There's no way I'd let you go

 

 

 

 

Heipähei!

Ilman minkäänlaisia puheita, menkäämme suoraan tarinaan.

 

picfic; Älä pelkää pimeää

 

 

Kiusaantuneet katseet vaihtoivat omistajaa, eikä kukaan kyennyt hetkeen sanomaan mitään. Kun hiljaisuus Avalonin ja Lilian välillä alkoi käydä sietämättömäksi, tilannetta sivusta seurannut Roxette päätyi toteamaan: "No, nyt olisi vähintäänkin kohtuullista, että Avalon selittäisi tälle mielikuvitusystävälleen, mitä täällä oikein tapahtuu. Vai pitäisikö sanoa on tapahtunut?"

Avalon hätkähti kuullessaan Roxetten sanat, ja vetäytyi hieman taaemmas yrittäen koota ajatuksiaan. Ne kuitenkin tuntuivat piirittävän häntä joka suunnasta ja ajavan hänet nurkkaan.

 

 

Lilian katseesta huokui myötätuntoa, ja hän yritti vedota Avaloniin sanoessaan: "Luulin, että minulla olisi oikeus tietää, että sinä et omistakaan siskoa. Luulin, että luottaisit minuun edes sen verran, että kertoisit kaiken olleen vain mielikuvitustasi." Hänestä tuntui hieman omituiselta puhua mielikuvituksesta, sillä hän oli sitä itsekin, mutta hän myös tiesi sen olevan ainoa keino vedota Avaloniin. Sen sijaan sanojen pistävyys yllätti Lilian täysin, hän ei ollut edes huomannut, miten vihaisilta oli saanut ne kuulostamaan.

 

 

Hetkeen Avalon ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta Lilian painostava katse sai hänet pian kuiskaamaan äänellä, joka oli miltei liian hiljainen jopa kuiskaukseksi: "Minä en tiennyt." Hän sulki silmänsä, ikään kuin mielessä myllertävät ajatukset tekisivät kipeää. "Mutta nyt minä muistan taas", Avalon jatkoi ja yritti kaikin voimin saada äänensä kuuluviin, "ja jos olet vain valmis, minä voin kertoa." Tosiasiassa Lilia ei ollut se, jonka olisi pitänyt olla valmis kuulemaan tarina. Avalon itse ei ollut aivan varma, kykenisikö hän paljastamaan asiat, jotka oli tarkoittanut unohdettaviksi jo vuosia sitten. Lilia kuitenkin nyökkäsi voimakkaasti. "Kyllä", hän sanoi, "minä olen valmis kuulemaan aivan kaiken."

 

 

~~~

 

 

En tiedä vanhemmistani mitään, minulle ei koskaan jäänyt pienintäkään johtolankaa heihin liittyen, eikä kukaan koskaan kertonut minulle mitään. Hyväksyin sen aina ehdoitta, sillä minä en ikinä edes osannut kaivata vanhempia. Heti synnyttyäni vanhempani älysivät, että olen poikkeava - että olen vaarallinen, ja minusta tulee hankkiutua eroon. Ja niin he tekivätkin. Vietin koko lapsuuteni leirissä, joka ikisen päivän.

 

En missään vaiheessa varsinaisesti itse tiedostanut olevani yksinäinen, sillä pidin sitä luonnollisena asiana. Minulle oli aina täysin normaalia, ettei kukaan koskaan puhunut minulle ystävällisesti, eikä kukaan ojentanut kättään auttaakseen. Se oli täysin arkipäiväistä, enkä tiennyt muusta.

 

 

Jokin sisälläni kuitenkin uskalsi unelmoida ystävästä. Suurin unelmani - ja myöskin salaisin, sillä siihen aikaan se tuntui niin typerältä - oli aina omistaa ystävä. Joku, joka ymmärtäisi minua ja rakastaisi siitäkin huolimatta, että olin poikkeava. Mahdotontahan se oli, sillä kukaan ei voinut rakastaa kaltaistani.

 

Sellaisista ajatuksista syntyi Edelaine. Hän ei ollut pelkästään ystäväni, vaan siskoni - joku, joka pystyi itsekin kokemaan saman tuskan kuin minäkin, sillä hänkin oli poikkeava. Yhdessä jaettu kipu ei tuntunut enää aivan niin pahalta.

 

 

Lopulta aloin vajota niin syvälle harhaani, oman mieleni syövereihin, etten enää edes tajunnut, ettei Edelaine ollut oikeasti olemassa. Hän oli ainoastaan pääni sisällä, mutta kun hoin itselleni tarpeeksi kauan, että hän on todellinen, aloin pian uskoa siihen. Siten tulin luoneeksi Edelaine Rainbirdin, mielikuvitusolennon, joka kykeni saamaan fyysisen muodon aivan kuten sinäkin sait, Lilia.

 

 

Mutta kuten hyvin tiedät, jotakin tapahtui. Jotakin sellaista, jonka ansiosta Edelaine lakkasi olemasta, ja jonka vuoksi jäin taas yksin. Kuvittelin, että siskoni oli kuollut, vaikka todellisuudessa mitään siskoa ei koskaan ollutkaan olemassa.

 

Ensimmäisellä kerralla yksinäisyys tuntui hyväksyttävältä, mutta Edelainen "kuoltua" en enää kyennytkään kestämään sitä, sillä olin tottunut seuraan. Aloin seota entistäkin enemmän, vajota yhä vain syvemmälle ja syvemmälle omaan mieleeni. Yksinäisyys kalvoi minua kaikkialta. Sen yksinäisyyden ansiosta sinä synnyit, Lilia, ja loput tarinastahan sinä tiedätkin.

 

Naurettavaa, sillä oikeastihan minulla ei ole koskaan ollut ketään. Vanhempani hankkiutuivat minusta eroon, ja ainoat "ystäväni" ovat olleet pelkästään mielikuvitukseni tuotetta. Olen aina ollut yksin, olen aina ansainnut sen. Säälittävää, vai mitä?

 

~~~

 

 

 

Ennen kuin miltei kyyneliin puhjennut Lilia ehti kommentoida mitään, lausua lohduttavia sanoja, myöskin kuunnellut Roxette huomautti: "Unohdit tuosta yhden asian, nimittäin minun osuuteni tässä kaikessa. Tiedätkö siitä mitään, vai pitääkö minun itseni kertoa?" Hän lausui viimeiset sanat tavalla, josta kuvastui, ettei häntä olisi huvittanut lainkaan puida näin vanhoja asioita uudelleen.

 

Avalon ei kuitenkaan tiennyt mitään Roxetten osuudesta, joten hän vain nyökkäsi vaisusti sen merkiksi, että tämä voisi kertoa kaiken. Millään ei ollut hänelle enää niin paljoa väliä, etteikö hän olisi kestänyt kuulla, mitä Roxettella oli sanottavaa.

 

"Se, mikä Edelainelle tapahtui seitsemän vuotta sitten, se, joka sai hänet katomaan, olin minä", Roxette lausui äänellä, joka oli jopa entistäkin tunteettomampi. Siitä ei saanut mitään irti, ei mitään, mikä olisi ilmaissut hänen olevansa pahoillaan. "Minä kiinnostuin niinkin harvinaisesta ilmiöstä, kuin fyysisen muodon saanut mielikuvitusolento. Kykenin näkemään hänet siinä missä sinäkin - joskin asiaan saattaa vaikuttaa se, että olen kehittyneempi kuin keskivertoihmiset - ja käytin tilaisuuteni hyväksi. Sain pidettyä hänet itselläni sillä ehdolla, etten tee mitään pahaa sinulle, Avalon. Suostuin, joten mielikuvitusolento teki kaiken mitä käskin. Ajattelin, että yhteiskunnalle hänestä voisi olla jotakin hyötyä."

 

 

 

Avalon, joka oli ajatellut, ettei järkyttyisi enää mistään, vei varoen kädet korvilleen ja kysyi vapisevalla äänensävyllä: "Sinä siis veit minulta ainoan ihmisen, joka oli koskaan ollut minulle hyvä?" Roxette päästi konemaiselta kuulostavan naurahduksen, ikään kuin olisi ollut huvittunut. "Sanoitko ihmisen? Kyseessä oli mielikuvituksesi tuotos, jonka otin omakseni, sillä katsoin tarvitsevani häntä enemmän kuin sinä." Todellisuudessa Roxette ei ollut missään vaiheessa oikeasti tarvinnut Edelainea mihinkään, hän oli vain toiminut vuosia sitten saamiensa käskyjen mukaan. "Kaiken, mitä teet, on oltava jollakin tapaa hyödyksi yhteiskunnalle ja tälle maailmalle, sillä sen vuoksi sinut on tänne luotu." Surullista sinänsä, sillä Edelainen vangitseminen vuosiksi ei ollut hyödyksi edes yhteiskunnalle. Siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä kenellekään, vain ja ainoastaan päinvastoin.

 

"Selvä", Avalon kuiskasi voimattomalla äänellä, sillä hän ymmärsi itsekin, ettei väittely Roxettea kohtaan auttaisi häntä enää mitenkään. "Haluan kuitenkin esittää vielä yhden kysymyksen. Missä on Edelaine? Kerro minulle, missä hän on nyt." Sekä Roxette että Lilia värähtivät kysymyksen kuultuaan. Lilia ei ollut vieläkään kunnolla sisäistänyt, ettei hän ollutkaan ainoa Avalonin luomus, ettei hän ollutkaan alkuperäinen. Aivan kuin se olisi ollut jotenkin suunnattoman suuri häpeä.

 

Roxetten kapeat huulet sen sijaan vääntyivät vinoon hymyyn, joka näytti omalla sairaalloisella tavallaan enemmän aidolta hymyltä kuin hänen aiemmat yrityksensä. "Edelaineko? Oi, etkö sinä ole vielä tajunnut?" hän kysyi pitäen ilmeisesti täysin olennaisena asiana, että Avalonkin ymmärtäisi, mitä hän tarkoitti. "Ei kenelläkään voi olla kahta mielikuvitusolentoa samaan aikaan. Tai no, voi, mutta ainoastaan tiettyyn pisteeseen asti. Ne mielikuvitusolennot eivät saa koskaan kohdata, tai muuten on vastassa kaksi huonoa vaihtoehtoa: joko he yhdistyvät, tai sitten kumpikin lakkaa olemasta. Joko nyt ymmärrät?"

 

 

Vierestä kuunnellut Lilia ei ymmärtänyt sanaakaan Roxetten puheista, mutta valitettavasti Avalon ymmärsi, ja se oli hänelle aivan liikaa kestää. "Sinä siis väität, että sillä sekunnilla, kun Lilia saapui tähän... tähän tilaan, hän ja Edelaine yhdistyivät yhdeksi ja samaksi olennoksi?" hän kuiskasi, ja hänen äänensä suorastaan rukoili jotakuta kumoamaan sanat ja kertomaan, että hän on ehdottoman väärässä.

 

"Ei, olet väärässä", Roxette sanoi, mutta nähdessään toivonpilkahduksen Avalonin katseessa, hän kiirehti lisäämään: "Sillä sinun tapauksessasi kumpikin mielikuvitusolento oli syntynyt niin voimakkaista tunteista, että kummankin on väistyttävä. Kuten huomaat, Edelainea ei ole enää missään. Hän lakkasi olemasta silloin, kun Lilia saapui tänne, ja on vain ajan kysymys, milloin Lilialle käy samoin. Hänhän on muutenkin kuolemaisillaan, etkö olekin, Lilia?"

 

Lilia ei ehtinyt vastata mitään, ei kertomaan, mitä oli nähnyt unessa. Sillä samaisella sekunnilla nimittäin tapahtui jotakin, jota ei ollut tapahtunut moniin vuosiin. Avalon, joka vielä kaiken jälkeenkin oli yhä poikkeava, oli kerännyt jo pitkään negatiivista energiaa itseensä. Kuullessaan, mitä hänen mielikuvitusolennoilleen - ainoille olennoille koko maailmassa, jotka olivat koskaan hänestä välittäneet - tulisi käymään, Avalonin keräämä negatiivinen energia ylikuormittui. Se kaikki purkautui ulos.

 

 

 

Elämässä jokainen hetki on tärkeä, sillä yksikin pieni sekunti voi tuhota kaiken. Kun hetki on jo eletty, mitään ei voi enää muuttaa, mitään ei saa takaisin.

 

 

 

Kun energia oli täyttänyt koko tilan ja yrittänyt tuhota kaiken edelleen astuvan, Avalon löysi itsensä kahden maassa makaavan tytön viereltä. Energian jättämiä jälkiä ei näkynyt missään, ei edes tytöissä, sillä tämä negatiivinen energia oli pohjimmiltaan tunteita, eivätkä tunteet vahingoittaneet fyysisellä tasolla. Ne tekivät jotakin paljon, paljon pahempaa.

 

Ensin Avalonin katse osui Roxetteen, joka näytti äkkiä katsottuna kuolleelta. Kun häntä kuitenkin katseli tarkemmin, saattoi huomata pientä tärinää pitkin kehoa. Roxettella oli menossa taistelu, jossa ratkeaisi, jäisikö hän eloon vai jatkaisiko matkaansa jonnekin, jossa yksikään elävä ei ollut koskaan käynyt.

 

Sitten hänen kirkkaiden silmiensä katse löysi Lilian, tytön, josta oli välittänyt eniten kaikista. Edes omalta siskolta tuntunut mielikuvitusolento, Edelaine, ei ollut jättänyt häneen niin syviä jälkiä kuin Lilia, joka näytti nyt lojuvan maassa silmät tyhjinä ja heijastamattomina.

 

 

Avalon hivuttautui kauttaaltaan täristen ja sydän hakaten Lilian luo. Hänen vapiseva kätensä kosketti Lilian punaisia hiuksia, ja hän kuiskasi: "Sano jotain. Ihan mitä tahansa... ole kiltti ja sano jotain..." Avalonin sanat olivat kuitenkin merkityksettömät, ne eivät saaneet enää tekemättömäksi sitä, mikä oli jo tapahtunut. Lilian siniset silmät katsoivat kauas, jonnekin, jota hän itse ei kyennyt enää näkemään.

 

 

 

"Sano jotain! Sano!" Avalon huusi tajutessaan kauhuissaan, että Lilian ruumis oli alkanut hohtaa. "Et sinä noin vähästä kuole, ethän, ole nyt kiltti ja sano, että sinä vain leikit minun kanssani --"

 

 

 

Avalonin yhä huutaessa ruumis katosi kokonaan, jättäen jälkeensä vain tähtipölyä muistuttavaa kimallusta sekä särkyneen sydämen.

 

 

Sillä hetkellä tyttö, joka oli luullut maailmansa särkyneen jo vuosia sitten niin pieniin palasiin, ettei sitä voisi enää korjata, oli jälleen samassa lähtöruudussa, jossa kaikki oli sirpaleina ja jäljellä oli vain yksinäisyys. Hän oli jälleen kerran yksin pimeydessä, eikä kukaan olisi vastaamassa hänen huutoihinsa.

 

~~~~

 

Jätän tämän vain tähän. Ai joo, ja jatkoa tulee vasta kahden viikon päästä, koska peruukeilla kestää hetkinen. *sadistinen naurahdus*