Hei kaikille
lukijoilleni, niin uusille kuin vanhoillekin!
Olen jo pitemmän
aikaa harkinnut kirjoittavani mielenterveyteni tämänhetkisestä
tilanteesta sekä nukkeharrastuksesta suhteessa mielenterveyteen.
Näillä kahdella seikalla kun tuntuu olevan tiiviimpi yhteys kuin
olen koskaan aikaisemmin tullut havainneeksi. Haluan avata nykyistä
ja mennyttä tilannetta nukkeharrastukseni kautta, sillä katson
tarpeelliseksi, että nämä asiat alleviivataan ja tuodaan ilmi.
Nuket ovat olleet
elämässäni kahdeksan kokonaista vuotta. Kahdeksaan vuoteen mahtuu
paljon - varsinkin, kun sain ensimmäisen nukkeni yhdeksänvuotiaana.
Yhdeksänvuotias on lapsi. Nyt olen täyttämässä kahdeksantoista,
mikä tarkoittaa, että tämän vuoden joulukuussa olen harrastanut
nukkeilua puolet elämästäni. Se pistää miettimään, mikä
nukkeharrastuksessa pitää kiinni ja saa jatkamaan yhä uudelleen.
Kahdeksan vuotta on suuri osa elämästä. Käytännössä voisi
sanoa, että olen kasvanut nukkeilun kanssa. Harrastuksen luonne on
muuttunut elämäntilanteiden vaihtuessa.
Mielenterveyden
ongelmien kanssa minulla on pitkä historia. Lapsuudella on iso
vaikutus kaikkeen; en vielä itsekään ymmärrä täysin, milloin
ongelmani ovat varsinaisesti alkaneet. Kolmannella ala-asteen
luokalla satutin itseäni ensimmäisen kerran. Siitä lasken jonkin suuren alkaneen. Silloin minulla oli jo nuket elämässäni. Olen ollut
lapsi, joka on vielä laittanut nukkensa nukkumaan samaan aikaan, kun
olen halunnut satuttaa itseäni.
Nukeilla on ollut
iso positiivinen vaikutus minuun alusta alkaen. Nukkejen omistaminen,
hahmojen suunnitteleminen ja nukkejen kuvaaminen ovat aina tuoneet
paljon sisältöä elämääni. Koska aloitin niin nuorena, en ollut siihen mennessä luonnollisestikaan löytänyt kovin useaa kiinnostuksen kohdetta
elämääni. Kirjoittaminen tuli elämääni osittain nukkeilun kautta, sillä
ryhdyin suunnittelemaan nukeilleni hahmoja. Hahmot kehittyivät
myöhemmin tarinankerronnaksi. Kuvatarinoiden kautta tutustuin kirjoittamiseen.
Nykyään kirjoittaminen on suurin intohimoni ja ehdottomasti isoin
kiintopisteeni elämään. Se on minulle ihan kaikki. Uskon, etten
olisi koskaan kiinnostunut siitä samalla tavalla, jos en olisi
nukkeilun alkumetreillä suunnitellut nukeilleni hahmoja.
Nukkeilu itsessään
on avannut ovia useaan suuntaan. Luovuus puhkesi kukkaan - opin
valokuvaamaan, kehitin hahmoja ja stailasin nukkeja uudelleen. Lisäsi
nukkeilu toi elämääni aivan uudenlaisen sosiaalisen aspektin,
sillä tutustuin netissä muihin harrastajiin ja sain paljon
juttuseuraa. Kaikki nämä asiat ovat antaneet minulle älyttömän
tärkeät eväät tulevaa elämää varten. En usko, että olisin
oppinut elämisestä lainkaan niin paljon ilman nukkeharrastusta.
Koska nuket ovat
kulkeneet hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen mukanani, elämään on
mahtunut paljon muutakin. Kahdeksassa vuodessa olen käynyt niin
mustissa paikoissa, että ainoankaan valon näkeminen on tuntunut
mahdottomalta. Pahimmat masennusvuoteni ajoittuivat yläasteelle,
mutta myös ala-asteen loppu oli vaikea. Tämä heijastui kaikkeen,
luonnollisesti myös nukkeihin. Elämässäni oli vaiheita, jolloin
hain turvaa nukeista. Kuvaileminen ja uusien nukkejen hankkiminen
toivat elämääni sisältöä. Vastaavassa tilanteessa olen
nykyäänkin.
Valitettavasti
reistaileva mielenterveys on vaikuttanut myös siihen, kuinka
suhtaudun nukkeiluun. En ole koskaan saanut tilata nukkeja ulkomailta
ja kaikki nukkejen tilaamiseen liittyvä on aina ahdistanut hyvin
paljon. En vieläkään osaa tarkalleen nimetä syytä, mutta tiedän,
että tulen ymmärtämään kokonaiskuvan paremmin, kun joskus muutan
kotoani ja saan etäisyyttä tilanteeseen. Joka tapauksessa nukkejen
hankkiminen on aina tuntunut olevan työn takana, vaikka sitä ei
heti uskoisikaan, kun kokoelmani koostuu niin useasta nukesta.
Koska nukkejen
hankkiminen on aina ollut vaikeaa, siihen liittyy paljon syvempiä
ongelmia. Olen pienestä pitäen haaveillut malleista, joita minun on
ollut käytännön syistä mahdoton saada. Latasin ja lataan edelleen
graileihini hurjasti tunteita, joista toivo on päällimmäinen.
Muistan vielä ala-asteella ajatelleeni, että pystyn epämieluisiin
asioihin ja selviän vaikeista pätkistä, koska joskus tulee aika,
jolloin saan vielä tietyt nuket. En suostu luovuttamaan ennen sitä.
Vuosien varrella
olenkin saanut miltei kaikki grailit kotiin. Kaikkiin näihin
nukkeihin liittyy todella paljon myönteisiä tuntemuksia ja niiden
saaminen on todella tuntunut toivolta fyysisessä muodossa. Nukeista
on muodostunut minulle henkireikä, jokin, josta pitää kiinni
tarvittaessa. Valitettavasti tällä on myös kääntöpuolensa. Olen
monesti menettänyt grail-nukkeni jollekin toiselle, joku muu on
ehtinyt ostaa sen ennen minua. Aina tilanne on korjautunut ja
kyseinen grail on ilmestynyt uudelleen nenän eteen, mutta
menettämisen hetkellä kyseinen tapahtuma tuntuu joka kerralla
kirjaimellisesti siltä, että maailma ei halua minun elävän.
Tällaisesta
tapahtumasta toipuminen kestää yllättävän pitkään.
Ulkopuolisille tilanne näyttää siltä, että jo ennestään
hirvittävästi nukkeja omistava ihminen ei sattunut saamaan yhtä
lisää. Mitä se vielä itkee? Muistan, kun minulta meni Lilith
nenän edestä vuonna 2017 joulun alla. Se raivo ja pettymys, jota
tunsin, oli sietämätöntä, vaikka olin aiemminkin menettänyt
graileja. Käytännössä tuntui siltä, että olin juuri saanut
ainoan mahdollisuuteni kyseisen nuken ostoon, ja se mahdollisuus
vietiin lopullisesti. Sain kuin sainkin Lilithin sinä jouluna. Se
tuntui minulle suurelta ihmeeltä ja sai minut uskomaan hyvään. Sen
ajatteleminen tuntuu edelleen lämpimältä. Olen ikuinen optimisti,
jaksan aina odottaa, että tulee minun vuoroni.
Kaiken kaikkiaan
lataan nukkeihin paljon tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin.
Epäonnistumisen tunteet eivät liity vain nukkejen menettämiseen.
On olemassa jaksoja, jolloin toivon, että minua arvostettaisiin
nukkepiireissä enemmän. Kaikki se väärä huomionhalu, jonka
harrastus joskus synnyttää, peilaa yleiseen riittämättömyyden
tunteeseeni. Tiedän sen juuret, tiedän, kuinka se toimii. Se ei
estä minua ajattelemasta itsekkäästi ja toivomasta, että minulla
olisi jotain merkitystä.
Joskus pelkään,
että haluan nukkeja vain täyttääkseni jotakin. Moni ihmettelee
nukkekokoelmani kokoa, - mikä ei edelleenkään ole kenenkään
paheksuttavissa - mikä saa minut miettimään, onko minun haluni
omistaa kaikki koskaan haaveilun kohteena olleet nuket enää
lainkaan terve. Onko se halua tavaran tärkeyden vuoksi vai saako se
piirteitä, jotka hipovat obsessiota? En ole materialistinen ihminen,
koska minulla ei ole koskaan ollut varaa olla. Se ei silti estä
minua miettimästä sitä, hankinko nukkeja vain täyttääkseni
ikuista rakkaudettomuuttani materialla.
Oli syvin motivaatio
mikä tahansa, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että nuket tuovat
paljon sisältöä elämääni ja tekevät minut onnelliseksi.
Nukkeasioiden kanssa puuhastelu täyttää arkea ja toimii puhtaasti
terapiana. Syömishäiriöni teettää paikoitellen fyysistä
ahdistusta, joka usein hälvenee nukkeja kuvatessa. Saatan siis
käyttää nukkeja täytenä terapian muotona.
Ei tunnu hyvältä
ajatella, että suhteeni nukkeihin ei ole aina tervein mahdollinen.
Obsessoin paljon nukkeasioista ja reagoin erilaisiin takapakkeihin
fyysisellä paniikilla. Perustelen asian itselleni sillä, että
nukkeharrastus on minulle vain hyvin, hyvin tärkeä osa elämää,
on ollut jo pitkään. Vaikka taustasävy olisi väärä, se ei
lopulta haittaa, sillä nukkeilun yleiset vaikutukset ovat pääosin
erittäin positiiviset.
Osittain
kokonaisuuteen vaikuttaa myös se, että olen aina harrastanut
tavallaan yksin. Minulla oli kotipaikkakunnallani vielä ala-asteella
muutama nukkeileva ystävä, mutta niihin aikoihin ja ihmisiin
liittyy pelkästään mielenterveyteeni raskaasti vaikuttavia
seikkoja. Nykyään nukkeilen kotipaikkakunnallani yksin. Se sopii
minulle, sillä miellän nukkeilun omaksi, turvalliseksi kuplakseni,
jonka olen luonut itselleni.
Loppujen lopuksi se,
mitä nukkeilusta saan, kallistuu ehdottomasti enemmän
positiiviselle puolelle. Olen saanut paljon tärkeitä ihmisiä
nukkeharrastuksen myötä. Nukkepiirien solidaarisuus on mielettömän
kaunista. Todella moni osoittaa vaikeissa paikoissa tukeaan ja
apuaan. Olen siitä hyvin kiitollinen. Vaikka tuntemukseni
harrastukseen liittyen eivät aina ole positiivisia, viihdyn tämän
harrastuksen parissa. Suhtaudun siihen hyvin intohimoisesti. Rakastan
nukkejani ja nukkeyhteisöä.
Juuri nyt elämässäni
on meneillään selkeästi vaikeampi pätkä. Masennuksesta parannuin
kaksi vuotta sitten, mutta syömishäiriö ja yleinen uupumus tekevät
kaikesta hirvittävän vaikeaa. Nukkeharrastus on vaikuttanut
kokonaisuuteen paikoitellen negatiivisesti, sillä grailin
menettäminen iski aivan väärään kohtaan elämässä.
Olen kuitenkin
onnistunut repimään rakkaasta harrastuksestani myös energiaa
elämääni. Mikä tahansa nukkeihin liittyvä on tuntunut tärkeältä
ja mielekkäältä. Tällä hetkellä kaikki, joka saa minut
tuntemaan jotakin, on äärimmäisen tärkeää. Kuvailen
mahdollisimman paljon ja päivitän paljon nukkesomea, sillä se luo
sisältöä.
Tätä harrastusta
voi tarkastella hyvin monesta näkökulmasta. Halusin tuoda ilmi sen
suuren merkityksen omassa elämässäni. Se on kulkenut matkassa
pitkään ja muodostunut isoksi, tärkeäksi voimavaraksi.
