Fingers like snakes and spiders in my hair

 

Tuossa kuvassa meni pieleen about kaikki, mutta... idea on tärkein?
 

Heips!

Ihan ensiksi haluan kiittää suuresti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita, saitte minut hyvälle tuulelle ihanilla sanoillanne! ♥ Tulee aina parempi olo oman nukkeharrastuksen suhteen.

Koska olen ryhdistäytynyt kuvatarinan suhteen lähiaikoina, ajattelin tällä kertaa postata hieman enemmän kuvia ja uuden osan Parantajan tarinaa (käykää toki lukemassa edellinen osa täältä). Kuvat saivat vahingossa myös nimet tällä kertaa. :'D
 

 

 

Looking for autumn
 

 

 

But at least she is beautiful
 

 

 

Playful

 

 

 

 

A Hunter

 

 

 

It's dangerous over here

 

 

 

She likes to live on the edge
 

 

 

Eyes of a monster

 

 

 

Leave it behind
 

 

 

Dead and cold

 

 

Full of wishes
 

 

 

Longing for you
 

 

 

Please be mine

 

 

 

 

Reflection
 

 

 

A cold sun

Luku 7: Käärme (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)

Joskus uskollisinkin koira kuolee.

~ ~ ~

Vaiheen kaksi toteutus: käynnissä.

”Anemone”, Aldreia lausuu tytön nimen, joka jää kaikumaan heidän ympärilleen, vaikkei ympärillä ole mitään, josta se voisi kaikua. He ovat jo jättäneet metsän taakseen, ja astelevat nyt pitkin vehnäpellon laitaa. Aldreia ei itsekään ole käynyt näin pitkällä pitkään aikaan, sillä kylän rajojen ylittäminen ei ole tavallisillekaan ihmisille sallittuja. Niin kylän säännöissä lukee, mutta se ei ole aiemminkaan estänyt Aldreiaa.

Anemone jää tuijottamaan Aldreiaa, ja miltei unohtaa kävellä. ”Niin?”

”Me olemme tainneet ylittää kaksi rajaa.”

”Rajaa?” Anemonen silmät heijastavat hänen sisällään olevaa hämmennystä.

”Niin. Kylän rajan, sekä yön ja päivän rajan. Olemme siirtyneet päivästä toiseen, ja tulin ajatelleeksi, että haluaisit ehkä nukkua.” Hänen silmänsä esittävät kysymyksen suun puolesta. Anemonen onnistuu naurahtaa. ”En minä nuku”, tämä sanoo. ”Sitä tuskin kovin monet kyläläiset tiesivät, mutten kykene nukkumaan kuin muutaman kerran kuussa. Tänään ei ole sellainen päivä.” Hän puhuu kyläläisistä sävyyn, joka kertoo hänen hyväksyneen kylässä vietetyn ajan olevan nyt pysyvästi takana.

Aldreian kasvoilla käy häivähdys jostakin, joka vaikuttaa pettymykseltä. ”No, me voimme kuitenkin pitää nyt pienen tauon. Olemme tarponeet täällä jo monta tuntia.”

Anemone ei niele sanoja purematta. ”Vielä matkan alussa sinä olit valmis lyömään minua, jotta saisit minut mukaasi. Meillähän on kiire, muistatko?” Hän hätkähtää itsekin sanojensa pistävyyttä, sillä ei ole tottunut puhumaan sillä tavalla. Hän ei ole tottunut omistamaan mielipiteitä.

Nyrkki puristuu kiinni. Aldreian tekee mieli kirota, mutta päätyy vain hymyilemään hampaitaan kiristellen. ”Tietysti”, hän sanoo kireästi.

”Lupasit myös kertoa, miksi minun tuli lähteä niin pian. Älä suotta vaivaudu, minä arvaan jo”, Anemone lausuu silmien siristyessä, ”sinä aiot viedä minut pakoon kylänjohtoa ja heidän ideoitaan kuolleiden herättämisestä. Eikö vain, Aldreia Nightshade?” Hetken Aldreia on jo kertomassa totuuden, mutta Anemonen idea tuntuu helpommalta tarttua. Nyökkäys käy kuin itsestään. ”Täsmälleen”, hän mutisee. ”Johto on sekaisin, on ollut jo muutaman kuukauden. Kuulin heidän keskustelevan kuolleiden herättämisestä nyt, kun ihmisiä on päässyt kuolemaan paljon. Suunnittelin kaksi kuukautta sitä, miten saan sinut mukaani vapauteen, jottet joutuisi tekemään mitään niin hirveää.” Äänenpainot ovat kohdillaan, ja hän jopa elehtii oikeissa kohdissa luonnollisesti.

”Mutta minä olisin tehnyt sen”, Anemone toteaa. ”Olisin herättänyt jokaisen.”

”Se on epäinhimillistä, et olisi voinut.”

”Voisin edelleen. Mutta vain, jos kyläläiset niin haluaisivat. Minä... minähän olen olemassa vain tyydyttääkseni jokaisen heidän toiveensa.” Aneeminen katse palaa hänen silmiinsä, ja niissä hetki sitten kiiltänyt päättäväisyys on poissa. Laihat kädet ovat kietoutuneet vartalon ympärille kuin suojellakseen. Tai sitten pitääkseen jonkin sisällä.

”Älä viitsi, et sinä kuulu enää kylälle. Olet vapaa, minä vapautin sinut lintuhäkistäsi.”

”En minä voi olla koskaan vapaa. Ymmärrätkö sinä yhtään, millaisessa tilanteessa minä nyt olen? Olet houkutellut minut tekemään jotain, jota ei olisi koskaan saanut tapahtua! Kyläläiset saavat ennen pitkää tietää, ja huomisaamuun mennessä meitä lähdetään etsimään. Ajattele, mitä sinulle tapahtuu, jos he saavat meidät kiinni. Aldreia... suunnitelmasi kuulostaa hyvältä, mutta ajatteletko sinä lainkaan sen vaikutuksia? Oletko edes miettinyt, mihin meillä oli niin hirveä kiire?”

Aldreian nyrkit puristuvat kiinni, kynnet uppoavat ihoon. Hän tekee kaikkensa ettei huutaisi. ”Sinä et ymmärrä.” Hän lausuu sanat kuin vääryyttä kokeva teinityttö.

Pienen hetken Aldreia ajattelee siskoaan, tämän hymyään ja sitä, mikä heitä vielä odottaisi. Aldreian tekee mieli kertoa kaikki tässä ja nyt, antaa sanojen virrata. Ajatus yllätyksen pilaamisesta saa kuitenkin jarrutettua hänen aikeitaan.

”Anemone, me emme tee nyt mitään väärää”, hän lausuu niin rauhallisesti kuin osaa ja pitää pienen tauon, ”me olemme menossa kohti paikkaa, jossa saamme olla rauhassa. Kukaan ei pääse sinne, ei yksikään kyläläinen. Sinun ei tarvitse enää olla heille mieliksi, ei enää ikinä, se kaikki on takana päin.” Ja kun nekään sanat eivät saa Anemonen ilmettä palaamaan ennalleen, Aldreia käyttää viimeisen oljenkortensa: ”Ajattele, mitä Kanga tästä sanoo, kun kerrot hänelle taas unessa. Ei enää sääntöjä pitämässä teitä erillään, ei ketään häätämässä Kangaa pois. Vain te kaksi, vain vapautenne.”

Ja se tehoaa Anemoneen kuin lapseen, jolle kerrotaan Joulupukista. Ei ole hetkeäkään epäilystä, etteikö hän nielisi jokaista sanaa ja repisi niistä voimaa jatkaa kävelyä, jatkaa kohti vääriä valintojaan. Ilme kirkastuu, kädet rentoutuvat ja palaavat kyljille. Hän sipaisee naavaa muistuttavat, vihertävät hiukset kasvoiltaan ja suo Aldreialle pienen hymyn. ”Hyvä on. Olen vietävissäsi, taas.”

Vaihe kaksi: valmis.

* * *

Aamu valkenee kirkkaana Anemonen silmien edessä. Se on ensimmäinen kerta koskaan, kun hän näkee auringosta muutakin kuin sen pinen välähdyksen sammalverhojen takaa. Ja vaikkei tähän vuodenaikaan aurinko kovin paljoa vaivaudukaan näyttäytymään, se esiintyy Anemonen silmissä jonakin uskomattomana. Miltei yhtä hienona kuin tähdet, mutta kylmyytensä takia etäisempänä. Tähdille on luonnollista olla kylmiä ja kaukana tavoittamattomissa, mutta auringon kuuluu olla lämmittävä. Tämä aurinko ei kuitenkaan tunnu lämpimältä, se vain loistaa taivaalla pilviverhoon kätkeytyen, ikään kuin kiusoitellakseen maailman ihmisille. Hei, täällä minä vielä olen, vaan ettepä hyödykään minusta mitään.

Kylmän auringon valaistessa myös Aldreia räpyttelee silmiään auki. Vihreiden silmien avauduttua ensimmäinen ajatus on se, joka on ollut hänen mielessään päällimmäisenä viimeiset kaksi kuukautta. Käärmeen on aika hyökätä linnun pesään.

”Huomenta”, Anemone tervehtii saaden Aldreian miltei muuttamaan mieltään.

En pysty tähän. En tahdo pyyhkiä tuota hymyä hänen kasvoiltaan.

”Huomenta, Anemone”, Aldreia vastaa kuitenkin. ”Onko aamu kaunis?”

”Se tuntuu epätodellisemmalta kuin mikään hetkeen.” Aldreia olettaa lauseen olevan myöntävä vastaus, ja kampeaa itsensä unen jäljiltä väsyneillä jaloillaan ylös.

”Jatkammeko me matkaamme heti?” Kysymys tuntuu samalta, kuin joku heittäisi Aldreiaa kylmällä vesisangollisella päin näköä. Se pakottaa hänet vihdoin puhumaan totta.

”Emme jatka”, vastaus kuuluu hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

Anemone kurtistaa kulmiaan. ”Miksi emme? Entä se kiire? Kyläläisethän saattavat olla jo perässämme, ja meidän täytyy päästä suojaan”, hän lausuu hätäännyksen hiipiessä kasvoilleen. ”Siihen paikkaan, jossa minä ja Kanga voimme asua.” Jälkimmäisen lauseen hän olisi voinut jättää sanomatta, mutta vilpittömyys kuuluu hänen ominaisuuksiinsa.

Aldreia naurahtaa surumielisesti. ”Unet on nyt uneksittu, Anemone. Toivottavasti sinä nautit valheisiin kuorruttamastani eilisestä, sillä nyt on aika puhua totta”, hän sanoo kovettaen sanat tahtomattaan. ”Sitä paikkaa ei ole olemassa.”