Come feed the rain

 

Moi kaikki! Tänään tuleekin näemmä toinenkin postaus, kun olin kerrankin aktiivinen kuvailun suhteen!

 

Koska sen verran monet olivat ilmeisesti halukkaita lukemaan tarinaani, niin täältä pesee. B) Lyhyesti tarinan juonesta: metsään on eristäytynyt pieni kaupunkiseutua välttelevä ihmisryhmä, joka kutsuu metsään raivaamaansa asuinaluetta nimellä Suokylä. Suokylä perustettiin alunalkaen metsästä löytyneen parantajatytön, Anemonen, ympärille, sillä Anemonella on kyky parantaa lähes mitä tahansa. Tähän liittyy kyläläisten tuntema syntytarina. Kaikki rupeaa menemään myöhemmin vähän sekavaksi ainakin omasta mielestäni, eli jos jokin kohta menee aivan ohi, niin siitä sopii kysyä erikseen. :'D Tästä löytyy esimerkiksi pari sellaista asiaa, jotka selitän vasta tarinan jälkeen kirjoittamassani novellissa. ^^ Mutta sen kummemmin selittelemättä, ottakaahan prologi.

 

Prologi: Kuu ja Aurinko (Suokylä, 12.7.1998)

 

Kädet parantavat. Vaikka autettava ihminen vaihtuu, haavat muuttuvat pahemmiksi, hymy vaihtuu kyyneliin ja silmät väsyvät, kädet vain parantavat. Se on niiden työ, se ainoa asia, jonka vuoksi ne saavat olla olemassa.

Ja ne jatkavat. Ne vain jatkavat.
 

~ ~ ~
 

Tyttö ojentaa seuralaiselleen huoneen perällä sijaitsevasta hyllyköstä paksun, rispaantuneen kirjan. Sen kanteen ei ole kirjoitettu mitään, mutta siinä on jollakin terävällä raaputettuja viiltokuvioita. Tyyli on niin omaperäinen, että kuvioiden voisi tulkita esittävän miltei mitä tahansa, mutta auringoksi ja kuuksi ne on alunperin tarkoitettu.

”Tässä”, tyttö toteaa ja pakottaa huulensa vääntymään teennäiseen hymyyn. ”Voisinko olla vielä jotenkin muuten avuksi?” Hänen seurassaan oleva nainen pudistaa päätään. ”Ei kiitos, Anemone”, hän sanoo, ”tämä riittää vallan mainiosti tällä kertaa. Eiköhän sinulla riitä työtä kaiken muunkin kanssa, kyläläiset kun ovat kovin sairaita.” Anemoneksi kutsuttu tyttö nyökkää vaisusti ja kääntää sameiden, vaaleiden silmiensä katseen poispäin naisesta. ”Ei minulla ole mitään sitä vastaan”, Anemone toteaa saaden naisen siristämään silmiään epäuskoisena. ”Ei sinulla pidäkään olla”, nainen mutisee kylmästi ja kääntyy kirja kädessään hyvästejä sanomatta. Hän raottaa huoneen sammalverhoja ja astelee lanne keinuen ulkomaailmaan. Sinne, jonne Anemonella ei ole mitään asiaa.
 

Pieni poika juoksee naista vastaan ojennellen ohuita käsiään ja hymyillen niin leveästi, että luulisi hänen huuliensa repeävän. ”Äiti, äiti!” hän huudahtaa ja kietoo kätensä naisen ympärile. ”Saitko sen? Luemmeko me sitä tänään?” Nainen naurahtaa hieman sivellen pojan oranssinpunaisia hiuksia kädellään. ”Noh, Luca, yksi asia kerrallaan”, hän toruu. ”Kyllä, kävin hakemassa sen.” Luca ei sano sanaakaan, hän vain tuijottaa äitiään tämän vihreisiin silmiin odottaen vastausta toiseen kysymykseensä.

”Me voimme mennä Keskukseen lukemaan sitä, mutta sitä ennen on valmistauduttava. Olethan aivan varma, että olet valmis kuulemaan sen kaiken?” Lucan silmät kiiluvat innostuksesta, kun hän nyökkäilee äitinsä puhuessa. ”Minä tahdon tietää!”

* * *

Äidin kädet ovat tiukasti kietoutuneet pojan ympärille, ja kirja lojuu avattuna heidän edessään. ”Sinä saat käännellä sivuja”, nainen kuiskaa pojalleen hellästi. ”Ja minä kerron.” Yhä alkuinnostuksen täyttämänä Luca nyökkäilee ja osoittelee kirjan kuvia. ”Kerro, kerro.”

Ja äitihän kertoo.
 

Kylämme historia alkaa tytöstä, jota ei oltu luotu elämään tämän maailman päällä. Kovasti hän yritti, mutta yksikään sana ei tuntunut oikealta, eivätkä ihmiset tuntuneet lajitovereilta, vaan pikemminkin vihollisilta. Tyttöparka ei kestänyt sitä, vaan joutui tilaan, johon kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin joutunut. Hän jakautui kahtia.

Tyttö tuli huomaamattaan muodostamaan maailmamme perustan: Auringon ja Kuun, jotka kumpikin ottivat paikkansa taivaalta. Yö oli Kuun aikaa, kun taas Aurinko sai hallita päivällä. Kummallakin oli omat, yksilölliset voimansa. Ajan kanssa voimat kävivät kuitenkin liian raskaiksi kantaa yksin, ja heidän tuli vasten tahtoaan lahjoittaa osa voimistaan ihmisille.
 

Kuun voimien perillisiä kutsutaan yleisnimellä ”parantaja”, kun taas Auringon perilliset ovat tunnettu nimellä ”näkijä”. Näiden voimien kantajia voi olla maailmassa vain yksi kumpaakin. Meidän kylämme, Suokylä, on perustettu Kuun mahtavien voimien ympärille. Oma parantajamme Anemone on saanut Kuulta lahjaksi parantajan voimansa, ja meidän tehtävämme on hyötyä voimista.

Voimista saavat hyötyä ainoastaan ne, jotka onnistuvat saamaan parantajan itselleen. Parantaja itse ei koskaan saa käyttää voimiaan itseensä, hänellä ei saa olla omaa tahtoa eikä pienintäkään itsekästä ajatusta mielessään. Se on tarkoitettu niin.

Ja me – meidän tehtävämme on elää tässä pienessä yhteisössämme hyötyen meille suoduista voimista.
 

Lucan silmät ovat hämmästyksestä soikeat. ”Niinkö... niinkö se menikin?” hän kysyy hiljaa. ”Tuohan kuulosti ihan tavalliselta sadulta.” Äidin kasvot vääntyvät irvistykseen, kun hän kuulee poikansa sanat. ”Typerä lapsi!” hän ärähtää sysäten varoen Lucan sylistään. ”Kyseessä on meidän kyläämme käsittelevä teos, suuri ja mahtava! Meitä ei olisi ilman Anemonen voimia!” Nähdessään pojan pelästyneen ilmeen hän pakottaa itsensä rauhoittumaan ja pyytämään anteeksi. Luca on kuitenkin vasta lapsi, hän muistuttaa itseään. Eiväthän pojan isosiskotkaan suhtautuneet kylänsä taustatarinaan aivan niin kuin piti silloin, kun he aikanaan sen kuulivat. ”Sellainen tarina meillä on takanamme. Olisiko sinulla jotakin kysyttävää nyt, kun vihdoin sait tietää kaiken?”

Lucan silmät ovat edelleen epäilevät. ”Eihän tuossa voinut olla kaikki”, hän mutisee viattomalla lapsen äänellään. ”Ethän sinä maininnut sanallakaan Aurinkoa tai näkijää. Entä Kuu ja Aurinko itse, millaisia he oikein ovat? Oletko sinä nähnyt? Onko Anemone nähnyt? Ja entä Anemone, millainen hän –” Hänen äitinsä vie sormensa pojan huulille hiljentääkseen hänet. ”Ssh, yksi asia kerrallaan.”
 

”Ensinnäkin, meidän suokyläläisten ei ole tarpeellista tietää Auringosta tai näkijästä muuta kuin se, että he ovat olemassa. Auringon ja Kuun synnyttyä heidän tiensä erkanivat oitis, joten meille on hyödyllisempää tietää vain Kuuhun liittyvät asiat. Elämässämme tuskin koskaan tulee sellaista tilannetta, jossa joutuisimme kohtaamaan yhtäkään Auringon vaikutuspiiriin kuuluvaa henkilöä, ymmärräthän?” nainen selittää Lucan vain tuijottaessa. Lopulta poika vain nyökkää vaisusti, eikä nainen ole aivan varma, ymmärtääkö hän tosiaan vai yrittääkö hän vain. ”Auringosta ja Kuusta henkilöinä me ihmiset emme tiedä juuri mitään. Tietoomme on kantautunut ainoastaan se, minkä jo kerroin: he ovat kaksi eri versiota samasta ihmisestä, ja heidän voimansa on jaettu ihmisille. Se, millaisia he ovat persoonallisuudeltaan, on täysi mysteeri”, nainen jatkaa pitäen pienen, dramaattisen tauon, ”mutta Anemonesta me sen sijaan tiedämme, onhan hän kuitenkin syy sille, että tämä kylä on pystyssä. Kylämme vanhimmat löysivät aikoinaan tytön metsästä tämän kirjan kanssa, ja siitä kaikki lähti. Hänen persoonallisuutensa sen sijaan... ei sellaista ole. Ei saa olla, sillä hänen tehtävänsä on palvella löytäjiään syntymästä kuolemaansa. Emme ole vielä havainneet merkkejä omasta tahdosta.”

Lucan ilme on järkyttynyt. ”Kamalaa”, hän kuiskaa niin hiljaa, ettei hänen äitinsä havaitse sitä. Pojan mielessä liikkuu ajatuksia nuoresta tytöstä, joka on tukahduttanut kaikki omat ajatuksensa. Tyttö istuu hiljaa kallioon kaiverretussa huoneessaan sammalverhojen takana, tuijottaa aneeminen ilme kasvoillaan eteensä ja parantaa kenet tahansa, joka huoneeseen vain sattuukin astumaan. Eikä tyttö valita. Tietenkään ei.

Kylmät väreet kulkevat pitkin Lucan selkää.

----

 

Ja jottei tämä jäisi pelkäksi tarinapostaukseksi, kuvasin teille myös yhden shootin Callistrasta ja Kangasta (ja onhan tuolla välissä yksi Anemonekin, koska liittyy sanoihin). Taustaselvitykseksi annan vain sen, että nämä kaksi ovat rakastavaisia. Loput selvinnee tarinassa myöhemmin.

 

shoot; Carnival of rust

 

 

Do you breathe the name of your saviour in your hour of need

 

And taste the blame, if the flavor should remind you of greed?

 

 

Of implication, insinuation and ill will, 'till you cannot lie still

 

 

In all this turmoil, bedore red cape and foil come closing in for a kill

 

Come feed the rain

 

 

'cause I'm thirsty for your love, dancing underneath the skies of lust

 

 

Yeah, feed the rain

'cause without your love my life ain't nothing but this carnival of rust

 

 

It's all a game, avoiding failure, when true colors will bleed

 

All in the name of misbehaviour and the things we don't need

 

 

I lust for after no disaster can touch, touch us anymore

 

 

And more than ever hope to never fall where enough is not the same it was before

 

 

Come feed the rain

 

 

'cause I'm thirsty for your love, dancing underneath the skies of lust

 

 

Yeah, feed the rain

 

'cause without your love my life ain't nothing but this carnival of rust

 

 

Yeah, feed the rain

'cause I'm thirsty for your love, dancing underneath the skies of lust

 

Yeah, feed the rain

'cause without your love my life ain't nothing but this carnival of rust

 

Don't walk away, don't walk away, oh, when the world is burning

 

 

Don't walk away, don't walk away, oh, when the heart is yearning

 

 

Don't walk away, don't walk away, oh, when the world is burning

 

Don't walk away, don't walk away, oh, when the heart is yearning

 

-----