...ton mä sitten lätkäisin otsikoksi, enkä enää tohdi ottaa poiskaan. Olkoon siinä! Otsikko kertookin tarpeeksi siitä, mitä tällä kertaa on luvassa.
Mun on pitänyt jo pitkään tehdä kirjoitusblogin puolelle postauksia siitä, mitä kaikkea tarinoitteni ja hahmojeni takana onkaan. Ja teenkin kyllä, jahka pääsen siihen pisteeseen :'D Ajattelin kuitenkin, että voisin aloittaa tekemällä ihan tänne nukkeblogiin pientä tuumailua Marielista, joka on after all mun rakkain hahmo. Instagramista tutut @volkabrat ja @sestraluna ovat tehneet omia esittelypostauksiaan blogeihin, joten tuumin että hei mä kans :> (Kannattaa muuten kurkata heidän bloginsa!)
Tästä saattaa tulla hyvin pitkä postaus, onhan Mariel kuitenkin lempihahmoni kaikista omistani 💛 Meinasin myös heitellä tähän toveriksi pätkiä tarinasta, josta Mariel on. Hengästyttävän paljon tekstiä siis luvassa :'D
Mitä on hyvä tietää ihan aluksi on se, että Mariel ei ole nuketettavaksi luotu hahmo. Sillä ei ollut alun perin yhtään mitään tekemistä nukkeilun kanssa. Jossain iltapäivähorkassani joskus vaan sain päähäni, että pahus, Taeyang Sol ei voisi enempää aurinkopojaltani näyttää, ja se oli menoa sitten. Nuketin Märpsin vaan siksi, että se on hahmona mulle niin rakas, että on varsin symbolista omistaa se myös nukkena.
Mariel on tosiaan hahmo viimevuoden keväällä kirjoittamastani tarinasta Jonne taivaat eivät näe, joka löytyy muiden tarinoitteni tapaan täältä. Juonta on ihan kamala selittää niin kuin mitä tahansa juonta koskaan, mutta maailmanrakennus menee about näin:
On olemassa kehä, jolla kaikki todellisuudet ovat. Kasvottomat ja nimettömät jumalat ovat joskus kauan sitten tanssineet sen olevaksi. Todellisuuksia on enemmän kuin silmänräpäyksiä yhden ihmisen elämässä. Jokaisessa todellisuudessa on oma kulttuurinsa, ihan oma maailmansa. Kaikki todellisuudet ovat limittäin kehällä, mutta eivät siis missään nimessä ole rinnakkaistodellisuuksia. (= Kutakin ihmistä ja maailmaa on olemassa vain yksi kappale.) Maailmojen välillä pystyy kulkemaan, jos osaa avata portit. Portit avataan jokaisessa maailmassa omalla tavallaan. Kaikki maailmat eivät edes tiedä porteista. Maailmojen välillä tehdään kauppaa ja yhteistyötä. Yksi pikku juttu pitää toki muistaa kaikessa maailmojen välisessä yhteistyössä: jokaisen maailman aika toimii omalla tavallaan. (Ööööääääääää arvaatteko miten HIRVEÄÄ se oli kirjoittaa niin, että se toimi??) Eli kuvitellaan vaikka, että maailmoissa x ja z eletään yksi vuosi. Maailmassa x aika kuluu hitaammin, joten niiden "yksi vuosi" onkin yllättäen viisi vuotta maailmassa z. Juuh. Tämä on juonirelevanttia ja ihan törkeän vaikeaa tunkea mihinkään ilman, että ryhtyy menemään sekavaksi.
...noniin ja sitten siihen itse juoneen, kun on maailmanrakennuksen perusfunktiot selitetty.
Mariel on maailmasta nimeltä Adamantia. Adamantia on hyvin kuuma ja aavikkoinen maailma. Värit ovat aika pitkälle oranssia, eri ruskeaa ja keltaista (paljon keltaista!). Sademetsäkin löytyy. Adamantian hallintoon liittyy paljon pikkuyksityiskohtia, mutta Mariel on tosiaan nykyisen kuninkaan poika eli Adamantian prinssi.
Adamantia ei kuitenkaan voi hyvin. Maailmojen risteyskohtana, eräänlaisena turvasatamana pidetty todellisuus on alkanut hajota. Kuumuus on liian kuumaa, ihmisiä pyörtyilee ja menehtyy. Pyhät linnut kuolevat ennen aikojaan ja musta aurinko (tuhon merkki) on ilmestynyt taivaalle jo kahdesti. Kolmas kerta tarkoittaa, että on jo liian myöhäistä. Mariel, joka osaa avata portit kehälle tanssimalla, tanssii portit auki ja päästää isänsä, kuningas Florianin etsimään apua Adamantialle ennen kuin kolmas musta aurinko ilmestyy. Marielin isä lupaa etsiä muista maailmoista apua Adamantialle ja palata sitten takaisin.
Turns out, että Florian ei palaakaan. Mariel jää pitämään kuolevaa maailmaa kasassa ihan yksin.
Ja tuleehan se kolmas musta aurinkokin sieltä sitten. Mariel kertoo kansalleen totuuden isänsä menosta ja lähtee kehälle etsimään isäänsä takaisin (koska uskoo syvällä sisimmässään, että Florian osaa vielä pelastaa maailmansa).
Mariel ei tosiaan lähde reissuun yksin, vaan nappaa ystävänsä Larusin ja Adamantiaan tarinan alussa päätyneen Avanin mukaansa. Kaikki kolmikossa ovat kotoisin eri maailmoista. Larus ja Avani ovat päätyneet Adamantiaan kumpikin ihan omista syistään. Otetaanpa tähän väliin tekstinpätkä tästä luvusta. Tässä kohtaa Avani oli juuri saapunut Adamantiaan ja pyörtynyt aavikolle...
* * *
”Minä toistan: sinulla ei ole hätää”, Mariel sanoo hiljaa. ”Poistuisitteko hetkeksi? Voitte tarkistaa hänen tilansa aivan pian.”
Lääkintämiehet katoavat käytäville. Larus pysyy Marielin takana äänettömänä kuin varjo.
”Millä nimellä minä saan kutsua sinua?”
Lämpö Marielin äänessä sulattaa pelon naisen silmissä. Hän pitää yhä kädet kehonsa suojana, mutta nyökkää Marielille varovaisesti. Prinssin silmissä naisen eleessä on jotakin alistuvaa.
”Avani”, nainen sanoo. Hetken hän empii, kuin aikoisi sanoa enemmän. Sanat jäävät naisen sisälle, hän nielee niiden päät. ”Nimeni on Avani.”
Mariel nyökkää naisen sanoille. Hän pitää varovaisen, tuttavallisen hymyn kasvoillaan.
”Tervetuloa Adamantiaan, Avani. Voit kutsua minua vain Marieliksi”, hän sanoo. ”Tämä nuori mies takanani on nimeltään Larus. Aivan kuten sinäkin, hän on kotoisin porttien takaa, toisesta maailmasta. Täällä hän on minun veljeni.”
Marielin lempeä johdattelu ei saa Avania puhumaan. Nainen ei räpäytä silmiään, kulta leiskuu niissä odottaen hetkeä, jolla räjähtää katsojan silmille.
”Mistä sinä olet kotoisin? Täällä kaikki ovat tervetulleita, sinun ei tarvitse pelätä.”
Mariel ei kumarru lähemmäs. Hän pitää etäisyyden, mutta ei irrota katsettaan naisen silmistä. Avani raottaa huuliaan, varoen, hitaasti.
”Minun maailmani on palanut tuhkaksi.”
Avani painuu kaksin kerroin, painaa pään syliinsä. Vain hartioiden hienoinen värähtely paljastaa Marielille, että naiseen sattuu.
Jonne taivaat näe on siis basically tarina siitä, kuinka Mariel tovereineen yrittää epätoivoisesti pelastaa kuolemaa tekevän Adamantian ja etsiä miljardeista todellisuuksista yhden miehen takaisin maailmansa luo. Stoorin nimeen liittyy ajatus siitä, että jumalat eivät kenties enää katso kuolevien maailmojensa perään, mutta nämä nuoret ihmiset ovat yhä valmiita tekemään kaikkensa niiden eteen.
Rip nuo aikarakenteet kyllä. Marielhan ei lähtiessään voi olla tippaakaan varma siitä, onko Adamantiasta mitään jäljellä, kun hän palaa. Hänhän on voinut olla vaikka sata vuotta Adamantian aikaa poissa tietämättään, koska nuo ajat ovat niin erilaiset kaikkialla. The risk was calculated ja hän lähti silti :'D
(Marielin isän etsintään liittyy myös ikäviä komplekseja siitä, että Mariel ei koe olevansa riittävän hyvä prinssi ja seuraava hallitsija Adamantialle. Hän ei oikein uskalla ottaa vastuuta D: Hän uskoo siihen, että hänen isänsä on hyvä eikä hylkäisi häntä yksin...)
Otetaanpa tähän väliin lapsukaisten lähtö ihan tarinan alussa! (Pätkässä mainittu aruni on muuten sitten Adamantian pyhä lintu)
* * *
”Rakas Adamantia”, Mariel sanoo, ”nämä eivät ole hyvästit. Tämä ei ole maailmamme loppu. Minä avaan portit jälleen, etsin isäni, kuninkaanne.” Mariel lisää jotakin soljuvalla, nopealla kielellä. Avani päättelee ihmisten ilmeistä, että prinssin sanat vain vahvistavat naurun lailla kuplivaa toivoa.
Aurinko on kuin musta, kaikkeudessa tykyttävä aukko, kun Mariel aloittaa tanssinsa sen alla. Avani ei ole ehtinyt nähdä kenenkään tanssivan portteja auki. Marielin askeleet alkavat kepeinä, etsivinä, kuin hiekka olisi liian kuumaa ja pelko pitäisi nuorta miestä vielä kiinni maassaan. Sitten kädet liittyvät mukaan, liikkeet käyvät nopeammiksi. Marielin liikeradat ovat niin sulavia, että Avani tuntee hukkuvansa niiden hypnoottiseen toistoon, kuvioon, joka piirtyy hänen luomiensa taa taivaan helottaessa punaisena taustalla.
Mariel taittaa selkänsä taakse, kääntää kätensä siiviksi. Avani huomaa ajattelevansa arunia, sen suunnattomia kultasiipiä ja ylevästi taittuvaa päätä. Tanssi lakkaa, liikkeet pysähtyvät selän kaartuessa. Marielin jalkojen alla kytee, oranssinpunainen pyörre syntyy polttavan hiekan ylle.
Nuori prinssi ojentaa käsiään kohti Avania ja Larusia. Portit ovat auki. Avani tietää, miltä porteissa kulkeminen tuntuu, hän on astunut pyörteeseen vain hetki sitten. Aivan kuin hän olisi ollut silloin täysin toinen ihminen, toisten lämmöstä tietämätön. Avani kuulee itkua, toivon ja pelon yhdessä synnyttämää. Hän ei käänny taakseen.
Avani tarttuu Marielin käteen, Larus tekee samoin. Hehkuva pyörre on kuin merkki elämästä, se tekee Adamantian vielä olevaksi. Avani astuu eteenpäin, pyörteen vietäväksi. Punainen taivas ja musta aurinko lakkaavat olemasta, hetken kaikki on pelkästään kirkasta. Aikojen välinen tila saa Avanin tuntemaan itsensä rajattomaksi. Kevyt valo täyttää hänen sisimpänsä.
Perusluonteeltaan tämä jäbylihän on tosiaan ihan mielettömän lempeä. Syy, miksi Mariel on mulle niin uskomattoman rakas, on juuri siinä. Mariel on mun oodi kiltteydelle. Olen kirjoittanut monen kiltin hahmon kuoleman. Taivaiden kohdalla mun mitta tuli vaan täyteen. Ei tätä enää ikinä. Mä haluan ihanan, lämpimän hahmon, jolle käy ansaitusti hyvin. Kilttejä ihmisiä poljetaan niin helvetisti liikaa tässä elämässä. Ei käy enää, ei mulle. Siispä Mariel syntyi.
Mun piti alun perin kirjoittaa Taivaat ihan eri aikaan, mutta viimekevät tuli kaikessa anteeksiantavuudessaan ja pyysi mua kirjoittamaan tämän. Mulla oli elämäni rankin talvi takana. Ilman tätä tarinaa mä en olisi koskaan päässyt irti mun emotionaalisesti väkivaltaisesta exästä. Olin niin hajalla, että tällaisen iloisen ja positiivisella tavalla etsivän ja hapuilevan tarinan kirjoittaminen auttoi mua uskomattoman paljon. Mä en kirjoita terapiatarinoita, pois se minusta, mutta joskus tarinat vaan osuvat oikeaan kohtaan. Ilman Marielia mä olisin varmaan hajonnut siihen suhteeseen enkä tiedä missä nyt olisin. Tuskin tässä. Tuskin oma itseni.
Siispä Mariel on mun pieni aurinkoni.
En nyt jaa tähän Marielin viimevuonna kirjoitettua hahmoprofiilia, koska se on ihan liian pitkä jaettavaksi :'D (Kirjoitan aina parin sivun hahmoprofiileja per OC...) Siinä on pohdintaa mm. motiiveista, peloista, heikkouksista ja moraaleista. Otetaan kuitenkin muutama random Mariel-fakta:
- Kokonimi on Mariel Akhil An-Edil. (Vastaavia nimihirviöitä on muuten koko tarina täynnä :'D) An-Edilin suku on ollut Adamantiassa hallitsijana jo kaaauan. Tämän tarinan hahmot oli sairaan hauska nimetä, koska esim. Marielin ja Avanin kokonimet kertovat käytännössä suoraan heidän asemansa omassa yhteiskunnassaan. Tuo An-liite Marielin nimen edessä viittaa kuninkaalliseen sukuun ja korkeaan asemaan. Ai miten niin tykkään maailmanrakennuksesta? :>
- Mariel on ainoa lapsi. Hänen äitinsä Fanira on kuollut ja isänsä Florian kadonnut kehälle. Florianiin liittyykin tosiaan kaikki olennaiset juonikuviot tässä tarinassa.
- ...mutta Mariel on käytännössä kasvanut ystävänsä Larusin kanssa. Larus tuli Adamantiaan omista syistään n. viisi Adamantian vuotta sitten ennen tarinan alkua. Larus on Marielin paras ystävä, kuin veli.
- Vaikka Mariel on tosi aurinkoinen ja eloisa persoona, hän ei kuitenkaan ole impulsiivinen vaan osaa kyllä harkita tekemisiään. Hyvin harkitseekin.
-Märbs parka joutuu vähän turhan usein kuulemaan, ettei ole sopiva prinssiksi, koska tanssii portteja auki ja vietää vähän vapaampaa elämää. Hänellä on ihan kunnon kompleksit siitä, ettei voi täyttää isänsä paikkaa Adamantian hallitsijana. Florianhan tosiaan on ollut erittäin rakastettu hallitsija maassaan.
- Marielilla ei ole mitään romanttisia tai seksuaalisia intressejä. Ei ole ollenkaan relevanttia tässä tarinassa. Hänen suhteensa Larusiin ja Avaniin on täysin platoninen. He ovat oikein hyvä ystävyskolmikko.
- Yhdessä kohtaa tarinaa Mariel luopui toisesta silmästään. Piti päästä pois yhdestä maailmasta, mutta se vaati maksun. Mariel sitten uhrautui. Sai kyllä myöhemmin silmänsä takaisin, mutta ei siitä tässä enempää. Tämä ehkä kuvaa sitä, miten pitkälle poika on valmis muiden puolesta menemään.
- ...Mariel ei kuitenkaan ole mikään tossu! Ei sitä miten päin tahansa saa polkea. Ei todellakaan.
Jeejee taiteen aika! Jos taidejutut ja hahmoni ylipäätään kiinnostavat, seuratkaapa instassa @almostsade
Marielin vaatteita on niin ihana piirtää. (Ja ihan kamala miettiä, miten tuollaiset saisi sitten nukellekin :> Ähhhäääää) Mariel on myös mun piirretyin OC koskaan. Mistään muusta hahmostani mulla ei ole yhtä paljon taidetta.
Tämä on ensimmäinen piirtämäni versio! Vaihdoin sen jakauksen näemmä tämän jälkeen. Tässä Märppä on myös jotenkin ilkikurisemman näköinen. Pehmeä ja kiltti se on :(
Ja taas sillä on simmut kiinni. No minkäs mahtaa, heh :'D Tähän väliin taas tekstinpätkää koska voin. Tämä pätkä on jo enemmän loppupuolella tarinaa. Larus on juuri tehnyt ihan todella kyseenalaisia juttuja ja hylännyt Marielin ja Avanin omilleen. Tähän kuvioon liittyi sitten lopulta sen Marielin silmäepisodikin. Tästä saa mun mielestä hyvän kuvan Marielin tahdonlujuudesta.
* * *
”Meidän täytyy seurata Larusia”, Mariel hengähtää nousten varovasti ylös. Näkökentässä heilahtelee, Mariel tietää, että ei voi tehdä mitään liian radikaalia. Hänen täytyy pysyä hengissä, vaikka takaraivossa jyskyttää ja maailma heiluu, happi kääntyy häntä vastaan. Hänen on vain kuljettava eteenpäin, vaikka toiset kääntäisivät hänelle selkänsä. Adamantian tähden. Nousevan auringon vuoksi.
”Larus jätti meidät”, Avani sanoo. ”On varsin ilmeistä, että hän teki niin tarkoituksella. Hän tuntui odottaneen sitä koko matkamme ajan.”
”Larus ei jättäisi minua taakseen ilman hyvää syytä.” Pelko vihlaisee Marielin rintaa, kun hän ymmärtää, ettei ole varma uskooko omia sanojaan.
”Meidän piti jäädä kuulemaan isästäsi. Oletko unohtanut, miksi olemme täällä?”
Isä, Florian. Larus. Jopa äiti, vaikka siitä onkin aikaa, vaikka kipu on enää vain haalistuma siitä, mitä se joskus oli. Niin moni on päättänyt lähteä Marielin luota. Mariel itsekin on lähtenyt Adamantiasta, jättänyt kansansa mustan auringon armoille. Kun nuori prinssi sulkee silmänsä, hän tietää, ettei hänen isänsä aio palata Adamantiaan. Mutta hän aikoo.
No niin, saatiinhan me ne simmut auki!
Rentoisa Märbs. Se aika harvoin pitää tuota tukkaansa auki.
Yhden tekstinpätkän halusin vielä jakaa! Tämä on alkutarinasta. Khinda on erään kolmikon kohtaaman maailman kuningatar. Tämä pätkä kuvaa Marielin tunnemaailmaa hyvin.
* * *
”Tiedätkö, pieni prinssi, minun vanhin lapseni oli teidän kolmen ikäinen”, Khinda sanoo hiljaa. ”En voi olla auttamatta teitä. Jumalat eivät suoneet minulle armoa nähdä edes lapsieni tuhkia. En tiedä, minne taivaat heidät kuljettivat, missä he nyt lepäävät.”
”Olen pahoillani.” Mariel ajattelee äitiään. Isäänsä, jonka olinpaikasta ei tiedä. Vahempiaan, jotka jättivät hänet yksin kuolevaan maailmaan.
Menetyksen kokeneelle ei voi sanoa mitään, joka ottaisi vuosia kestäneen kivun pois, tekisi olemattomaksi tapahtuneen. Voi vain pysyä vierellä, hengittää samaa ilmaa ja toivoa, että tuuli kasvoilla soisi hetken rauhan, antaisi tilaa jatkaa elämäänsä. Luolan sisässä, päivänvalosta kaukana Mariel tuntee sydämensä käpristyvän kokoon, kehonsa taltioivan kaiken sen kivun, jota Khinda kantaa.
”Minäkin taidan olla melko väsynyt”, Mariel kuiskaa. Hän ei katso Khindaan päin. Entinen kuningatar tietää katsomattaankin, että pojan silmät ovat kyynelissä. Lempeät käsivarret Marielin ympärillä muistuttavat häntä lämmöstä, jonka hän on jo miltei unohtanut. Hän antaa kehonsa painua toista vasten ja päästää surunsa ulos voimakkaina nyyhkäyksinä.
Ja koska tarinan muut hahmot ovat myös olennaisia, lätkäistään heidänkin kuvansa tänne. Larusista mulla ei ole mitenkään erikoisemmin taidetta, koska joku on ehkä vähän fiksoitunut piirtämään Marielia köhköh
Larppa on joka tapauksessa surullinen otus. Tekee mielettömän kyseenalaisia juttuja ja on ystävilleen pariinkin otteeseen niin hirveä, että minä Marielina läimisin jo poskille. (Märppä on niin kiltti, että se antaa anteeksi myös muutaman isäänsä ja Larusiin liittyvän jutun, joita legit kukaan muu ei varmaan ikinä antaisi :DDD) Larusilla on kuitenkin ihan liikaa paineita ja aivan liian vähän kykenevyyttä selvitä niiden paineiden alla. Se tulee kylmemmästä paikasta nimeltä Enfalla. Siellä on merta ja aina viileää. Larus on sen takia aina Adamantiassa sairaana, sen kroppa ei tykkää ajan ja lämpötilojen vaihtumisesta.
Larusin isä Falon ja hänen rakkaansa/avustajansa/maaginsa Darlangan. KAMALAN VANHA TAIDE ;-; Pitäis nääkin kaksi piirtää uusiksi. Falon on hirveä ja syyllinen siihen, miksi Larus on ihan fucked up. Darlangan on puolestaan vähän uhri tässä koko hommassa. Darla ei muuten ole Larusin äiti. Se muuten vaan hengaa Falonin kanssa.
Koska Falon on Enfallan kuningas, Larus on Marielin tavoin prinssi.
Then we have Avani :> Tyttörakas! Tämä tarinahan on basically Avani ja prinssipojat seikkailulla. Juuh elikkäs, voi Avani parkaa noiden kahden kanssa. Avani tulee tuhkaksi palaneesta Namyriasta, jossa naiset olivat käytännössä pelkkää käyttötavaraa. Tämä nuori nainen onkin ainoa hahmoni, jolla on ihan todella ankara ja kirjaimellinen PTSD. On kokenut ja nähnyt ihan kamalia asioita.
Avani on tosi itsenäinen ja päästää ihmisiä huonosti lähelleen koska on niin helkkarin traumatisoitunut. Jotenkin Marielin lämpö kuitenkin pääsi Avanin sydämeen asti. Heistä tuli tarinan varrella tosi hyvät ystävät. Larusista Avani ei niin kovin välitä, mutta tulevat hekin toimeen.
Marielin isä Florian, joka pitäisi myös piirtää uudelleen (tämäkin on vanhaa taidetta). Flo on kyllä varsinainen murheenkryyni. Se on niin kaukana yhtään mistään todellisesta kuin voi olla. Säälittäisi, jos se ei olisi ollut niin vastuuton. Florianillahan ei siis ollut aikomustakaan palata Adamantiaan, se ei lähtenyt hakemaan apua vaan ikuista elämää :))) Ilo on irti, kun Mariel tajuaa, ettei tuntenut isäänsä ollenkaan!
Flolla on myös yksi seksuaalinen/romanttinen suhde joka voisi olla olemattakin. Se on kumminkin niin plot relevant että pitänee mainita. (No okei spoilataan sen verran että Florian ja Larus ovat tekemisissä keskenään. Minä en Marielina muuten katselisi jos paras ystäväni jakaisi sängyn isäni kanssa. Hyi saakeli.)
Ja loppuun vielä mama Fanira. Hän on kuollut käytännössä suruun. Hirveintä koko hommassa on se, että tämä olisi voitu estää, jos Florian olisi vaan ajoissa tajunnut ongelmansa eikä hajonnut niihin. Fanirasta on jäänyt Marielille ihania ja lämpimiä muistoja, vaikka Märppä onkin enemmän isänsä poika. Tämä on vähän isien ja poikien tarina.
* * *
And that's about it! Tästä tuli nyt kyllä ihan kamalan pitkä :') En pahoittele mitään, tästä lapsukaisesta voisin puhella enemmänkin. Jonne taivaat eivät näe hengailee tuolla kirjoitusblogissani, jos jotakuta kiinnostaa lukaista koko tarina!
Kiitos paljon kaikille lukeneille! 💛🌻
