Moikka taas ~
Arvatkaas kuka sai taas jonkinlaisen inspiraation kuvatarinaan? ≧◠‿◠≦✌ Tuskailin tämän kanssa ties kuinka kauan; kuvasin yhä uudelleen ja uudelleen, pari erilaista versiota... ugh. Sitten totesin että ei, en voi tehdä tätä näin. Mitään ei kannata tehdä jos se ei tunnu oikealta, joten päädyin sitten vähän erikoisempaan ratkaisuun. Saatte tämän vikan osan ikään kuin tarinana jonka seassa on muutamia kuvia. Totesin tämän helpommaksi vaihtoehdoksi (koska r.i.p. inspiraatio ja koska rakastan kirjoittamista). Joten, tässäpä teille vimonen osa (Tsukikon kertomana) ~
"picfic"; Whisper
[ Beautiful Nightmare, last episode ]
"Leikitään jotain, sisko!" kuulen Disneyn huudahtavan. Hän hymyilee minulle ja tunnen miten hänen iloinen hymynsä tarttuu minuunkin. Minulla on ollut ikävä tätä tunnetta.
Disney on minulle niin tärkeä. "Leikitään vaan", vastaan hänelle ja pörrötän hänen hiuksiaan. Disney nauraa. Tämä on kuin unta. Milloin viimeksi kaikki on ollut näin hyvin? Milloin minä olen viimeksi kuullut hänen naurunsa?
Samassa tunnelma muuttuu. Disney vetäytyy kauemmas minusta, ja tunnen miten kaikki kylmenee. "Mitä---" minä älähdän, mutten ehdi sanoa lausettani loppuun, sillä Disney keskeyttää minut:
"Emme me voi enää leikkiä - emme enää ikinä. Miksikö? Koska sinä annoit minun kuolla. Se oli kaikki sinun vikasi. Onpa minulla huono isosisko." Hän nauraa. Ei sitä iloista ja viatonta lapsen naurua, johon olen tottunut, vaan kylmää ja vierasta naurua, joka saa minussa aikaan kylmiä väreitä. Tämä ei ole Disney. Ei voi olla. Minun siskoni rakastaa minua, hän ei sanoisi mitään tällaista, ei tämä voi olla mahdollista...
"Miltä tuntuu olla syypää oman pikkusiskonsa kuolemaan? Sinä saat elää, mutta minä en - miltä se tuntuu? Oletko sinä tyytyväinen?" Disney jatkaa. Hänen äänensä kuulostaa katkeralta. Minä vetäydyn kauemmas, en halua kuulla enää mitään.
Mutta Disney jatkaa edelleen: "Toivottavasti olet nyt iloinen, kun saat jatkaa omaa pikku elämääsi rakkaidesi kanssa samalla kuin minua ei enää ole!"
Maailma alkaa sumentua silmissäni. En kuule enää Disneyn ääntä, enkä näe hänen tummenevia silmiään, minä livun hiljaa pois...
~~~~~~
Herään sängystäni huohottaen ja rutistaen pehmoleluani tiukasti. "Unta", minä ajattelen. "Se oli vain unta." Tämän kaltaiset painajaiset ovat kiusanneet minua siitä lähtien, kun vapauduin painajaisesta. Alitajuntani syyttää minua jatkuvasti tapahtuneesta. Vaikka tiedän, että syy ei oikeastaan ole lainkaan minun, en voi olla syyttämättä itseäni. Jos olisin ollut vahvempi, olisin kieltänyt Disneytä uhrautumasta ja kuollut hänen puolestaan. Jos olisin ollut parempi sisko, Celiné ei olisi ikinä alkanut inhota minua...
Disneyn ja Celinén kuolemista on jo miltei kuukausi. Siltikin ajattelen heitä päivittäin. Muut ovat tottakai auttaneet minua pääsemään asiasta yli, mutta kuten varmaan tiedättekin, ei se niin helppoa ole. Minulla ei ole enää perhettä. Isäni kuoli jo ajat sitten, äitiäni en ole koskaan pitänyt perheenjäsenenä, isoveljeni on kadonnut, ja... ja nyt rakkaat siskonikin ovat poissa. Onhan minulla ystäviä, ja tiedän, etten saisi sanoa näin, mutta se ei ole sama asia.
Pudistan päätäni ja huokaisen syvään. En saisi velloa näissä ajatuksissa loputtomiin. Elämän pitää jatkua...
Samassa kuulen tutun naurahduksen. Hätkähdän ja katselen ympärilleni. Ei... ei voi olla. Minä kuvittelen omiani.
Nousen ylös vaivalloisesti ja kuiskaan: "Disney...?" Tiedostan kuulostavani harhaiselta, mutta olen melko varma, että olin kuullut hänen naurahduksensa juuri äsken. Uskomatonta, alan ilmeisesti seota lopullisesti. Eihän haamuja ole olemassa, eihän...?
"Tsukiko", kuulen jonkun kuiskaavan. Hätkähdän uudelleen. Tämä ääni taas kuulosti aivan Celinéltä. "Ei, ei, ei", hoen mielessäni. "Sinä kuvittelet tämän kaiken." Yritän todistella itselleni, että tämä kaikki oli vain sen äskeisen pahan unen ansiota. Todistelu auttaa aina siihen asti, kunnes kuulen Celinén äänen uudelleen:
"Älä pelkää, et ole tulossa hulluksi. Minä olen täällä oikeasti. Disney on myös. Sinä et vaan voi nähdä meitä." Pudistan päätäni ankarasti, ja totean: "Ei ole mahdollista. Tämä on taas jokin uni." Kuulen siskojeni nauravan yhteen ääneen. Nyt on Disneyn vuoro puhua: "Luulisi sinun tietävän, että tämä todellakin on mahdollista.~ Sinähän olet jo nähnyt kaikenlaista, mmh? Mielikuvitusolennon, enkelin, painajaisen, johon voi jäädä vangiksi... Joten tuskin siskojesi äänet tulevat minään yllätyksenä. Tsukiko, kerro meille, mitä ihmiselle tapahtuu tämän kuoltua?" Disney naurahtaa.
Pudotan pehmolelun sängylle. Tämä on uskomatonta... kaiken tämän jälkeen, jokaisen kyynelen, jokaisen epätoivoisen valvotun yön... tapaan heidät jälleen? Voiko tämä edes olla mahdollista?
Mietin Disneyn kysymystä. Mitä ihmiselle tapahtuu tämän kuoltua? Pikkuhiljaa alan tajuta, mistä tässä on kysymys.
Ääni väristen vastaan: "Ihminen... ihminen päätyy Päättäjien luokse. Nämä päättävät tämän kohtalosta." En pysty näkemään siskojani, mutta voin olla melko varma, että nämä nyökkäävät. "Täsmälleen", Celiné sanoo. "Kuoltuamme päädyimme välitilaan, Päättäjien arvioitavaksi. Minun tuomioni olisi pitänyt olla paljon ankarampi, olisin joutunut Helvettiin, ellei Disney olisi puolustanut minua." Haukon henkeäni. "Pitäähän minun nyt siskoani puolustaa", Disney sanoo.
Hän jatkaa siitä, mihin Celiné jäi: "No, jokatapauksessa, saimme seuraavanlaisen tuomion: Te pääsette Taivaaseen, ja saatte toimia enkeleinä. Mutta yhdellä ehdolla - yksikään ihminen ei pysty koskaan näkemään tai koskemaan teitä. Taivaan väki ja Päättäjät ainoastaan näkevät teidät. Ihmiset pystyvät kuulemaan ainoastaan äänenne." Olisin kovasti halunnut että pystyisit yhä näkemään meidät, mutta koska parempaakaan vaihtoehtoa ei ollut tarjolla, suostuimme tähän. Joten... tässä sitä nyt ollaan~ Oliko jo ikävä, isosisko?"
Tunnepurkaus iskee välittömästi. Tunnen kyynelien vaan tulevan, en voi estää niitä. Kaikki sisälläni velloneet tunteet tulevat samalla kertaa ulos. Koko kehoni tärisee hysteerisesti. "Celiné, Disney... te todella olette täällä..." minä soperran. Sen enempää en saa itkultani sanotuksi.
"Älä itke, minäkin alan pian itkeä", Disney sanoo myötätuntoisesti. "Emme me tulleet tänne sinua itkettämään. Kaikki on hyvin. Me pysymme luonasi aina. Jos vain tarvitset apua, kysy, me tulemme paikalle." Hänen sanansa saavat minut itkemään entistäkin enemmän.
"Disney, senkin typerys, sait hänet itkemään vain enemmän!" Celiné toruu ja naurahtaa. Disney mutisee jotakin, joka kuulostaa aivan "kaaliaivolta".
Kun vihdoinkin saan kyyneleeni loppumaan, ojennan käteni ilmaan, vaikka tiedän hyvin etten pysty koskettamaan heitä. "Minulla on ollut niin kamala ikävä teitä... olen syyttänyt kaikesta itseäni", kuiskaan ja saan Disneyn älähtämään. "Lopeta heti tuollaiset puheet! En tajua, mistä olet saanut päähäsi syyttää itseäsi", hän murahtaa ja lisää vielä: "Oh, ja tottakai sinulla on ollut ikävä. Eihän minua voi olla ikävöimättä nwn~" Saan hymyiltyä hieman.
"Mutta koska olemme enkeleitä, meillä on kiireinen aikataulu. Meidän taitaa olla aika lähteä takaisin kotiin", Celiné toteaa. Ei. Ei vielä. Nähdessään ilmeeni hän kiirehtii lisäämään: "Mutta palaamme kyllä vielä, älä huoli! Sinulla ei ole mitään pelättävää, onhan sinulla rakkaat ystäväsi ja Grell." Nyökkään vaisusti.
"Me olemme aina kanssasi, Tsukiko", siskoni sanovat yhteen ääneen. Tunnen heidän läsnäolonsa vahvemmin kuin aiemmin.
Minä jään tuijottamaan hiljaa eteeni. "Kiitos", kuiskaan hiljaa. "Olen ikuisesti kiitollinen niistä muistoista, joita annoitte minulle. Kiitos siitä kauniista painajaisesta..."
Enää ei tarvitse huolehtia. Hymyilen hieman ja kuiskaan vielä kerran: "Kiitos..."
~~~~~~~~
WAAAHHH it's over
Mä todella sain sen tehtyä ;____;
