Tuossa kuvassa meni pieleen about kaikki, mutta... idea on tärkein?
Heips!
Ihan ensiksi haluan kiittää suuresti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita, saitte minut hyvälle tuulelle ihanilla sanoillanne! ♥ Tulee aina parempi olo oman nukkeharrastuksen suhteen.
Koska olen ryhdistäytynyt kuvatarinan suhteen lähiaikoina, ajattelin tällä kertaa postata hieman enemmän kuvia ja uuden osan Parantajan tarinaa (käykää toki lukemassa edellinen osa täältä). Kuvat saivat vahingossa myös nimet tällä kertaa. :'D
Looking for autumn
But at least she is beautiful
Playful
A Hunter
It's dangerous over here
She likes to live on the edge
Eyes of a monster
Leave it behind
Dead and cold
Full of wishes
Longing for you
Please be mine
Reflection
A cold sun
Luku
7: Käärme (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)
Joskus
uskollisinkin koira kuolee.
~
~ ~
Vaiheen kaksi toteutus: käynnissä.
”Anemone”, Aldreia lausuu tytön
nimen, joka jää kaikumaan heidän ympärilleen, vaikkei ympärillä
ole mitään, josta se voisi kaikua. He ovat jo jättäneet metsän
taakseen, ja astelevat nyt pitkin vehnäpellon laitaa. Aldreia ei
itsekään ole käynyt näin pitkällä pitkään aikaan, sillä
kylän rajojen ylittäminen ei ole tavallisillekaan ihmisille
sallittuja. Niin kylän säännöissä lukee, mutta se ei ole
aiemminkaan estänyt Aldreiaa.
Anemone jää tuijottamaan Aldreiaa, ja
miltei unohtaa kävellä. ”Niin?”
”Me olemme tainneet ylittää kaksi
rajaa.”
”Rajaa?” Anemonen silmät heijastavat
hänen sisällään olevaa hämmennystä.
”Niin. Kylän rajan, sekä yön ja
päivän rajan. Olemme siirtyneet päivästä toiseen, ja tulin
ajatelleeksi, että haluaisit ehkä nukkua.” Hänen silmänsä
esittävät kysymyksen suun puolesta. Anemonen onnistuu naurahtaa.
”En minä nuku”, tämä sanoo. ”Sitä tuskin kovin monet
kyläläiset tiesivät, mutten kykene nukkumaan kuin muutaman kerran
kuussa. Tänään ei ole sellainen päivä.” Hän puhuu
kyläläisistä sävyyn, joka kertoo hänen hyväksyneen kylässä
vietetyn ajan olevan nyt pysyvästi takana.
Aldreian kasvoilla käy häivähdys
jostakin, joka vaikuttaa pettymykseltä. ”No, me voimme kuitenkin
pitää nyt pienen tauon. Olemme tarponeet täällä jo monta
tuntia.”
Anemone ei niele sanoja purematta. ”Vielä
matkan alussa sinä olit valmis lyömään minua, jotta saisit minut
mukaasi. Meillähän on kiire, muistatko?” Hän hätkähtää
itsekin sanojensa pistävyyttä, sillä ei ole tottunut puhumaan
sillä tavalla. Hän ei ole tottunut omistamaan mielipiteitä.
Nyrkki puristuu kiinni. Aldreian tekee
mieli kirota, mutta päätyy vain hymyilemään hampaitaan
kiristellen. ”Tietysti”, hän sanoo kireästi.
”Lupasit myös kertoa, miksi minun tuli
lähteä niin pian. Älä suotta vaivaudu, minä arvaan jo”,
Anemone lausuu silmien siristyessä, ”sinä aiot viedä minut
pakoon kylänjohtoa ja heidän ideoitaan kuolleiden herättämisestä.
Eikö vain, Aldreia Nightshade?” Hetken Aldreia on jo kertomassa
totuuden, mutta Anemonen idea tuntuu helpommalta tarttua. Nyökkäys
käy kuin itsestään. ”Täsmälleen”, hän mutisee. ”Johto on
sekaisin, on ollut jo muutaman kuukauden. Kuulin heidän
keskustelevan kuolleiden herättämisestä nyt, kun ihmisiä on
päässyt kuolemaan paljon. Suunnittelin kaksi kuukautta sitä, miten
saan sinut mukaani vapauteen, jottet joutuisi tekemään mitään
niin hirveää.” Äänenpainot ovat kohdillaan, ja hän jopa
elehtii oikeissa kohdissa luonnollisesti.
”Mutta minä olisin tehnyt sen”,
Anemone toteaa. ”Olisin herättänyt jokaisen.”
”Se on epäinhimillistä, et olisi
voinut.”
”Voisin edelleen. Mutta vain, jos
kyläläiset niin haluaisivat. Minä... minähän olen olemassa vain
tyydyttääkseni jokaisen heidän toiveensa.” Aneeminen katse palaa
hänen silmiinsä, ja niissä hetki sitten kiiltänyt päättäväisyys
on poissa. Laihat kädet ovat kietoutuneet vartalon ympärille kuin
suojellakseen. Tai sitten pitääkseen jonkin sisällä.
”Älä viitsi, et sinä kuulu enää
kylälle. Olet vapaa, minä vapautin sinut lintuhäkistäsi.”
”En minä voi olla koskaan vapaa.
Ymmärrätkö sinä yhtään, millaisessa tilanteessa minä nyt olen?
Olet houkutellut minut tekemään jotain, jota ei olisi koskaan
saanut tapahtua! Kyläläiset saavat ennen pitkää tietää, ja
huomisaamuun mennessä meitä lähdetään etsimään. Ajattele, mitä
sinulle tapahtuu, jos he saavat meidät kiinni. Aldreia...
suunnitelmasi kuulostaa hyvältä, mutta ajatteletko sinä lainkaan
sen vaikutuksia? Oletko edes miettinyt, mihin meillä oli niin hirveä
kiire?”
Aldreian nyrkit puristuvat kiinni, kynnet
uppoavat ihoon. Hän tekee kaikkensa ettei huutaisi. ”Sinä et
ymmärrä.” Hän lausuu sanat kuin vääryyttä kokeva
teinityttö.
Pienen hetken Aldreia ajattelee siskoaan,
tämän hymyään ja sitä, mikä heitä vielä odottaisi. Aldreian
tekee mieli kertoa kaikki tässä ja nyt, antaa sanojen virrata.
Ajatus yllätyksen pilaamisesta saa kuitenkin jarrutettua hänen
aikeitaan.
”Anemone, me emme tee nyt mitään
väärää”, hän lausuu niin rauhallisesti kuin osaa ja pitää
pienen tauon, ”me olemme menossa kohti paikkaa, jossa saamme olla
rauhassa. Kukaan ei pääse sinne, ei yksikään kyläläinen. Sinun
ei tarvitse enää olla heille mieliksi, ei enää ikinä, se kaikki
on takana päin.” Ja kun nekään sanat eivät saa Anemonen ilmettä
palaamaan ennalleen, Aldreia käyttää viimeisen oljenkortensa:
”Ajattele, mitä Kanga tästä sanoo, kun kerrot hänelle taas
unessa. Ei enää sääntöjä pitämässä teitä erillään, ei
ketään häätämässä Kangaa pois. Vain te kaksi, vain
vapautenne.”
Ja se tehoaa Anemoneen kuin lapseen,
jolle kerrotaan Joulupukista. Ei ole hetkeäkään epäilystä,
etteikö hän nielisi jokaista sanaa ja repisi niistä voimaa jatkaa
kävelyä, jatkaa kohti vääriä valintojaan. Ilme kirkastuu, kädet
rentoutuvat ja palaavat kyljille. Hän sipaisee naavaa muistuttavat,
vihertävät hiukset kasvoiltaan ja suo Aldreialle pienen hymyn.
”Hyvä on. Olen vietävissäsi, taas.”
Vaihe kaksi: valmis.
* * *
Aamu valkenee kirkkaana Anemonen silmien
edessä. Se on ensimmäinen kerta koskaan, kun hän näkee auringosta
muutakin kuin sen pinen välähdyksen sammalverhojen takaa. Ja
vaikkei tähän vuodenaikaan aurinko kovin paljoa vaivaudukaan
näyttäytymään, se esiintyy Anemonen silmissä jonakin
uskomattomana. Miltei yhtä hienona kuin tähdet, mutta kylmyytensä
takia etäisempänä. Tähdille on luonnollista olla kylmiä ja
kaukana tavoittamattomissa, mutta auringon kuuluu olla lämmittävä.
Tämä aurinko ei kuitenkaan tunnu lämpimältä, se vain loistaa
taivaalla pilviverhoon kätkeytyen, ikään kuin kiusoitellakseen
maailman ihmisille. Hei, täällä minä vielä olen, vaan ettepä
hyödykään minusta mitään.
Kylmän auringon valaistessa myös
Aldreia räpyttelee silmiään auki. Vihreiden silmien avauduttua
ensimmäinen ajatus on se, joka on ollut hänen mielessään
päällimmäisenä viimeiset kaksi kuukautta. Käärmeen on aika
hyökätä linnun pesään.
”Huomenta”, Anemone tervehtii saaden
Aldreian miltei muuttamaan mieltään.
En
pysty tähän. En tahdo pyyhkiä tuota hymyä hänen kasvoiltaan.
”Huomenta, Anemone”, Aldreia vastaa
kuitenkin. ”Onko aamu kaunis?”
”Se tuntuu epätodellisemmalta kuin
mikään hetkeen.” Aldreia olettaa lauseen olevan myöntävä
vastaus, ja kampeaa itsensä unen jäljiltä väsyneillä jaloillaan
ylös.
”Jatkammeko me matkaamme heti?”
Kysymys tuntuu samalta, kuin joku heittäisi Aldreiaa kylmällä
vesisangollisella päin näköä. Se pakottaa hänet vihdoin puhumaan
totta.
”Emme jatka”, vastaus kuuluu hädin
tuskin kuuluvalla äänellä.
Anemone kurtistaa kulmiaan. ”Miksi
emme? Entä se kiire? Kyläläisethän saattavat olla jo perässämme,
ja meidän täytyy päästä suojaan”, hän lausuu hätäännyksen
hiipiessä kasvoilleen. ”Siihen paikkaan, jossa minä ja Kanga
voimme asua.” Jälkimmäisen lauseen hän olisi voinut jättää
sanomatta, mutta vilpittömyys kuuluu hänen ominaisuuksiinsa.
Aldreia naurahtaa surumielisesti. ”Unet
on nyt uneksittu, Anemone. Toivottavasti sinä nautit valheisiin
kuorruttamastani eilisestä, sillä nyt on aika puhua totta”, hän
sanoo kovettaen sanat tahtomattaan. ”Sitä paikkaa ei ole
olemassa.”
