Do your sins make you special?

Heips!

Jatkoa Parantajan tarinalle, olkaapa hyvät! (Ja olkaa myös armollisia, tämä on ehdottomasti huonoimpia lukuja koko tarinasta :'D) Jottei tulisi ihan kuvaton postaus, laitan muutamia lähiaikoina ottamiani kuvia mukaan. <:

 

Haluan myös kiittää kaikkia edellisiin postauksiin kommentoineita! Nostatitte nukkeintoani ennestään, olette ihania. ♥

 

 

 

 

 

 

Luku 1: Liekki (Suokylä, 12.7.2001)

 

Sinä et tunne vapautta. Jos tuntisit, sinä tahtoisit sitä joka sekunti, kehosi janoaisi sitä etkä saisi hetkeäkään rauhaa. Ihminen tarvitsee vapautta.

Et tiedä haluavasi sitä, mutta liekki on sisälläsi. Se on kaikkien sisällä.

Minun täytyy vain sytyttää se ja antaa sen roihuta, jotta saat vihdoin maistaa vapautta, josta olet aina jäänyt paitsi.

 

~ ~ ~

Väsymys tuntuu särkynä päässä, mutta vielä ei ole aika painaa päätä tyynylle ja luovuttaa tältä päivältä. Yölläkin joku saattaa tarvita apua, sillä aina löytyy joku, joka keksii hyötyä parantajan voimista. Anemonen arvelut osoittautuvat oikeasti, kun sammalverhoja raotetaan hieman, ja sisään astuu tuttu, hymyilevä tyttö. ”Moi, Anemone”, tämä tervehtii tuttavallisesti ja istahtaa muitta mutkitta lattialle. ”Hei, Aldreia. Kuinka voin auttaa?” Anemone kysyy muodollisesti istuutuen tytön viereen ja antaen hurjan pitkien hiustensa laskeutua olkapäiltään maahan. ”No ollaanpa sitä muodollisia”, Aldreia naurahtaa hymynkare suupielillään, ”mehän tunnemme toisemme jo. En minä mitään apua kaipaa, halusin vain tulla katsomaan sinua.” Anemone säpsähtää. ”Se on kiellettyä.”

Aldreia pyöräyttää silmiään ja suo Anemonelle ilmeen, joka kuvastaa hänen tietävän varsin hyvin, mitä on tekemässä. ”Tietysti on!” hän huudahtaa saaden Anemonen säpsähtämään uudemman kerran. ”Ei se silti estä minua tulemasta tänne. Haluan oppia tuntemaan sinut, nähdä sinut jonakin muuna kuin parantajana.”
 

Anemonen silmissä käväisee surumielinen katse. ”Minä en ole muuta kuin parantaja”, hän toteaa kätkien surun äänestään. ”Sinä et tule saamaan minusta muuta irti. Nyt, jos en kerran voi auttaa sinua, minun täytyy pyytää sinua poistumaan.”

”Tylsimys sinä ainakin olet”, Aldreia sanoo edelleen huvittunut hymy kasvoillaan. ”Ajattelehan nyt, ei sinulle kovin montaa kertaa tarjota tilaisuutta päästä puhumaan oikeista tunteistasi. Nyt on yö, me voimme puhua hiljaa. Ei kukaan huomaa, että olen täällä salaa.” Hetken Anemonen katse tuntuu myöntyvältä, hän on jo sanomassa, että Aldreian ehdotus on mahtava. Sitten hän muistaa, mitä kävi edellisellä kerralla, kun joku yritti tehdä häneen tuttavuutta, ja pudistaa voimakkaasti päätään. ”Se ei vain käy. Kiitos ja näkemiin”, Anemone toteaa pitäen katseensa maassa. Olisi liikaa kohdata Aldreian pettynyt ilme ja alaspäin kaartuneet suupielet.

”Ei väkisin”, Aldreia toteaa ja nousee ylös huiskauttaen vaaleat hiukset silmiensä tieltä. ”Mutta älä kuvittelekaan, että aikoisin luovuttaa. Vielä minä keksin keinot päästä lähellesi, usko pois.” Hän päättää lauseensa ja poistuu päätään ylpeästi nostaen.

 

 

Viima puhaltaa kasvoille, kun Aldreia astelee kohti pientä mökkiään. Luca varmasti nukkuu jo, hän pohtii pikkuveljeään. Äidin kuoleman jälkeen poika on ollut niin allapäin, ettei hän ole paljoa muuta tehnytkään kuin nukkunut. Se tosin ei ole mikään ihme, sillä kukapa ei tahtoisi nukkua kipuaan pois?

Juuri, kun Aldreia saa ulko-oven vedetyksi auki, hän kuulee takaansa puhetta. Naapureilla tuntuu olevan kiivas keskustelu jostakin, jonka kuullakseen Aldreian täytyy terästää kuuloaistinsa äärimmilleen. ”Sellaistako siellä suunnitellaan? Onko kylänjohto aivan järjiltään?” toinen miehistä päivittelee, ja Aldreia huomaa tämän huitovan käsillään selittäessään. ”Ilmeisesti”, toinen mies vastaa. ”Ei Suokylässä asiat nyt niin huonosti ole, että mitään sellaista täytyisi lähteä edes miettimään. Ideahan on kuollut jo syntyessään!”

 

Mistä he keskustelevat? Aldreia tuumii ja tietää tekevänsä väärin kuunnellessaan yhä tarkemmin. Hänen on vain pakko saada tietää, kun kyseessä on kerran koko kylää koskeva asia. ”Sanos muuta, sanos muuta... mutta kai tähän nyt joku raja vedetään. Eivät kai ne oikeasti aio kuolleita herättää?” vanhempi mies sanoo, eikä Aldreia kykene enää pysymään salassa. Hän haukkoo henkeään ja hengähtää: ”Mitä ihmettä?”

Tietysti hänet kuullaan, sillä eihän kylässä ole koskaan niin meluisaa, etteikö muutaman metrin päähän kuulisi. Miehet kääntyvät katsomaan Aldreiaan päin, ja saavat tytön näyttämään äärimmäisen kiusaantuneelta. ”A-anteeksi”, tämä mutisee hampaidensa välistä. ”En voinut olla kuulematta.” Niinhän ne aina sanovat.

Miehillä ei kuitenkaan ole enää muuta vaihtoehtoa kuin selittää juttu loppuun asti. ”Ai helkkari, sinä tyttö se olet sitten aina väärässä paikassa”, he ärähtävät yhteen ääneen. ”Et sitten kerro kenellekään, mitä juuri kuulit. Meidänkään ei kuuluisi tietää asioista, joista kylänjohdossa keskustellaan. Sinä ja suuret korvasi saatte pitää asian visusti sisällä, tai me olemme kaikki pulassa, tajuatko?” Aldreia nyökyttelee, vilkuttaa nopeat hyvästit ja hiipii mahdollisimman nopeasti takaisin ulko-ovelleen. Ovi narahtaa sulkeutuessaan.

Kuolleista herättämistä? Kuinka naurettava ajatus, eihän sellaiseen pysty kukaan. Ei yksikään ihminen ole vielä palannut kuolleista, koska maailmaa ei ole tarkoitettu menemään siten. Jos se olisi mahdollista, se olisi jo koettu. Mitä kylänjohto oikein ajattelee? Sitten Aldreia tajuaa. Ymmärrys leviää hänen kasvoilleen. Hän muistaa äidin, joka ei enää kykene nousemaan, ja Lucan itkuiset silmät. Mielessä vilisee kuvia naapureista, viattomista ihmisraukoista, joita kukaan ei kyennyt auttamaan. Ei edes Anemone, sillä hänenkään voimansa eivät ylety kuoleman rajojen toiselle puolen. Päällimmäisenä ajatuksena on sisko, kaunis, ihana isosisko. Aldreian elämän tärkein ihminen, jonka näkeminen ei enää onnistu, sillä hän koki kuolemaakin pahemman kohtalon. Hän katosi jäljettömiin. Kylässä on kuukauden sisällä tapahtunut niin monta selittämätöntä tapausta, ettei ihmekään, että kylänjohto suunnittelee kuolleiden herättämistä eloon oletettavasti Anemonen voimilla.

Ja Aldreia ymmärtää. Niin, niin sen täytyy olla.

Idea kehittyy hänen mielessään sekunnin murto-osissa. Huulet kaartuvat hymyyn. ”Täydellistä”, Aldreia kuiskaa idean täyttäessä hänen mielensä, polttaessa rintaa kuin liekki. Sen liekin hän ei antaisi sammua, niin kuin kyläläisten liekit olivat aikanaan sammuneet. Hän aikoisi yrittää.