Tässä sitä ollaan! Kuvatarinan viimeisen osan parissa.
En ala tähän selittelemään mitään, mennään vain suoraan tarinan pariin. Teen ihan erikseen sitten postauksen siitä, miltä tuntui tehdä kokonainen kuvatarina alusta loppuun näin vanhempana. Kiitos silti jo nyt kaikille, jotka tätä seurasivat - kommenttinne ja kiinnostuksenne merkkaavat mulle tosi paljon. <3 Kiitos tästä matkasta!
* * *
Rikkinäiset jumalat: epilogi
Kohti taivasta
[PÄÄTÖSOSA]
Siitä on nyt vuosi. Heidän kuolemastaan. Minun parhaan ystäväni ja miehen, jota en yhä tänäkään päivänä osaa vihata.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Silti haavat jäävät. Ne pysyvät ikuisesti kiinni, vaikka aika juoksisi eteenpäin ja toisi elämään jotakin uutta ja kaunista. On meidän tehtävämme hyväksyä, että ne eivät lähde, mutta on silti olemassa elämä, joka elää loppuun. On olemassa kullanhohtoisia iltapäiviä ja sinertäviä kesäöitä, jotka huutavat meitä elämään, jatkamaan.
Faith tiesi sillä hetkellä, kun hän ampui Edenin ja Efraimin, että mikään muu ei vapauttaisi meitä koskaan. Sen hyväksyminen, että on asioita, joita ei voi korjata, kirvoittaa loputtomasti kyyneliä. Emme olisi voineet tehdä mitään Edenin hyväksi, eikä Efraim olisi koskaan lopettanut.
Olen ikuisesti kiitollinen Faithille. Hänen voimansa riittivät paljastamaan maailmalle paitsi oman tekonsa, myös sen, mitä laitoksella tehtiin vuosia. Ei ollut enää syytä paeta. Hän riisui suojansa ja paljasti kaiken.
Sitä laitosta, jonka me tunsimme, ei enää sellaisenaan ole. Se on mennyttä.
Sen tietäminen lohduttaa. Vaikka ajatus siitä, että menneisyytemme on poispyyhitty, tekee kipeää, olen onnellinen lasten puolesta. Niiden kaikkien, jotka olisivat kärsineet Efraimin teoista. Minä elän joka päivä ajatellen, että me onnistuimme auttamaan niitä lapsia. Heidän vuokseen jaksan joka päivä hieman enemmän.
Ne lapset elävät meissä kaikissa. Me kukin kuljemme niitä polkuja, jotka valitsimme. Kuljemme kohti valoa, joka meiltä vietiin.
* * *
Irina: Oletko varma, että he ovat siellä?
Aurora: *nyökkää vaisusti* On vuosipäivä. He eivät jättäisi tulematta.
Irina: Minä en ole nähnyt Agathea muutamaan viikkoon. Onko hän kunnossa?
Aurora: On hän. Viimeksi hän kyseli minulta, milloin oikein ajattelimme kihlautua.
Aurora: *hymähdys* Hän voi hyvin.
Irina: Kihlautua! Häitäkö se meiltä odottaa! *alkaa nauraa*
Irina: Vai sellaista... *hymähdys*
Aurora: *nauraa* Pitäisikö hankkia sormukset?
Irina: *menee lähemmäs* Idiootti... *hymähdys* Kyllä minä sinut vielä nain. Ei epäilystäkään.
Aurora: Tiedän sen. *hymyilee* Meillä ei ole mikään kiire.
Irina: Ei niin... ei mikään kiire tässä maailmassa.
* * *
Aurora: *huutaa kauempaa* Agathe! Hei!
Agathe: Voi, te tulitte!
Agathe: En... en odottanut, että tulisitte.
Aurora: Totta kai tulimme.
Irina: Me olemme kaikki tässä yhdessä. *huokaus* Mahtaakohan...
Irina: ...hän olla tulossa?
Sellaisena elämämme jatkui. Osa meistä kantoi syvempiä haavoja kuin toiset, mutta me kaikki olimme haavoitettuja.
Faith: Minä olen täällä jo.
Emme voineet enää pitää kiinni siitä, mitä joskus oli, mutta meillä ei ollut vielä tarpeeksi mitään uutta. Tragediasta oli kulunut vain vuosi, eikä mikään ollut asettunut vielä uomiinsa.
Faith: Hei vain, rakkaat lapset.
Silloin minä ajattelin, että en selviäisi koskaan.
Agathe: *rientää hymyillen tervehtimään Faithia* Ihanaa, että sinäkin pääsit paikalle.
Että olisi asioita, jotka olivat liian kivuliaita kestää.
Aurora: *hymy* Siitä onkin aikaa, Faith. Näin sinut viimeksi silloin, kun... Kun häntä kuulosteltiin Efraimin ja Edenin kuolemasta ja kaikista laittomuuksista, joita laitoksella tapahtui. Oli hänen onnensa, että hän pääsi niin helpolla ja saa elää nyt vapaana.
Irina: Mukavaa nähdä sinuakin.
Asioita, joita kantaen ei voi jatkaa elämäänsä.
Faith: Meidän täytyy ryhtyä tapaamaan säännöllisemmin.
Agathe: Ehdottomasti. Emme voi antaa tämän kaiken tulla väliimme.
Mutta sitten me kaikki kokoonnuimme heidän haudalleen, muistelimme heitä ja sitä, mitä oli tapahtunut. Silloin tuntui kuin jokin olisi viimein asettunut paikalleen. Olimme kaikki siinä, ja elämä jatkui sittenkin.
Oli kuin ne neljä tyttöä, joita joskus kutsuttiin jumalattariksi, olisivat viimein pelkkä muisto, joka sai hapertua pois kuumassa iltapäivän auringossa.
Me, jotka selvisimme, olimme viimein vapaita lentämään ja taivas oli sinä päivänä kauniimpi kuin koskaan.
