Nukkeharrastus ja mielenterveys

Hei kaikille lukijoilleni, niin uusille kuin vanhoillekin!

Olen jo pitemmän aikaa harkinnut kirjoittavani mielenterveyteni tämänhetkisestä tilanteesta sekä nukkeharrastuksesta suhteessa mielenterveyteen. Näillä kahdella seikalla kun tuntuu olevan tiiviimpi yhteys kuin olen koskaan aikaisemmin tullut havainneeksi. Haluan avata nykyistä ja mennyttä tilannetta nukkeharrastukseni kautta, sillä katson tarpeelliseksi, että nämä asiat alleviivataan ja tuodaan ilmi.

Nuket ovat olleet elämässäni kahdeksan kokonaista vuotta. Kahdeksaan vuoteen mahtuu paljon - varsinkin, kun sain ensimmäisen nukkeni yhdeksänvuotiaana. Yhdeksänvuotias on lapsi. Nyt olen täyttämässä kahdeksantoista, mikä tarkoittaa, että tämän vuoden joulukuussa olen harrastanut nukkeilua puolet elämästäni. Se pistää miettimään, mikä nukkeharrastuksessa pitää kiinni ja saa jatkamaan yhä uudelleen. Kahdeksan vuotta on suuri osa elämästä. Käytännössä voisi sanoa, että olen kasvanut nukkeilun kanssa. Harrastuksen luonne on muuttunut elämäntilanteiden vaihtuessa.

Mielenterveyden ongelmien kanssa minulla on pitkä historia. Lapsuudella on iso vaikutus kaikkeen; en vielä itsekään ymmärrä täysin, milloin ongelmani ovat varsinaisesti alkaneet. Kolmannella ala-asteen luokalla satutin itseäni ensimmäisen kerran. Siitä lasken jonkin suuren alkaneen. Silloin minulla oli jo nuket elämässäni. Olen ollut lapsi, joka on vielä laittanut nukkensa nukkumaan samaan aikaan, kun olen halunnut satuttaa itseäni.

Nukeilla on ollut iso positiivinen vaikutus minuun alusta alkaen. Nukkejen omistaminen, hahmojen suunnitteleminen ja nukkejen kuvaaminen ovat aina tuoneet paljon sisältöä elämääni. Koska aloitin niin nuorena, en ollut siihen mennessä luonnollisestikaan löytänyt kovin useaa kiinnostuksen kohdetta elämääni. Kirjoittaminen tuli elämääni osittain nukkeilun kautta, sillä ryhdyin suunnittelemaan nukeilleni hahmoja. Hahmot kehittyivät myöhemmin tarinankerronnaksi. Kuvatarinoiden kautta tutustuin kirjoittamiseen. Nykyään kirjoittaminen on suurin intohimoni ja ehdottomasti isoin kiintopisteeni elämään. Se on minulle ihan kaikki. Uskon, etten olisi koskaan kiinnostunut siitä samalla tavalla, jos en olisi nukkeilun alkumetreillä suunnitellut nukeilleni hahmoja.

Nukkeilu itsessään on avannut ovia useaan suuntaan. Luovuus puhkesi kukkaan - opin valokuvaamaan, kehitin hahmoja ja stailasin nukkeja uudelleen. Lisäsi nukkeilu toi elämääni aivan uudenlaisen sosiaalisen aspektin, sillä tutustuin netissä muihin harrastajiin ja sain paljon juttuseuraa. Kaikki nämä asiat ovat antaneet minulle älyttömän tärkeät eväät tulevaa elämää varten. En usko, että olisin oppinut elämisestä lainkaan niin paljon ilman nukkeharrastusta.

Koska nuket ovat kulkeneet hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen mukanani, elämään on mahtunut paljon muutakin. Kahdeksassa vuodessa olen käynyt niin mustissa paikoissa, että ainoankaan valon näkeminen on tuntunut mahdottomalta. Pahimmat masennusvuoteni ajoittuivat yläasteelle, mutta myös ala-asteen loppu oli vaikea. Tämä heijastui kaikkeen, luonnollisesti myös nukkeihin. Elämässäni oli vaiheita, jolloin hain turvaa nukeista. Kuvaileminen ja uusien nukkejen hankkiminen toivat elämääni sisältöä. Vastaavassa tilanteessa olen nykyäänkin.

Valitettavasti reistaileva mielenterveys on vaikuttanut myös siihen, kuinka suhtaudun nukkeiluun. En ole koskaan saanut tilata nukkeja ulkomailta ja kaikki nukkejen tilaamiseen liittyvä on aina ahdistanut hyvin paljon. En vieläkään osaa tarkalleen nimetä syytä, mutta tiedän, että tulen ymmärtämään kokonaiskuvan paremmin, kun joskus muutan kotoani ja saan etäisyyttä tilanteeseen. Joka tapauksessa nukkejen hankkiminen on aina tuntunut olevan työn takana, vaikka sitä ei heti uskoisikaan, kun kokoelmani koostuu niin useasta nukesta.

Koska nukkejen hankkiminen on aina ollut vaikeaa, siihen liittyy paljon syvempiä ongelmia. Olen pienestä pitäen haaveillut malleista, joita minun on ollut käytännön syistä mahdoton saada. Latasin ja lataan edelleen graileihini hurjasti tunteita, joista toivo on päällimmäinen. Muistan vielä ala-asteella ajatelleeni, että pystyn epämieluisiin asioihin ja selviän vaikeista pätkistä, koska joskus tulee aika, jolloin saan vielä tietyt nuket. En suostu luovuttamaan ennen sitä.

Vuosien varrella olenkin saanut miltei kaikki grailit kotiin. Kaikkiin näihin nukkeihin liittyy todella paljon myönteisiä tuntemuksia ja niiden saaminen on todella tuntunut toivolta fyysisessä muodossa. Nukeista on muodostunut minulle henkireikä, jokin, josta pitää kiinni tarvittaessa. Valitettavasti tällä on myös kääntöpuolensa. Olen monesti menettänyt grail-nukkeni jollekin toiselle, joku muu on ehtinyt ostaa sen ennen minua. Aina tilanne on korjautunut ja kyseinen grail on ilmestynyt uudelleen nenän eteen, mutta menettämisen hetkellä kyseinen tapahtuma tuntuu joka kerralla kirjaimellisesti siltä, että maailma ei halua minun elävän.  

Tällaisesta tapahtumasta toipuminen kestää yllättävän pitkään. Ulkopuolisille tilanne näyttää siltä, että jo ennestään hirvittävästi nukkeja omistava ihminen ei sattunut saamaan yhtä lisää. Mitä se vielä itkee? Muistan, kun minulta meni Lilith nenän edestä vuonna 2017 joulun alla. Se raivo ja pettymys, jota tunsin, oli sietämätöntä, vaikka olin aiemminkin menettänyt graileja. Käytännössä tuntui siltä, että olin juuri saanut ainoan mahdollisuuteni kyseisen nuken ostoon, ja se mahdollisuus vietiin lopullisesti. Sain kuin sainkin Lilithin sinä jouluna. Se tuntui minulle suurelta ihmeeltä ja sai minut uskomaan hyvään. Sen ajatteleminen tuntuu edelleen lämpimältä. Olen ikuinen optimisti, jaksan aina odottaa, että tulee minun vuoroni.

Kaiken kaikkiaan lataan nukkeihin paljon tunteita, niin hyvässä kuin pahassakin. Epäonnistumisen tunteet eivät liity vain nukkejen menettämiseen. On olemassa jaksoja, jolloin toivon, että minua arvostettaisiin nukkepiireissä enemmän. Kaikki se väärä huomionhalu, jonka harrastus joskus synnyttää, peilaa yleiseen riittämättömyyden tunteeseeni. Tiedän sen juuret, tiedän, kuinka se toimii. Se ei estä minua ajattelemasta itsekkäästi ja toivomasta, että minulla olisi jotain merkitystä.

Joskus pelkään, että haluan nukkeja vain täyttääkseni jotakin. Moni ihmettelee nukkekokoelmani kokoa, - mikä ei edelleenkään ole kenenkään paheksuttavissa - mikä saa minut miettimään, onko minun haluni omistaa kaikki koskaan haaveilun kohteena olleet nuket enää lainkaan terve. Onko se halua tavaran tärkeyden vuoksi vai saako se piirteitä, jotka hipovat obsessiota? En ole materialistinen ihminen, koska minulla ei ole koskaan ollut varaa olla. Se ei silti estä minua miettimästä sitä, hankinko nukkeja vain täyttääkseni ikuista rakkaudettomuuttani materialla.

Oli syvin motivaatio mikä tahansa, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että nuket tuovat paljon sisältöä elämääni ja tekevät minut onnelliseksi. Nukkeasioiden kanssa puuhastelu täyttää arkea ja toimii puhtaasti terapiana. Syömishäiriöni teettää paikoitellen fyysistä ahdistusta, joka usein hälvenee nukkeja kuvatessa. Saatan siis käyttää nukkeja täytenä terapian muotona.

Ei tunnu hyvältä ajatella, että suhteeni nukkeihin ei ole aina tervein mahdollinen. Obsessoin paljon nukkeasioista ja reagoin erilaisiin takapakkeihin fyysisellä paniikilla. Perustelen asian itselleni sillä, että nukkeharrastus on minulle vain hyvin, hyvin tärkeä osa elämää, on ollut jo pitkään. Vaikka taustasävy olisi väärä, se ei lopulta haittaa, sillä nukkeilun yleiset vaikutukset ovat pääosin erittäin positiiviset.

Osittain kokonaisuuteen vaikuttaa myös se, että olen aina harrastanut tavallaan yksin. Minulla oli kotipaikkakunnallani vielä ala-asteella muutama nukkeileva ystävä, mutta niihin aikoihin ja ihmisiin liittyy pelkästään mielenterveyteeni raskaasti vaikuttavia seikkoja. Nykyään nukkeilen kotipaikkakunnallani yksin. Se sopii minulle, sillä miellän nukkeilun omaksi, turvalliseksi kuplakseni, jonka olen luonut itselleni.

Loppujen lopuksi se, mitä nukkeilusta saan, kallistuu ehdottomasti enemmän positiiviselle puolelle. Olen saanut paljon tärkeitä ihmisiä nukkeharrastuksen myötä. Nukkepiirien solidaarisuus on mielettömän kaunista. Todella moni osoittaa vaikeissa paikoissa tukeaan ja apuaan. Olen siitä hyvin kiitollinen. Vaikka tuntemukseni harrastukseen liittyen eivät aina ole positiivisia, viihdyn tämän harrastuksen parissa. Suhtaudun siihen hyvin intohimoisesti. Rakastan nukkejani ja nukkeyhteisöä.

Juuri nyt elämässäni on meneillään selkeästi vaikeampi pätkä. Masennuksesta parannuin kaksi vuotta sitten, mutta syömishäiriö ja yleinen uupumus tekevät kaikesta hirvittävän vaikeaa. Nukkeharrastus on vaikuttanut kokonaisuuteen paikoitellen negatiivisesti, sillä grailin menettäminen iski aivan väärään kohtaan elämässä.

Olen kuitenkin onnistunut repimään rakkaasta harrastuksestani myös energiaa elämääni. Mikä tahansa nukkeihin liittyvä on tuntunut tärkeältä ja mielekkäältä. Tällä hetkellä kaikki, joka saa minut tuntemaan jotakin, on äärimmäisen tärkeää. Kuvailen mahdollisimman paljon ja päivitän paljon nukkesomea, sillä se luo sisältöä.  

Tätä harrastusta voi tarkastella hyvin monesta näkökulmasta. Halusin tuoda ilmi sen suuren merkityksen omassa elämässäni. Se on kulkenut matkassa pitkään ja muodostunut isoksi, tärkeäksi voimavaraksi.  

Uskon siihen, että aina on olemassa toivoa. Olen kiitollinen siitä, että nuket ovat vahvistaneet uskoani siihen.