Bethistä

 Mulla oli nopsa teksti Bethistä teille! Jaoin sen jo kirjoitusblogiin, mutta menis tännekin. Tää inspaantu siitä, kun luin mun vanhoja tekstejä Bethistä. Siellä mainittiin, että Ingvar (Bethyn abuser) oli sanonut hänelle, ettei hän koskaan näkisi taivasta, ja se itketti mua niin paljon etten yhtäkkiä handlannutkaan. Taivas voidaan tässä kontekstissa ottaa niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin; Bethin kansa kun asui vuosisatoja maan alla sukupolvesta toiseen.

Minä rakastan tätä maailmaa. Rakastan nousevaa ja laskevaa aurinkoa kuin osaa itsessäni. Jokaisella hengenvedolla tulen osaksi ympärilläni heräilevää todellisuutta. Maailma on aina ollut minule hyvä. Olen pieni lapsi sen edessä, ihmettelen jokaista avautuvaa silmua ja sammaleen peittämää mätästä. On uskomatonta, että on olemassa avonainen taivas, jonka alla voin hengittää ilmaa vapaammin kuin koskaan.

Minä pelkään pimeää. Jokainen tähdetön yö muistuttaa minua luolastojen ainaisesta, rikkoutumattomasta pimeästä. Vain siniset valot kieppuivat yössä, joka ei loppunut. Minä pelkään uniani, sillä ne muistavat elämän, joka asuu yhä kehoni taitteissa ja muistuttaa itsestään niin valveilla kuin unissakin. Koskaan ei tulisi aikaa ilman miestä, jonka äänen jokaisen vivahteen osaisin ulkoa koska tahansa.

Ja silti on olemassa tämä maailma vailla tukehduttavaa kattoa. Vain ääretön taivas, jonka laidoista ei saa kiinni. Sen alla uskallan sulkea silmäni ja antaa yön tulla.