When life changes to be harder, change yourself to be stronger

 

 

 

Hei taas! ^^ Toivottavasti kaikkien kesä on lähtenyt hyvin käyntiin. ♥

Tänään otin itseäni niskasta kiinni ja suuntasin läheiseen metsään kuvaamaan shoottia uhraamaan itseni ötököille ja tuulelle.  Oli kyllä melkoinen kokemus - onnistuin mm. katkaisemaan Avalonin (en ole aiemmin ikinä onnistunut katkaisemaan nukkejani, woah :'D) ja kiljumaan keuhkoni pihalle (moi vaan ötökkäkammo). Ensi kerralla täytyy varmaan muistuttaa itseäni siitä, että metsissä tosiaan on tähän aikaan vuodesta paljon ötököitä. (╥︣﹏᷅╥) (Sanokaa mulle, etten ole ainoa joka huutaa ja kiroilee julkisella paikalla ötököiden lähennellessä :'D Keräsin muutamia ihania katseita...)

 

Ai joo, Lilialla on tässä shootissa sitten tuo musta peruukki, koska menetin lopullisesti hermoni tuon edellisen kanssa. Tällä hetkellä peräti neljä nukeistani kaipaa kunnollista peruukkia, toivottavasti saan tämän kesän aikana tilatuksi... ^^'

 

Minun piti alun perin kuvata tämä shootti ihan eri kappaleella, mutta kas kummaa, Siaa kuunnellessani tajusin, miten suuresti minulle tulee tästä kappaleesta mieleen Avalon. En vaan voisi löytää tämän kuvaavampaa kappaletta, joten tällä mennään! ~

 

 

 

 

shoot; Dressed in black

 

 

 

I had given up

I didn't know who to trust

 

 

So I designed a shell

Kept me from heaven and hell

 

 

And I had hit a low

Was all I let myself know

 

 

Yeah, I had locked my heart

I was imprisoned by dark

 

 

You found me dressed in black

Hiding way up at the back

 

 

Life had broken my heart into pieces

 

 

You took my hand in yours

 

 

You started breaking down my walls

 

 

And you covered my heart in kisses

 

 

I thought life passed me by

 

 

Missed my tears, ignored my cries

 

 

Life had broken my heart, my spirit

 

 

And then you crossed my path

 

 

You quelled my fears, you made me laugh

 

 

Then you covered my heart in kisses

 

 

~~~~



If tomorrow comes I'll lose my mind

 

... minä taas ; v ;

Anteeksi kamalasti tämä postaustahti, olen nyt vain erityisen inspiroitunut ^^

Ja apua, mitä, teitä on jo 181? Kiitoksia ihan älyttömästi kaikille ihanille lukijoilleni, teitähän on jo niin paljon! Ja erityiskiitos kaikille niille, jotka jaksavat kommentoida postauksiini ja piristää päivääni! nwn Ilman teitä en jaksaisi pitää tätä blogia, kiitos. ♥

 

Hhmm, tällä kertaa jatketaan taas tarinan parissa. Kyseessä on hiukan erilainen tarina kuin yleensä, koska kuvia on hieman vähemmän, ja tekstiä enemmän. Päätin toteuttaa tämän tällä kertaa näin, sillä kirjoittaminen on tärkein harrastukseni, ja tämä osa tuntui huomattavasti selkeämmältä kirjoitettuna kuin normaalilla tavalla tehtynä. Vaihtelu virkistää, eikös vain? ^^

Saatan hyödyntää tätä tekniikkaa vielä jatkossakin, koska tykkään tästä henkilökohtaisesti paljon enemmän. (Tosin vain silloin, kun jaksan perehtyä kirjoittamiseen kunnolla... :'D) Kirjoittamisesta muuten sen verran vielä, että saatan mahdollisesti jossain kohtaa alkaa jakamaan tarinoitani täällä. Houkutus olisi suuri, mutta valitettavasti pelko vähintään yhtä suuri... Saa nähdä miten käy, ehkäpä vielä rohkaistun!

 

 picfic; Juoksemaan väsynyt

 

 

Keskellä ei mitään, paikassa, jossa kukaan ei olettaisi kenenkään asuvan, istuu tyttö. Hänen kirkkaansinisten, ennen niin iloisten silmiensä katse ei ole keskittynyt mihinkään. Se kohdistuu jonnekin, jonne kukaan tässä maailmassa asuva ei kykene näkemään. Hänen olemuksestaan kuvastuu suuri kaipaus. On selvää, että tämä tyttö on joskus ollut iloinen, sen näkee hänen hymyilemiseen väsyneistä kasvoistaan, joille jokaisen hymyn jättämät hymykuopat ovat piirtyneet.

 

Nyt hän on kuitenkin aivan liian väsynyt hymyilemään tai edes esittämään pirteää. Vielä muutama vuosi sitten hän yritti kaikkensa edes pitääkseen yllä iloisen tytön maskiaan, mutta nyt hän on jo luovuttanut. Ei ole enää mitään syytä edes yrittää.



 

Takaa kuuluu askelia. Pienet jalat astelevat kevyesti kivetystä pitkin tytön luokse. Jalkojen omistaja on pienikokoinen, kalpea tyttö, jonka kylmänpunaiset silmät eivät ole koskaan tuikkineet onnellisena. ”Edelaine, sinä olet ollut kovin hiljainen lähiakoina”, punasilmäinen tyttö sanoo äänellä, joka viiltää ilmaa kuin ohutta paperia. Ääni voisi olla kaunis, jos siitä ei puuttuisi kaikki tunteet. ”Painaako jokin mieltäsi?” tyttö jatkaa, vaikkei häntä oikeasti kiinnosta lainkaan, vaikka hänen seuralaisensa murehtisikin jotakin. Hän kysyy ainoastaan siksi, että on nähnyt muidenkin ihmisten tekevän niin, ja olettaa sen kuuluvan normaaleihin tapoihin.



 

”Eipä erityisemmin”, Edelaineksi kutsuttu tyttö vastaa ilottomalla äänensävyllä, ”olen vain pohtinut siskoani lähiaikoina.” Sitten hän pitää pienen tauon, hymyilee surumielisesti ja jatkaa: ”Lisäksi olen miettinyt seitsemän vuoden takaisia tapahtumia. Roxette, uskotko, että tein oikean valinnan? Uskotko, että Avalonilla on nyt kaikki hyvin?” Hänen siniset silmänsä kimaltavat, ne suorastaan rukoilevat Roxettea vastaamaan. Vaikka Edelaine onkin luovuttanut jo ajat sitten, katse hänen silmissään kertoo, ettei jokainen osa hänestä ole vielä antanut periksi siskon suhteen.

Roxetten katse kiertää ympäristöä, kun hän miettii sopivaa vastausta. Hän ei tietenkään voi myöntää suoraan, että on nähnyt Edelainen rakkaan siskon viimeksi tänä aamuna, mutta koska hän ei osaa valehdella tarpeeksi hyvin, hän tyytyy sanomaan: ”En voi sanoa puolestasi, onko valintasi väärä vai oikea, sillä se ei ole ollut minun valintani. Sen sijaan siskostasi minulla informaatiota, joka saattaisi mahdollisesti kiinnostaa sinua.” Hänen suupielensä kaartuvat ylöspäin, mutta punaiset silmät pysyvät yhä tunteettomina. Vaikka Roxette kuinka yrittäisi ottaa kasvoilleen aidon oloista ilmettä, hänen silmänsä paljastavat aina totuuden.



Kun Edelainen korvat tavoittavat Roxetten sanat, hän säpsähtää. Hän kääntyy yllättynyt ilme kasvoillaan, ja lausuu kysymyksen: ”Mitä? Mitä sinä tiedät Avalonista?” Sitten innostus haihtuu kasvoilta aivan yhtä nopeasti kuin mitä se tulikin, kun Edelaine tajuaa, ettei Roxette tietenkään kerro hänelle mitään. Eihän hän ole tähänkään mennessä kertonut. ”Ei, hetkinen, et sinä kertoisi”, Edelaine tokaisee ja nostaa kätensä sen merkiksi, ettei kaipaa Roxetten sanoja. Hän yrittää käyttäytyä siten, ettei häntä kiinnosta, vaikka asiat ovat päinvastoin. Sellainen käytös aiheuttaa yleensä muissa ihmisissä tarpeen päästä kaikesta huolimatta kertomaan.

Harmi vain, ettei Roxette satu olemaan tavallinen ihminen.

 



”Oikea päätelmä”, Roxette sanoo ja hipaisee vitivalkoiset hiukset silmiltään. ”En tietenkään kerro sinulle mitään, sillä se ei ole yhteiskunnan kannalta hyödyllistä. Siskoosi liittyvistä tiedoista hyödyt ainostaan sinä itse, eikä sinun hyödystäsi ole kenellekään muulle iloa.” Hänen sanansa kuulostavat konemaisilta, ne tulevat ikään kuin automaattisesti. Aivan kuin joku lausuisi ne hänen puolestaan – ja kenties on joskus lausunutkin. Roxette toteaa hyvin useasti, ettei asioista ole hyötyä yhteiskunnan kannalta, eikä lause ole varmastikaan alunperin hänen ajatuksensa. Kenties sen on iskostanut hänen päähänsä joku, jolla saattaa olla tekemistä muidenkin Roxetten ajatusten kanssa.

 



Hetkellinen kimallus Edelainen silmissä on poissa, ja nyt ne tuijottavat taas kaukaisuuteen. ”Niinpä tietysti”, hän kuiskaa, ja nyt äänestä puuttuu vähinkin kiinnostus. ”Osaisin kaikki vastauksesi jo ulkoa, Rory.” Hän painoittaa tarkoituksella viimeistä sanaa kiinnittääkseen Roxetten huomion. Ei ole kovin montaa asiaa, jotka saisivat Roxetten osoittamaan mitään merkkejä siitä, että hänellä olisi minkäänlaisia tunteita. Tämä lempinimi on yksi niistä asioista, ja Edelaine on oppinut tietämään sen seitsemän vuoden yhteiselon ansiosta. Koska Roxette on tunteeton, on helppoa löytää ne muutamat arat kohdat, jotka saavat hänet käyttäytymään eri tavalla kuin yleensä. Edelaine ei ole hyvä manipuloimaan ihmisiä, mutta hän tietää tarkalleen mistä naruista vetää saadakseen tämän ärsyyntymään.



 

”Älä kutsu minua tuolla nimellä!” Roxette sähähtää kuullessaan Edelainen sanat. Hänen pienet, valkoiset kätensä puristuvat nyrkkiin. Koko keho jännittyy ja suorastaan huutaa päästä syöksymään jonkun kimppuun. Hetkessä hänen rauhallinen olemuksensa on tiessään.

”Miksen kutsuisi?” Edelaine kysyy. Hänen äänestään on havaittavissa hieman katkeruutta, mutta sitä Roxette tuskin huomaa. ”Koska et halua muistella menneitä, niinkö? Et, vaikka sinusta on ihan hyväksyttävää kaivella minun menneitäni aina kuin sinua huvittaa, ja muistuttaa minua kaikkein pahimmistakin asioista?” Kipinä palaa takaisin hänen silmiinsä, mutta tällä kertaa erilaisena. Hänen silmänsä leimuavat raivosta, mutta keho pysyy muuten täysin liikkumattomana. Edelaine on aina ollut hyvä piilottamaan vihansa, aivan kuten tälläkin kertaa. Ainoastaan hänen silmänsä ja terävät sanansa kielivät raivostuneisuudesta.



 

”Ja sitäpaitsi Rory on varsin kaunis lempinimi”, Edelaine lisää ja yrittää piilottaa naurahduksensa. Hän ei juuri koskaan ole tahallisesti ilkeä ketään kohtaan, mutta Roxette on loukannut häntä liian monesti. Aluksi hänen sanansa eivät vaikuta Roxetteen millään tavalla, mutta sitten tyttö alkaa täristä. Hänen pieni, hento vartalonsa tärisee hetken holtittomasti, kunnes hän lopulta saa sen pysymään edes jotenkuten paikoillaan. ”Ole hiljaa”, hän kuiskaa, ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen äänestä on tunnistettavissa jokin tunne – suru. ”Edelaine, ole kerrankin hiljaa.” Ja ihme kyllä, Edelaine on hiljaa. Ei ole enää yhtäkään sanaa, jonka hän haluaisi tähän tilanteeseen sanoa. Yksikään sana ei enää auttaisi, eikä ole tarvettakaan auttaa.

 

~~~~~~

Menneisyyteen palaaminen ei edelleenkään ole kovin toivottavaa, mutta antakaamme se nyt anteeksi. Tämä taitaa olla sellainen tilanne, jossa on palattava monen vuoden takaisiin tapahtumiin, jotta voisimme ymmärtää nykyistä tilannetta.

 

 

Pieni tyttö istuutuu maahan toivoen, ettei kukaan löydä häntä täältä. Muiden seura on taas jälleen kerran käynyt aivan liian sietämättömäksi, joten hän katsoo parhaaksi pysyä mahdollisimman kaukana kaikista. Hän yrittää tasata hengitystään juosten vietetyn matkan jäljiltä, kun vasemmalta kuuluu ääniä. Askeleet lähestyvät häntä sellaisella vauhdilla, ettei tyttö voi olla arvaamatta, kenelle askeleet kuuluvat. Vain yksi ihminen tässä maailmassa olisi valmis juoksemaan hänen luokseen.

"Hei, Rory", kuuluu korkea pojan ääni vasemmalta. Se puhuttelee maassa istuvaa tyttöä tuttavallisesti.

 



 

Tyttö nostaa katseensa ja kohtaa punatukkaisen pojan hymyilevät kasvot. "Löysit minut sitten kuitenkin", hän mutisee värittömällä äänellä. Pojan hymy levenee entisestään, nyt se ulottuu miltei korviin asti. "Tottakai löysin!" hän huudahtaa aivan kuin se olisi täysin ilmeistä. "Kuules Rory, minä löydän sinut ihan mistä tahansa." Sanoista kuvastuva itsevarmuus on miltei käsin kosketeltavaa, mutta se ei siltikään vakuuta tyttöä.

 



 

Poika istuutuu tyynesti maahan, aivan tytön vierelle. "Oletpa sinä suloinen tänään. Oletko laittanut hiuksesi jotenkin eri tavalla, Rory?" hän kysyy, vaikka tietää vastauksen jo valmiiksi. "Neon, älä edes yritä. Tuosta ei ole sinulle mitään hyötyä", tyttö vastaa kylmästi ja pitää punaisten silmiensä katseen tiukasti Neoniksi kutsutussa pojassa. "Ja sitä paitsi nimeni on Roxette. Lempinimet eivät ole tervetulleita." Neon tuhahtaa vastaukseksi.

 

"Sinä se olet sitten tylsä", hän mutisee, mutta äänestä huomaa, ettei hän ole tosissaan. "Minähän vain yritän olla kohtelias." Se ei ole aivan koko totuus. Tämä poika olisi valmis hakemaan vaikka kuun taivaalta ja tarjoilemaan sen lautasella Roxettelle, jos se vain edistäisi jotakin. Mutta ei se edistäisi.

 



 

"Ei sinun kannata edes yrittää, ei tuo auta sinua lainkaan", Roxette kertoo ja sipaisee pojan kasvoja. "Katsos kun minuun ei pysty tekemään vaikutusta, ei, vaikka kuinka haluaisi. Ei tunteeton voi oppia rakastamaan." Neon pudistaa voimakkaasti päätään ja huokaisee syvään. Tämä keskustelu on selkeästikin käyty monesti aiemminkin, ja Neon on silminnähden uupunut väittelemään tästä aiheesta. "Montako kertaa sinulle pitää sanoa, ettei kukaan pysty olemaan tunteeton? Et edes sinä, vaikka kuinka yrittäisit minulle niin väittää", Neon sanoo ja pitää pienen, dramaattisen tauon, "vai onko tämä jokin keino ilmoittaa minulle hyvin epäkorrektisti, ettet pidä minusta tippaakaan?"

 



 

Pieni välähdys käväisee Roxetten silmissä. Neonin sanat eivät selkeästikään miellytä häntä, ja hän nousee ylös osoittaakseen, että on lähdössä eikä halua kuulla enää sanaakaan. "Ihan niin kuin minä muka osaisin tuntea mitään sinua kohtaan", hän kuiskaa hiljaa, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. "En sen kummemmin vihaa kuin rakkauttakaan. Neon, minä en tunne mitään sinua kohtaan, en, vaikka kuinka yritän. Ei tämä ollut minun valintani!" Yritys pitää äänenvoimakkuus matalalla ei onnistu, sillä hän miltei huutaa viimeiset sanat.

 

Neonin tahdonvoima on kaikesta huolimatta uskomaton. Hänellä ei ole aikomustakaan välittää Roxetten sanoista. Nyt ei ole aikaa lannistua. "Tiedän, tiedän", hän toteaa kevyesti nousten ylös, "mutta osaatko sinä selittää kaikki yhdessä kokemamme muistot? Olet viettänyt kanssani aikaa enemmän kuin kenenkään muun kanssa täällä. Mistä se johtuu?"

 

 

Ennen kuin Roxette ehtii protestoida, Neon astuu askeleen lähemmäs häntä ja vetää hänet lähelleen. Hän painaa huulensa Roxetten omille, ja kietoo kätensä tämän vyötäisille. Kaikkien yllätykseksi Roxette ei päästäkään irti, ei rimpuile eikä huuda. Hän vastaa suudelmaan, mutta vain hetkellisesti, ikään kuin leikkiäkseen Neonin kanssa - nähdäkseen, mihin hänestä on.

 



 

Roxette irrottautuu Neonista, kääntää tälle selkänsä eikä tee elettäkään selittääkseen käytöstään tälle. "Kuten varmasti huomasit, minusta ei ole siihen", hän kuiskaa hieman surumielisellä äänellä. "Et voi väittää, että olisit pitänyt siitä. Suudelmasta puuttuivat kaikki tunteet." Valitettavasti Neon ei voi kieltää hänen sanojaan, ei, vaikka kuinka haluaisi. Hän huokaisee hiljaa ja kuiskaa: "Minun viimeinen pelini on tänään." Sanat tulevat aivan yllättäen, keskeyttävät Roxetten ajatukset ja saavat hänet pysähtymään. Mitä? Siitäkö tässä olikin kysymys - oliko Neon tullut hänen luokseen sen vuoksi, että tämä on viimeinen kerta, kun he näkevät? Viimeinen peli tarkoittaa peliä, jossa on tarkoitus tulla teloitettavaksi. Nämä ovat Neonin viimeisiä elinminuutteja, Roxette tajuaa kauhukseen. Hän on siis päättänyt tuhlata ne minuun?

 

 



 

Päättäväisyyden liekki palaa Neonin silmissä, kun hän luo katseensa Roxetteen. "Älä siis sano, että olet tunteeton, älä tuhlaa tätä aikaa meidän iänikuiseen kiistaamme", hän sanoo pitäen äänensä vakaana. "Minä en ehkä koskaan pystynyt saamaan sinua omakseni, mutta ikinä ei ole liian myöhäistä", hän jatkaa äänen alkaessa väristä, "joten kiitos kaikesta. Kiitos yhteisistä hetkistä, joka ikisestä sekunnista oli minulle iloa. Kiitos, että sain rakastaa sinua." Sanat saattaisivat kuulostaa jonkun muun korvissa naurettavan dramaattisilta, mutta Neon lausuu ne sellaisella itsevarmuudella, ettei niiden dramaattisuus haittaa. Hän ei ole koskaan elämässään ollut näin tosissaan jonkun asian suhteen, ei koskaan näin varma.

 

Roxette on hiljaa, katsoo eteensä eikä uskalla kohdata Neonin katsetta. Suoraan hänen sisimpäänsä tuijottavat silmät ovat hänelle liikaa. "Selvä", hän kuiskaa, vaikkei se olekaan kelvollinen vastaus. Jos hän osaisi haluta, hän haluaisi vastata kunnollisesti - mutta hän ei osaa. "Olen pahoillani", Roxette lisää tietämättä, mitä sanat tarkoittavat. Hänen sanominaan ne jäävät kaikumaan tyhjinä heidän ympärilleen.

 

~~~~~~~~

 



 

Ja aivan kuten oletettavissa olikin, viimeinen peli todella jäi nimensä mukaisesti Neonin viimeiseksi.

Hänen vielä lämmin ruumiinsa makaa kivetyksellä, mutta sielu on jo ehtinyt jatkaa matkaansa kohti sitä paikkaa, jota yksikään elävä ei koskaan pysty ymmärtämään.

 

Pienet, hennot askeleet lähestyvät kuollutta poikaa, joka ei kykene kuulemaan niitä. Poikaa, joka ei koskaan saanut elämässään mitään haluamaansa, mutta joka kuoli silti tyytyväinen ilme kasvoillaan. Ihminen, joka ei koskaan pyydä liikoja, ja joka keskittyy siihen, mitä hänellä on, on aina onnellinen. Niin Neonkin oli.

 



 

Roxetten kevyet askeleet tavoittavat Neonin, mutta liian myöhään. Eikä sillä muutenkaan olisi ollut merkitystä, sillä Neonia ei olisi voinut pelastaa. "Neon", Roxette kuiskaa pojan nimen ja istuutuu maahan tämän viereen. Hän tuntee sisällään pienen piston, sellaisen, jollaista ei ole koskaan aiemmin tuntenut. Korvissa soivat hänen aiemmat sanansa - "Neon, minä en tunne sinua kohtaan yhtään mitään, en, vaikka kuinka yrittäisin". Kuuluisiko nyt sanoa jotakin? Pyytää anteeksi? Ei. Enää ei ole yhtään sanaa, joka voisi auttaa, sillä poika on jo kuollut. Roxette vain tuijottaa. Tuijottaa tuntematta yhtään mitään.

 

 

~~~~

 



Olipa kerran Sara, joka leikki aktiivista bloggaajaa

Haha, mitä ihmettä, olen taas postaamassa? :'D En olisi itsekään uskonut, että innostuisin kuvaamaan kuvatarinaa jo nyt. No, toisin kävi. Pfftt tykkään itsekin tästä postaustyylistäni: välillä en postaa yhtään mitään, ja sitten kun teen niin, postailen liian useasti. Voi ei näin 8'D

 

Minulla ainakin lähti kesä ihan hyvin käyntiin, kun kuvausintokin näyttäisi palanneen. Mitenkäs teillä? Onko kesäsuunnitelmia? :3

 

~~~~

 

picfic; Kahleet

 

 

Sanotaan, ettei menneisiin kannata palata. Sieltä voi löytyä paljon sellaisia asioita, jotka haluaa vain unohtaa tai salata muilta. Sieltä löytyy varmasti myös paljon sellaista, josta ei ole itse ollut tietoinen. Ehkä on siis hyvä, että pysymme erossa menneistä.

 

 

... ei. Joskus on palattava menneisiin tapahtumiin, jotta ymmärtäisimme paremmin nykyistä tilannetta sekä tulevaisuutta.

 

~~~~~~

 

 

Edelaine: *tuijottaa hiljaa hautakiveä* Se on niin yksinkertainen. Ristikin on kyhätty niistä laudoista ja pienestä narunpätkästä, jotka ovat vain sattuneet löytymään. Eikä siinä lue edes nimeä... *huokaisu* Ei kukaan haluaisi tulla haudatuksi näin, eihän?

 

Roxette: Me emme tulleet tänne keskustelemaan siitä. Mennään suoraan asiaan. Sinä teloitat tänään kaikki poikkeavat. Otat hengiltä jokaisen, jonka löydät tästä leiristä. Vastalahjaksi sisaresi saa jäädä eloon.

 

 

Roxette: Valitsin sinut tähän tehtävään, sillä sinä poikkeat jopa poikkeavista. Olet ainoa, joka kykenee hallitsemaan itseesi kerääntyvän negatiivisen energian. Päästät sen ulos ainoastaan silloin, kun itse niin haluat - kukaan muu poikkeava ei pysty siihen.

 

Edelaine: Tiedän sen. Kun olen suorittanut tehtäväni, aiot siis päästää Avalonin vapaaksi ja vangita minut lopuksi ikääni, niinkö?

 

Roxette: Tismalleen niin. Sinusta on enemmän hyötyä kuin haittaa yhteiskunnalle. Löydän kyllä helposti hyvän käyttötarkoituksen sinulle, Edelaine Rainbird.

 

 

Edelaine: *surumielinen naurahdus* Ei sillä ole mitään merkitystä, mitä tulet tekemään minulle sitten, kun tehtävä on suoritettu. Haluan vain, että Avalon jää henkiin.

*huokaisee* Roxette, muuten. Minun on aina pitänyt kysyä sinulta erästä asiaa.

 

Roxette: Kysy pois.

 

Edelaine: Miksi sinä halusit ryhtyä johtamaan tätä leiriä? Tuntuiko sinusta hyvältä vaihtoehdolta teloittaa satoja poikkeavia vain, koska he eivät voi itse voimilleen mitään? Vai eikö sinulla ollut muuta vaihtoehtoa?

 

 

Edelaine: Sanot kaikille, että olet tunteeton, mutta jos minulta kysytään, se ei ole mahdollista. Eihän Neonkaan olisi muuten voinut rakastua sinuun. *pieni hymy*

 

Roxette: Vaikene. Neon ei liity tähän millään tavalla, sinun ei tarvitse mainita hänestä sanaakaan. Ja vastauksena kysymykseesi: minut koulutettiin tähän pienestä pitäen. Ei ole kysymys valinnoista tai haluamisesta, sillä minä en osaa haluta mitään. Teen vain sen, mikä minut pistetään tekemään. Tällä hetkellä minun pitää johtaa tätä leiriä ja tuhota kaikki poikkeavat lopullisesti, ja sen myös aionkin tehdä - sinun avullasi, tosin. Tunteet eivät liity tähän millään tavalla.

 

 

Roxette: Oletettavasti tämä kelpaa vastaukseksi.

 

Edelaine: *naurahdus* Kelpaa, kelpaa. Arvelinkin, että vastaisit jotakin tuon kaltaista. Mutta yhdestä asiasta en silti ole aivan vakuuttunut.... *ilkikurinen hymy*

 

 

Edelaine: Neonista, nimittäin. Et ikinä myönnä mitään ääneen, mutta se poika taisi tehdä sinuun vaikutuksen, eikö? Et vieläkään suostu puhumaan hänen kuolemastaan tai mistään häneen liittyvästä. Et, vaikka istumme tälläkin hetkellä hänen haudallaan. *sipaisee hiuksiaan* Niin että mitenkä on? Oliko hän sinulle vain yksi poikkeavista, vai jotakin vähän enemmän?

 

Roxette: Johan minä käskin sinua vaikenemaan! Se olento ei merkinnyt minulle mitään, niin kuin ette te muutkaan merkitse. Kenelläkään ei ole mitään merkitystä minulle.

 

 

Edelaine: Jos kerran olet tuota mieltä, niin miksi sitten puristit kätesi nyrkkiin, kun mainitsin asiasta? *naurahdus* Kuule, Roxette. Ei kukaan pysty olemaan tunteeton, et edes sinä. Olisi helpompaa, jos myöntäisit asian.

 

 

Roxette: *avaa nyrkkinsä* Ei, sinä olet väärässä. Olet ihan samanlainen kuin Neonkin oli - jaksat hokea sitä, etten minä muka olisi tunteeton. S-se... se ei ole totta.

 

 

Roxette: *nousee nopeasti ylös* Jo riittää keskustelu siitä aiheesta. En halua kuulla tästä enää ikinä, onko ymmärretty? Luulisi sinun tietävän, että loppuelämäsi on käsissäni. Käyttäydy sen mukaisesti.

 

 

Roxette: Ala tulla jo, meidän pitää mennä. Sulaudu muiden joukkoon, nauti viimeisistä hetkistäsi heidän kanssaan ennen kuin tapat heidät. Ja muista hyvästellä siskosi, ette näe enää koskaan.

 

Edelaine: En tietenkään hyvästele, hän ei saa ikinä tietää tästä. Aion lavastaa kuolemani, sillä hänen on parempi elää sen tiedon kanssa, että olisin kuollut, kuin sen, että olen vankina lopun ikääni.

 

Roxette: Mmh, tee miten haluat. Eihän se varsinaisesti minulle kuulu. *hymy*

 

 

Edelaine: Näinkö minä sinun juuri äsken hymyilevän? *vinkkaa silmää* Ai mutta, eiväthän tunteettomat tee sellaista.

 

Roxette: Kyllä minä näytellä osaan. *huokaisu* Teitä muita katsellessa oppii paljon hyödyllisiä ilmeitä, joita yritän parhaani mukaan käyttää tarpeen vaatiessa.

 

Edelaine: Joo, niin varmaan. *naurua* Sinä olet kyllä hyvässä mielessä kummallisin ikinä kohtaamani henkilö. Voi olla, ettei loppuelämästäni tulekaan aivan niin kamala sinun seurassasi.

 

 

Roxette: *tuijottaa hiljaa eteensä* Edelaine... miksi sinä yrität pitää minusta? Ei sinun tarvitse. Ei kenenkään tarvitse yrittää pitää minusta, se on mahdotonta.

 

 

Edelaine: *tuijottaa Roxettea* Koska minä olen loppuelämäni sinun vankinasi, ja elämästäni tulee huomattavasti helpompaa, jos opin pitämään sinusta.

 

Roxette: Edelaine...

 

 

Edelaine: *katsoo hautaa* Ja sitä paitsi Neonkin rakasti sinua. Jos hänen kaltaisensa ihminen kykeni rakastamaan sinua, niin siinä tapauksessa ihan jokainen pystyy. *hymy* Tässä on nyt hänen hautansa, ja olen aivan varma, että hän katselee sinua tuolta jostain, ja ---

 

Roxette: Edelaine.

 

 

Roxette: Älä sano enää mitään. Ole niin kiltti...

 

~~~~

 

 

 

Roxette: Sinä olet 2 tuntia ja 47 sekuntia myöhässä. Mikä kesti? Ovathan he kaikki varmasti kuolleita?

 

 

Edelaine: Anteeksi, minä... minulla.. *pidättelee kyyneliä* Avalon. Kesti kauan, ennen kuin hänet vietiin pois paikalta. M-minä lavastin kuolemani, eikä hän suostunut nousemaan hetkeksikään viereltäni... *ääni sortuu* Hän joutui kärsimään niin paljon...

 

 

Roxette: Vai niin. Se ei kyllä ole mikään kunnollinen perustelu myöhästyä aikataulusta, mutta annetaan sen tällä kertaa olla. Sinulla on monta, monta vuotta aikaa hyvittää myöhästymisesi.

 

 

Roxette: Loppuelämäsi alkaa nimittäin tästä sekunnista.

 

~~~~~

 

 

Lilia: Olisiko sinulla mitään tietoa, kauanko meillä vielä kestää tässä matkassa? Minulle alkaa pikkuhiljaa tulla kylmä, ja olemme tosiaan vaeltaneet täällä kokonaisen vuodenajan...

 

Avalon: Älä valita! Olemme oikeassa suunnassa. Minä aistin sen.

 

 

Lilia: *virnistää* Niin sinä aistit myös kuukausi sitten, ja täällä me vielä olemme.

 

 

Avalon: *mulkaisee* Ai, nytkö sinä alat sitten valittaa? Sinusta on ollut paljon hyötyä tähän mennessä, joten älä nyt tässä vaiheessa ala hankalaksi.

 

Lilia: Hyötyä? Minustako? Ethän sinä ikinä myöntäisi mitään tuollaista. Kuka olet, ja mitä olet tehnyt Avalonille? *kikattaa* Uskomatonta.

 

 

Avalon: Lilia, lopeta, minä erehdyin sanoissani, tarkoitin tietysti ---

 

Lilia: Ssshhh, olet erehtynyt jo aika monta kertaa. *naurahdus* Ettet vain olisi kuitenkin sitä mieltä, etten olekaan ihan niin kamala?

 

Avalon: Älä yhtään yritä. *pieni hymy* Olet edelleen ihan yhtä hirveä.

 

 

Lilia: Mm, ja niin --- *lause keskeytyy* Hetkinen.

 

Avalon: *hämmentynyt* Mitä nyt?

 

 

Lilia: *osoittaa* Minulla on sellainen tunne, että meidän pitää mennä tuonne. Tuo jyrkänne suorastaan huutaa meitä lähestymään, tule, mennään. Olen aivan varma, että siskosi on tuolla jossain!

 

Avalon: Heeei, eipäs hoppuilla! Kyllä minä tietäisin, jos Edelaine ---

 

 

Lilia: *yrittää tarttua Avalonin käteen* Älä kyseenalaista, vaan tule! Usko minua edes tämän kerran!

 

 

Avalon: E-entä jos siellä on vaarallista? Se on jyrkänne, Lilia, voi luoja sentään! Me voimme tippua ja kuolla. Minusta meidän pitäisi mennä toiseen suuntaan.

 

Lilia: Mistä lähtien olet muka pelännyt vaaroja tai kuolemaa? Ala tulla nyt vain, luotetaan vaistooni. *naurahdus* Mitä siskosikin sanoisi, jos kuulisi, että alat epäröidä tässä vaiheessa?

 

 

Lilia: Minä ainakin olen menossa, tule tai jätä tulematta.

 

Avalon: Ei nyt olekaan kysymys siitä. En pelkää kuolemaa enkä vaaroja, mutta minä pelkään, että sinulle käy jotakin. En voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos kuolisit tämän matkan aikana.

 

 

Avalon: Mitä minusta muka jäisi jäljelle, jos sinua ei olisi? Hukkuisin yhä vain syvemmälle oman mieleni syövereihin, sillä kukaan muu kuin sinä ei voi minua sieltä nostaa.

 

~~~~