerropa, Haigha, tiedätkö sinä, miltä tuntuu, kun se, jonka vuoksi elää, upottaa veitsen ihoosi useita kertoja?
Haigha: Ei, minä -
Edriel: Sinä sait Saden tappamaan minut. Oman isosiskonsa.
Haigha: Sinä hyväksikäytit Sadea omiin tarkoituksiisi yli viiden vuoden ajan! Aiheutit hänelle lähtemättömät traumat! Se, että hän uskalsi käydä sinua vastaan, oli uskomattoman rohkeaa. Olen vieläkin ylpeä hänestä.
Edriel: Ylpeä? Mitä sinä tiedät ylpeydestä? Kyllä minä näen, millaiseen tilanteeseen olet itsesi ajanut. Sinä et jaksa kantaa itseäsi kunnolla, silmäsi ovat tyhjät ja hiuksesi kiillottomat. Tuhosinko minä sinut silloin?
Haigha: Tuhosit. Ja silti minä olen se, joka säälii sinua.
Edriel: Miksi?
Haigha: Koska minulla ei ole tarvetta varastaa toisten elämiä. En elä kenenkään muun kautta, en nyt enkä silloinkaan. En tarvitse ketään, kehen kiinnittyä, ja kiinnyn vain, jos koen sen tarpeelliseksi. Minä en ole se, joka siirtää sielunsa toisen ruumiiseen voidakseen jatkaa elämäänsä jonkun muun kautta.
Edriel: *tuijottaa hiljaa eteensä* Sinä olet aina nähnyt minun lävitseni. Paremmin kuin Integra. *naurahdus* En voi enää kääntyä, Haigha. En tässä vaiheessa. Minä saan Lilian kehon, ja sitten voin elää jälleen Saden kanssa.
Haigha: Mutta miksi? Miksi Sade?
Edriel: Sinä tiedät jo vastauksen.
Haigha: Niin tiedänkin. Tiedätkö sinä?
Edriel: *katsoo hiljaa Haighaa sanomatta mitään*
Haigha: *kääntyy poispäin* Tiedätkö, minä en halunnut lainkaan auttaa näitä ihmisiä. Ei halunnut Sadekaan. Kumpaakaan meistä ei varsinaisesti kiinnosta Lilia tai Avalon, mutta me ymmärrämme, mitä sinun olemassaolosi merkitsee. Löydämme vielä keinon päästä sinusta. Emme koskaan pääse siitä, mitä aiheutit meille, mutta voimme estää sinua aiheuttamasta lisää tuhoa.
Minä en koskaan aiemmin uskonut toivoon. Sinun tapaamisesi jälkeen varsinkaan. Ironista, että juuri nyt minusta tuntuu toiveikkaammalta kuin koskaan. Vain, koska minä uskon aidosti siihen, että voimme vielä löytää keinon tuhota sinut.
Haigha: Ja koska tässä maailmassa on muutakin kuin sinun luomasi mätä, sairas verkosto. Me olemme paljon suurempia kuin se, miksi meidät loit. Me olemme vapaita. Emme tänään, mutta se päivä ei ole enää kaukana.
- - -
