Saaliseläin

 

Varsinkin jälkimmäisen kuvan pointti on minullekin täydellinen mysteeri

 

 

Moikka!

 

Taisin edellisessä postauksessa luvata, että jaan kanssanne kesken jääneeseen kuvatarinaan liittyvän tekstin. Edellinen kuvatarinani pohjasi muutama vuosi sitten kirjoittamaani tarinaan Saaliseläin. Kyseinen tarina ei ollut hirmuisen pitkä, se sisälsi Edrielin, Saden ja Haighan taustat. Kyseiseen tarinaan ei liittynyt fantasian elementtejä eikä muita hahmojani, toisin kuin kuvatarinaversiossa. Kenties juuri se sai minut lopettamaan väärältä tuntuneen kuvatarinan.

 

Saatte kuitenkin Saaliseläimen päätösluvun uudelleenkirjoitettuna. Tämä antakoon suuntaa sille, mitä hahmoille oikeasti kävi. Taustatietona vielä sekin, että Sade ja Haigha päätyivät tästä useita vuosia eteenpäin yhteen ja yrittivät koota elämänsä rippeitä siinä kohtalaisesti onnistuen. Eli Edriel ei myöhemmin putkahtanut mistään aiheuttamaan heille ongelmia niin kuin kuvatarinassa, he saivat rauhansa.

 

-----

 

Saaliseläin: viimeinen luku

Käteni tärisevät puoliksi esineen painosta, puoliksi pelon kehossani aiheuttamasta reaktiosta. Muisto kaupungilla näkemäni ruskeatukkaisen tytön ystävällisestä hymystä pakottaa minut kuitenkin eteenpäin, askel askeleelta kohti varmaa muutosta. Jos päädyn tekemään sen, mitä kädessäni oleva esine minun olettaa tekevän, paluuta ei tule koskaan olemaan. En tiedä, kykenenkö katkaisemaan toisen ihmisen elämänlankaa, mutta kirkas muistikuva kaupungin loistosta ja autuudesta pakottaa minut jatkamaan. Minulla on jotain, jonka vuoksi tehdä tämä.

 

"Ketään ei tule satuttaa, eikä ääntäkään saa päästää. Ja jos joku koskee, älä missään nimessä jää ottamaan selvää, miksi hän niin tekee. Ihminen on vihollinen, sillä on aina pahat mielessään. Kun se sinut kerran saaliikseen ottaa, se ei päästä ikinä otteestaan." Siskoni luonnehdinta maailmasta ja ihmisistä on nyt todistettu vääräksi. Hänen yrityksensä suojella minua huoneeni ulkopuoliselta maailmalta ei onnistunut. Minä pääsin vapaaksi.

Ja maailman kerran kohdatessani en saattanut enää kääntää sille selkääni. Kaikessa pelottavuudessaan näen jotakin hyvin kaunista siinä, kuinka ihmiset tönivät toisiaan, vaihtavat tyytymättömiä katseita ja kiirehtivät eteenpäin päättäväisyys silmissään. Elävät normaalia elämää, jollaista siskoni ei minulle koskaan antanut. Kenties pieni toivo siitä, että joskus näkisin maailman sellaisena kuin se oikeasti on, eikä ainoastaan isosiskoni kuvailemana, antoi minulle mahdollisuuden selvitä. Myönnyin jokaiseen käskyyn vain, koska uskoin vapauteeni.

 

Se aika on nyt ohitse. Astun muutaman haparoivan askeleen eteenpäin portaissa ja avaan ulko-oven. Tiedän, ettei se ole lukossa. Edriel on sisällä, hän ei voi olla muuallakaan, hänen maailmansa pyörii tasan yhden asian ympärillä. Ja se yksi asia, hänen saaliseläimensä, avaa nyt oven ja tietää avaavansa sen viimeistä kertaa.

 

----

 

Metallinen terä kiiltelee ilta-auringon valossa, kun sisko perääntyy hitaasti taaksepäin. Pelkkä katsekin riittää kertomaan, että uusin siirtoni yllättää hänet täysin.

"Sade", Edriel sanoo nimeni tavalla, jonka on tarkoitus käskyttää ja rauhoittaa samanaikaisesti. Nimi kuulostaa väärältä hänen suussaan. Pahalta. "Ymmärräthän sinä, että tuo esine kuuluu minulle? Et saa pidellä sitä." Hän pitää merkittävän tauon ja nyökkää veistä kohti. Tummat silmät kiiltävät. "Olehan nyt kiltti tyttö, ja ojenna veitsi siskolle."

 

Sana tyttö särähtää korvissani pahemmin kuin koskaan aiemmin. Kun astun lähemmäs Edrieliä, teen sen muistaen jokaisen kärsimyksen täyteisen vuoden, jonka hänen vuokseen koin. En tunne itseäni - oma sukupuoleni on minulle vieras, jokainen minusta käytetty nimi tuntuu väärältä. Olisin voinut olla Jeremy, Edrielin pikkuveli, jos minulle olisi annettu se mahdollisuus. Sen sijaan minusta tehtiin Sade, ja Sadeksi minä jään. Sadena, Edrielin itse luomana sisaruksena, minä teen seuraavan siirtoni.

"Sade, ole nyt järkevä, ja laske veitsi alas", Edriel jatkaa, ja ensimmäistä kertaa koskaan hänen äänessään on aistittavissa pelkoa. En tiennyt, että hän kykenee kuulostamaan tältä. Lähes inhimilliseltä.

"Ei", minä sanon ja kumarrun hänen ylleen. Viimeinen pelonväristys käy kehossani, kun kohotan käteni ylös ja näen pelon kiiltävän siskoni silmissä. Muutaman piinaavan sekunnin ajan ajattelen, ettei tämä ole oikein, ettei hän ansaitse sitä.

 

"Lopeta!" kuulen siskoni sanovan ja tunnen, kuinka uusi adrenaliinin virtaus alkaa kehossani. Pelkästään Edrielin ääni varmistaa minulle, että se, mitä teen, on pakollista. En voi antaa hänen päästä ihoni alle, päästä taas käskemään. Isken veitsen alas, annan sen uppoutua Edrieliin. En kuule hänen huutoaan, en näe hänen kyyneliään. Ajattelen kaupunkia ja siellä hymyilevää ruskeatukkaista tyttöä. Veitsi iskeytyy alas uudelleen.

 

Veri on punaisempaa kuin muistin. Siskoni, joka piti minua vuosikaudet hallussaan, makaa lattialla omassa verilammikossaan. Ensimmäistä kertaa koskaan minä näen hänet juuri niin heikkona, kuin hän aina olikin. Ajatus naurattaa minua. Saaliseläin on muuttunut saalistajaksi.

-----