Just lay in the atmosphere

Moi taas pitkästä aikaa!

En edes ala selittelemään, miksen ole hetkeen postaillut. Ei ole tuntunut oikealta, joten en ole myöskään lähtenyt väkisin vääntämään tänne postausta. Toisaalta olen tehnyt luonnoksiin perinteistä koostepostausta tästä vuodesta, jonka aion julkaista 31.12.!

Haluan myös kiittää erityisesti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita! Olin harkinnut todella pitkään aiheesta kirjoittamista, ja vastaanotto oli parempi kuin odotin. ♥

Tällä kertaa minä olen täällä taas Parantajan tarinan kanssa! Tämä onkin sitten viimeinen varsinainen osa. On olemassa vielä epilogi ja yksi pitkähkö novelli (jonka julkaisen kahdessa osassa), mutta tämä on varsinaisista osista se viimeinen. On ollut huikeaa jakaa tämä teille ja saada kaikenlaista palautetta, kiitos teille siitä!

Edellisen osan voitte lukea täältä.


------

Luku 10: Suruvirsi (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)

Teille kaikille, joita käteni eivät kyenneet pelastamaan.

Antakaa anteeksi.

~ ~ ~

Anemone ymmärtää. Hän ei halua ymmärtää, mutta niin hän tekee, eikä ymmärrys ole asia, jonka voisi vain pyyhkiä alitajunnasta kuin leivänmurut pöydältä. Hän pystyy selkeästi näkemään mielessään Aldreian, jolle kerrotaan, että hänen siskonsa sattuu olemaan tarinoista tuttu Kuu, henkilö, jonka ansiosta Anemone ja näkijätyttö, Kanga, ovat olemassa. Ja Kuu on Auringon vankityrmässä, paikassa, josta vain Aldreia voi hänet pelastaa. Hänelle sanotaan, että mene, mene ja tapa parantaja, niin saat siskosi takaisin.

Kylmät väreet kulkevat pitkin Anemonen selkää. Kuinka he olivatkaan huijanneet Aldreia-parkaa. Samalla, kun hän oli tehnyt vasten tahtoaan ja lähtenyt kääntymään kylänsä tahtoa vastaan, Kuu ei ollut edes tahtonut pelastusta. Ja Aurinko oli kouluttanut näkijänsä Kangan tappamaan Anemonen.

Mielikuva Auringosta ei ole laisinkaan aurinkoinen. Anemone näkee hänet juuri sellaisena ihmisenä, kuin aamuaurinko voisi olla: kylmä ja etäinen. Ihminen, jolle oli täysin hyväksyttävää pistää kaksi nuorta tyttöä ikään kuin taistelemaan toistensa huomiosta ja siitä, kumpi ehtii ensin tappamaan halutun kohteen. Hirveää, absurdia. Ja totta.

Katse siirtyy Kangaan. Kangaan, joka ei koskaan välittänyt, joka toteutti vain johtajaltaan saamia käskyjä. Se ei haittaa, ei tunnu pahalta. Anemone on tottunut olemaan muiden ulottumattomissa, eristyksissä tunteiden ja ystävyyden maailmasta.

”Toisin sanoen sinä jouduit keskelle juonien ja valheiden lankakerää”, Kanga toteaa lopulta tyynesti. Hän pyörittelee asetta kädessään tylsistyneen oloisena. Osittain siitäkin syystä, että tietää Anemonen olevan tietämätön siitä, mikä hänen pitelemänsä esine oikein on. ”Enkä usko, että yksikään meistä on pahoillaan. Me kaikki käytimme sinua omiin, itsekkäisiin tarkoitusperiimme: Aurinko tahtoi vain tappaa vastapuolen voimanlähteen todistaakseen jotakin itselleen, ja Aldreia halusi pelastaa siskonsa. Hän kuoli tietämättä totuutta siskostaan. Ja minä sen sijaan –”

”Ei!” Anemone huudahtaa yllätyksekseen. ”En tahdo tietää, miksi sinä teet tämän. Jos se liittyy siihen tyttöön, Kuuhun, minä... minä en tahdo tietää. Ja jos se liittyy johtajaasi, Aurinkoon, se saa minut ajattelemaan sinusta sellaisia ajatuksia, joita en tahdo ajatella.”

”Miksei tämä saisi liittyä mitenkään Kuuhun? Oletko sinä mustasukkainen ystävästä, jota sinulla ei loppujen lopuksi koskaan ollut?” Kangan ääni on ilkeä, hän tavoittelee juuri sellaista äänensävyä, jonka Anemone voisi kuvitella olevan Auringolta opittua.

”Niinkin voisi sanoa. Mutta eihän minulla koskaan ollut ketään.”

”Tismalleen. Jos olisikin ollut edes yksi, joka olisi joskus rakastanut sinua.” Sanat eivät tunnu pahoilta, ne ovat vain korvissa sekoittuvaa melua. Mutta pian ne yhdistyvät huulilla olevan ilkikurisen hymyn kanssa, ja luovat yhdistelmän, joka on miltei liikaa kestää.

Kanga pitelee asetta varoen kädessään, tähtää sillä tarkasti Anemonen silmien väliin. ”Haluatko, että ammun? Että päästän sinut tuosta kärsimyksestäsi? Vedän viimeisen viillon seinään?” Anemone ei tiedä, mitä ampuminen on, eikä mitä viilloilla tarkoitetaan, mutta hän nyökkää. Hän tahtoo kuolla. ”No siinä tapauksessa olen pahoillani, että teen näin”, Kanga sanoo vieden piipun kohti omaa suutaan. ”Olen puhunut liikaa asioitani, olen jo käytännössä pettänyt kummatkin taivaankappaleet. Aika polttaa kieli tuhkaksi.” Hän virnistää, avaa suunsa ja painaa liipasimesta. Takaraivosta valuva veri näyttää irvokkaalta hänen irvistyksensä vierellä.

Ja jos joskus kuvittelit, että maailmasi särkyi, niin olit väärässä.

Se särkyy vasta tällaisella hetkellä. Anemone painaa kädet korvilleen, sulkee silmänsä ja huutaa. Ei itke eikä raivoa, ainoastaan huutaa.

* * *

Huoneen seinät ovat niin kylmät, että niiden kylmyys saa lattialla makaavan Anemonenkin värisemään. Häneltä menee ymmärtää, missä on ja mitä on aiemmin tapahtunut. Muistikuvat kuolleista Aldreiasta ja Kangasta saavat hänet haukkomaan ensitöikseen henkeä, ja hänen seurassaan olevan tytön on pakko avata keskustelu, paljastaa olemassaolonsa. ”Huomenta, Anemone.” Anemone säpsähtää. Tyttö hänen vasemmalla puolellaan on melko pienikokoinen, ja hänen pähkinänruskeat hiuksensa valuvat kauniina laineina olkapäille. Silmät ovat tummat, niin syvänmustat, että Anemone saattaisi peilata omaa kuvaansa niistä. Tyttö on kaunis, mutta ei samalla tavalla kuin yleensä ollaan. Jollakin paljon pelottavammalla, omalaatuisemmalla tavalla kaunis.

”Tiedätkö sinä, missä me olemme?” Tytön äänikin on kaunis. ”Tai kuka minä olen?”

Anemone pudistaa päätään. Mikään täällä ei tunnu tutulta tai turvalliselta.

”Minun nimeni on Callistra, soittaako se mitään kelloa sinulle?”

Hetken ajan Anemone on jo pudistamassa uudelleen päätään, kunnes hän ymmärtää yhteyden. Callistra, Aldreia. Sisarukset. Tietysti Anemone on nähnyt tämän tytön aiemminkin, hänen on vaan täytynyt muuttua melkoisesti sitten sen.

Callistra hymyilee. Hänen hymynsä on sellaisen ihmisen hymy, joka aikoo joko pitää sylissä tai kuristaa hengiltä. Joissakin tapauksissa ehkä molempia. Arvaamaton.

”No tunnethan sinä minut sittenkin”, hän toteaa ristien ohuet jalkansa. ”Jotta emme pitkittäisi tätä hetkeä yhtään tämään enempää, niin kerrotaanpa nyt vielä sekin, että olemme Auringon keskuksessa. Tarkalleen ottaen sen vankityrmässä.” Hymy hänen täydellisillä huulillaan hyytyy, ja tummien silmien katse pysähtyy kaltereihin.

”M-miksi me olemme vankityrmässä? Tai... miksi minä olen täällä?”

”Minulleko on oikein olla täällä?” Callistra hymyilee taas.

”En minä siitä tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Se käsitys on muuttunut hivenen edellisten päivien aikana. Mutta minä kuulin, että olet täällä, joten se tuntuu varsin loogiselta. Vastaisitko kysymykseeni?”

”Sinustahan on tullut terävä.” Callistra räpyttelee pitkiä ripsiään, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa Anemonen kysymykseen. ”Oh, anteeksi. Sinä olet täällä, koska sinut löydettiin rajan toiselta puolelta, pellon laidalta. Ja näiden puoli sattui löytämään sinut ennen omaa puoltamme, joten luonnollisestikin sinut tuotiin tänne.”

”Nuo ja me. Mitkä ihmeen nuo ja me?”

”Auringon ja Kuun puolet. Heidän puolensa, minun puoleni.” Hymy.

Voimakas väristys kulkee pitkin Anemonen selkää, kun hän ajattelee koko järjestelyä. Vastakkainasettelu ei koskaan ole kuulunut hänen lempiasioihinsa maailmassa, eikä hän tahdo enää olla keskellä sitä kaikkea. Anemonea ei kiinnosta, onko ihminen Auringon vai Kuun puolella, onko hän parantaja vai näkijä. Ei sillä ole merkitystä – ihmisten teoilla on. Kangan ja Aldreian tunteminen on saanut hänet käsittämään, millaisilla asioilla maailmassa on välillä. Ja hän tahtoisi viedä sen käsityksensä muualle, haudata ja unohtaa. Ei maailman kuuluisi olla niin epäreilu. Ajatustapa on ehkä lapsellinen, mutta jos edes yksi jaksaa ajatella niin, kenties se kantaisi siementä? Vain kenties?

”Älä puhu minulle puolista.” Anemonen ääni on kylmä, miltei tunteeton. Tekojen kovettama. ”Me kumpikin tiedämme, miten vähän niillä loppujen lopuksi on merkitystä.” Hän pitää pienen tauon korostaakseen seuraavaksi sanomansa merkitystä. ”Vai väitätkö muka, että sinua kiinnosti vähääkään, kenen puolella Kanga oikeasti oli? Etkö voinut nauttia yhteisistä hetkistänne, kun tiesit, että hän ei voi Auringon vuoksi koskaan kuulua täysin sinulle? Rohkenisinpa väittää, ettet sinä piitannut. Kunhan hän vain oli siinä.”

”Älykäs”, Callistra mutisee enemminkin itselleen kuin Anemonelle. Hänen silmänsä tuijottavat yhä vain lasittuneemmin kaltereita, eivätkä huulet löydä oikeaa vastausta.

”Sinä tosiaan olet älykkäämpi, kuin annat olettaa.”

”Tai sitten olen oppinut lukemaan ihmisiä paremmin.”

”Sama asia.” Hymy palaa takaisin.

”Hmm, ehkä niin”, Anemone naurahtaa.

”Ja miten tämä tästä jatkuu?” Ääni on viaton, se ei tiedä, mitä kaikkea voi saada vastaukseksi. Silti se kysyy, koska vaihtoehtoja ei ole eikä anneta.

”Ei jatku.” Callistra kietoo kätensä jalkojensa ympärille, kuin suojellakseen itseään. ”Mikään ei tule enää jatkumaan, me istumme täällä. Sinä jaksat odottaa korkeintaan kuukauden, kunnes sinäkin kyllästyt ja... olet. Vain olet.”

”Sitäkö tämä on? Vain olemista?”

Callistra nyökkää kyllästyneenä. ”Kunnes kuolemme.”

”Ehkä voimme kuolla jo nyt.”

Anemonen lause kuulostaa kummalliselta Callistran korvissa. Miksi tuo tyttö puhuu kaikesta niin kovin kevyeen sävyyn, mutta silti antaen sellaisen vaikutelman, että todella tietää mistä puhuu? Hän miettii, mitä Anemone on elämänsä aikana käynyt läpi, eikä ymmärrä, mistä tämän yhtäkkinen muutos johtuu. Anemone vaikuttaa niin paljon aikuisemmalta kuin hän olisi koskaan osannut kuvitellakaan.

Vai onko kyse toivon menettämisestä? Siitäkö on aina kyse? Siitä, että pieleen menneiden ihmiskontaktejen vuoksi Anemone ei enää jaksa toivoa mitään.

”Älä puhu tuollaisia”, Callistra tuhahtaa huomaten kuulostavansa pelottavan äidilliseltä. ”Tietenkään me emme ole kuolemassa mihinkään. Tosin täällä mätäneminen on melkein sama asia kuin kuolema, joten ei se kai paljosta puutu.” Hän naurahtaa.

Pelkoa, Anemone ajattelee. Hän pelkää tätä aihetta, ja naurahtaa keventääkseen sitä. Hän ei anna seuralaisensa pelon tarttua itseensä. Jos kuolema olisi ainoa mahdollisuus, niin sitten Anemone aikoo ainakin toteuttaa sen tyylillä. Olkoon kuolema hienompi kuin hänen elämänsä annettiin olla. ”Callistra, hei.” Tyttö kääntää kaunista päätään. ”Niin?” Ääni on innoton, vaikka hän yrittääkin hymyillä esittäen suunnattoman kiinnostunutta.

”Mitä tapahtuu, jos parantaja päättää herättää kuolleista?”

”Parantaja ei voi herättää kuolleista.”

”Valehtelet. Sinä keksit tarinan ympärilleni, kyllä sinä tiedät.” Anemonen katse on vaativa.

Callistra pomppaa ylös. ”Tiedä, ettet todellakaan ole herättämässä ketään”, hän sanoo. ”Se on vastoin kaikkia periaatteita, jotka ovat olemassa.”

Anemone vain hymyilee. ”Hmm, tässähän alkaa ihan kiinnostua. Kerro lisää.”

”Sinä et herätä ketään kuolleista. Ihan totta, Anemone. Ei onnistu.”

”Kerro nyt vain.” Ja jostain kumman syystä Callistra kertoo. Kenties hän ei jaksa enää väittää vastaan, kenties Anemonen äänensävy on liian päättäväinen.

”Homma on helppo sinun voimasi huomioon ottaen. Sinun on vain uhrattava itsesi.”

* * *

Kädet ovat puristuneet tiukasti rinnalle, silmät ovat suljettuina. Tyrmässä kuuluu ainoastaan Callistran tasainen hengitys, kun hän nukkuu. Anemone pohtii, millaisia unia tyttö mahtaa nähdä. Hänen hengityksensä on levollista, mutta ilme värähtelee välillä saaden kauniit piirteet vääristymään. Pelosta, kenties?

Minä aion tehdä sen nyt, Anemone ajattelee pikemminkin todistaakseen itselleen, että on varmasti aikeissa uhrata kaiken. Se tuntuu ihan helpolta päätökseltä, samanlaiselta kuin vaikkapa sukkien ottaminen pois jalasta tai kaupassa käyminen. Lukuunottamatta sitä, ettei Anemonella ole koskaan ollut sukkia, eikä hän ole ikinä kuullutkaan kaupasta.

Ja sitten on aika aloittaa.

Anemone lausuu jotakin vanhalla kielellä, joka kuulostaa hieman espanjalta ja latinalta. Hän muistaa sanat ulkoa, sillä on kuullut ne aiemmin päivällä Callistralta. Eikä parantaja koskaan unohda. Lopulta hän päättää mantransa lausumalla voimakkaalla äänellä nimet Kanga ja Aldreia. Hymy hänen huulillaan on onnellinen. Minä pystyn pelastamaan heidät, saamaan heidät takaisin, hän ajattelee eikä mieti hetkeäkään, että samalla uhraantuu hänen oma elämänsä. Sitähän varten hän on aina ollut olemassa: pelastamista. Muiden auttamista, heidän pienimmänkin kipunsa parantamista.

Mielikuvat täyttävät Anemonen mielen. Vaikka kylä olikin pelkkää satua, kaikki pelkkää hyväuskoisten tarinaa, hän ei kanna kaunaa. Ja vaikka ainoat hyvät ihmiset hänen elämässään tahtoivatkin tappaa hänet, sillä ei ole merkitystä.

Kanga ja Aldreia. Rakkaat Kanga ja Aldreia.

Olkaa kilttejä ja eläkää sovussa. Unohtakaa peli, unohtakaa kuu ja aurinko.

 

Eläkää elämäänne, sillä minä uhraan omani saadakseni teidät takaisin.

Minä rakastin teitä.

Rakastin jokaista osaa teissä.

Olkaa kilttejä ja eläkää.