If you're waiting for a better time

 

 

 

 

 

Heips!

 

Mitäs teille kuuluu? Minä täällä hukun kokeisiin... Yläasteen viimeistä luokkaa viedään, joten kokeiden määrä on sen mukainen. Milloin saan pitää taukoa? D: Syyslomakin tulee kulumaan fysiikkaa stressatessa... Onneksi tosin pääsen muutamaksi päiväksi Helsinkiin! ^^ Olen koko kesän odottanut tilaisuutta päästä käymään Helsingissä, ja nyt aion ottaa lomasta kaiken irti.

 

Tänään minulle tuli vihdoin aikaa tehdä jotakin, joten nappasin nuket mukaani ja kävin kuvaamassa uuden osan kuvatarinaa! Toivottavasti tykkäätte! Tämäkin tarina alkaa vedellä viimeisiään, laskujeni mukaan osia tulee enää muutamia. Hui.

 

-------

 

picfic; Nollapiste

 

 

Avalon: Sade, kerrothan meille, miten Edriel kuoli ensimmäisen kerran?

 

-------

 

 

Haigha: Ei, minä en missään nimessä ole kuuntelemassa sitä tarinaa.

 

Shirei: Haigha, me voimme mennä edeltä. Tämä tieto koskettaa lähinnä Avalonia.

 

Haigha: *naurahdus* Sinuako ei kiinnosta tietää?

 

Shirei: Tiedän jo tarpeeksi.

 

 

Sade: Se ei ole mikään ihmeellinen tarina. *vääntelehtii hermostuneesti* Minä vain yksinkertaisesti tein lopun siitä kaikesta. Tapoin oman isosiskoni.

 

-------

 

Hän oli päästänyt minut jo kahdesti ulos seurassaan. "Kolmas kerta toden sanoo", niinhän se menee?

 

Edriel: Sade, mitä sinä teet sillä veitsellä? Se on minun, et saa pidellä sitä. Olehan nyt kiltti tyttö, ja laske se alas.

 

Sade: En laske. *ääni väristen* En tällä kertaa.

 

Edriel: Tässä ei ole mitään järkeä! Minä näytän sinulle ulkomaailmaa, päästän sinut vapaasta tahdostani tänne. Olen sinulle armollinen! Ja sinä kiität minua siitä ottamalla veitseni? Sade ---

 

Sade: Lopeta. Sinä tiedät kyllä, ettei tällä ole mitään tekemistä armon kanssa. *astuu askeleen lähemmäs*

 

 

Edriel: *lyhistyy maahan* Tämä voidaan käsitellä puhumalla! Sisko rakas, laske veitseni alas niin pienennän rangaistustasi illalla. Sinuun sattuu vähemmän, luota minuun.

 

Sade: Minuun ei satu enää koskaan sinun takiasi.

 

Edriel: Ei varmasti, jos lasket sen alas, Sade ----

 

Sade: Riittää jo! *pitelee vapisten veistä kädessään*

 

 

 

Edriel: Lopeta ----

 

 

-------

 

 

 

Avalon: Ja sinä vain puukotit hänet hengiltä. *huokaisee* Melkoinen ihminen, kun selvisi sellaisesta. Haudattiinko hänet?

 

Sade: Haudattiin. Minä en tosin ollut paikalla silloin, mutta kävelin hänen hautansa ohi useita kertoja. *vapisee muistaessaan* Minä kävin istumassa hänen haudallaan.

 

 

Sade: *tuijottaa pitkään Avalonia* Mutta jo riittää Edrielistä, me tapaamme hänet kuitenkin pian. Kerro jotakin itsestäsi ja siitä tytöstä, jota me olemme pelastamassa. Liliako hän oli?

 

Avalon: *nyökkää* Kyllä, Lilia. Minä olen menettänyt hänet kahdesti, ja kummallakin kerralla se oli oma vikani. En tahdo enää menettää häntä nyt, kun olen vihdoin saanut otteen. *kylmiä väreitä kulkee pitkin selkää*

 

Sade: Sinä olet tainnut kokea melko lailla kaikkea, niinhän? Sen näkee tavasta, jolla katsot ihmisiä. Varovasti, epäillen, kuin yrittäisit astella heikolla jäällä.

 

Avalon: *vaisu hymy* Et varmaan uskoisi, jos sanoisin olleeni ihmisshakissa sen vuoksi, että olen yhteiskunnan silmissä poikkeava. Se tekee minusta vaarallisen. Kun olin lapsi, minun kaltaisilleni perustettiin leiri, jossa meidät pistetiin tappamaan toisiamme ihmishakkilaudalla. *hymy* Sen jälkeen tuskin katsoo kovin luottavaisesti ketään.

 

Sade: Ja sitä syystä tahdot pelastaa Lilian? Koska häntä sinä pystyt katsomaan normaalisti?

 

Avalon: *naurahtaa* Sinä taidat olla perehtynyt ihmisluonteeseen. Olet oikeassa. Lilia on ainoa ihminen, jonka kanssa koen olevani aito itseni.

 

 

Sade: *ujo hymy* Hän on varmasti samassa asemassa omassa elämässäsi, kun Haigha minun. Entä kuka on Edrielin vastine sinun todellisuudessasi - kuka aiheutti kärsimyksesi?

 

Avalon: Sinä kyselet aivan liikaa. *huokaisu* Oma poikkeavuuteni oli alkuaskel kärsimykseen, mutta varsinaiset leirit perusti Roxette-niminen ihminen. Ja ei, en kanna hänelle kaunaa, hän ei ole edes verrattavissa Edrieliin. Roxette oli geeniensä puolesta tunteeton, joten ei tiennyt, mitä teki.

 

Sade: Mutta hän teki kuitenkin.

 

 

Sade: Eikö sinua häiritse painaa asioita villaisella vain sen vuoksi, että Roxette oli tunteeton? Kyllähän Edrielinkin tunne-elämä on vähintäänkin vääristynyt, mutten silti kykene antamaan anteeksi. En minä muuten olisi... olisi tappanut häntä - tai luullut tappavani. *huokaisee* Niinköhän opin tappamaan vain siksi, että olen nähnyt sitä koko ikäni?

 

Avalon: Hän puhuu tätä enemmän itselleen kuin minulle...

En minäkään varsinaisesti koskaan antanut anteeksi, en vain jäänyt miettimään tapahtunutta. Minullahan on Lilia, ei minulla ole hätää. Mutta Edriel... hänkö ei koskaan kertonut, miksi halusi sinusta pikkusiskonsa?

 

 

Sade: Ei, en koskaan saanut tarkkaa syytä. Minä vain yksinkertaisesti muutuin Jeremystä Sadeksi saamatta tietää sen kummempaa syytä siihen.

 

?: Se johtui todennäköisesti siitä, että "sen kummempaa syytä" ei ole.

 

 

Edriel: *virnistys* Hei, Sade. Ehtikö tulla jo ikävä?

 

Avalon: Edriel Faith?

 

Edriel: *tuijottaa Avalonia* Kas, täällä on joku muukin? Vihreät hiukset, hyökkäävä äänensävy... sinä lienet Avalon? *lämmin hymy* Emme olekaan vielä kohdanneet!

 

Avalon: Minua ei huvita keskustella sinun kanssasi normaalisti yhtään sen enempää, kuin sinuakaan minun. Missä on Lilia?

 

Edriel: Voi, Lilia on hyvässä tallessa! Hänellä ei ole mitään hätää. *hymy*

 

Avalon: En liiemmin uskoisi sitä sinun kertomanasi.

 

Edriel: Tsot, tsot. Emme ole ehtineet puhua edes minuuttia, ja sinä käyt jo aivan kuumana! Lilialla on kummallinen maku, erittäin kummallinen. Hänenkaltaisensa ihminen saisi varmasti paremmankin. *naurahdus*

 

Avalon: Me emme ole pari. Minä autan häntä nyt vain sen takia, että hän on pelastanut minut jo monesti.

 

 

Edriel: *nauraa pitkästi* Kiitollisuudenvelka, niinkö? Älä viitsi! En tunne sinua saati Liliaa juuri ollenkaan, mutta ajatus siitä, että pelastaisit häntä kynsistäni vain kiitollisuudenvelasta, tuntuu täysin absurdilta. Pari mikä pari.

 

Avalon: Tästä väittely on täysin turhaa nyt, kun Lilia on vaarassa.

 

Sade: Isosisko, älä viitsi. *tuijottaa Edrieliä vapisten* Minuahan sinä täältä etsit.

 

Edriel: *katsoo Sadea intensiivisesti* Pikkusisko rakas, siitä on aikaa. *alkaa täristä innosta* Mihinkä leikkimme viimeksi katkesikaan? Ai niin! Päätit lopettaa leikin veitseniskuihin. *tärisee voimakkaammin* Onko nyt minun vuoroni? Tiedät, etten koskaan satuta sinua kovin pahasti.

 

 

Sade: M-minä olen täällä s-sen takia, ettet satuttaisi enää ketään. Et minua etkä ketään muutakaan. *tärisee* Anna Lilia takaisin Avalonille. Hän on sinulle vain keino päästä minun luokseni, ja minä olen nyt tässä.

 

Edriel: Et ole nyt aivan ymmärtänyt, mistä tässä on kyse. Tietysti sinä olet syy kaikkeen, olet aina ollut ja tulet aina olemaan. Lilia tosiaan on vain keino, mutta valitettavasti pakollinen sellainen. Tarvitsen todellisen ihmiskehon, jotta pärjään.

 

Sade: Tuoko sitten ei ole oikea ihmiskeho?

 

Edriel: Ei ole, sillä sinä päätit ystävällisesti tehdä omastani selvää, jos muistat.

 

Edriel: Lilian kehon saatuani kaikki voi alkaa alusta, sinä palaat takaisin luokseni ja me ---

 

Sade: *vie käden eteensä* Ei, Edriel, mikään en palaa entiselleen!

 

Edriel: Sinä et sano sanaa ristiin kanssani! Muista paikkasi.

 

 

Avalon: *astuu Saden eteen* Sinä lähdet nyt meidän mukaamme, Edriel, etkä tee Sadelle yhtään mitään. Sade, otithan köyttä mukaan? Me sidomme hänet nyt.

 

Edriel: *alkaa nauraa lähes hysteerisesti* Köyttä? Sidotte? Hurmaavaa, siitä vain! Sellaista en olekaan aiemmin huomannut kokeilla. *virnistys* Etkö sinä ymmärrä, ettei minun vangitsemiseni tuo rakasta Liliaasi takaisin? Minun sielunihan on jo osittain hänessä.

 

 

-------



Nukkedominoa ja keksejä

 

Moi kaikki! ^^

Olin tänään Whatsapp-ryhmämme House of aestheticin miitissä, ja oli kyllä aivan ihana päivä! Kiitos paljon kaikille paikalla olijoille, olette tärkeitä <3 Kuvia on kuitenkin sen verran paljon, että mennään niihin sen kummemmin selittelemättä!

 

(Postailen muuten varmaan taas lähiaikoina Parantajan tarinaa!)

 

 

 

Empun Toluene ja Alcor!

 

 

Allin Ira ja Melinda! Miksen ikinä älyä kuvata enemmän Allin nukkeja?

 

 

Adan Chinook ja Lunalia! (Plus nurkissa istuksivat Memoria ja Lucifer.)

 

 

Pinjan Cecilia on niin suloinen <3

 

Hennan Daria ja Alex, joilla oli ihanat asut!

 

 

Nellen Plume on bby!

 

 

Tinken kaksikko, joiden nimet olen kadottanut.

 

Tämäkin on Nellen omaisuutta, olen hänenkin nimensä onnistunut unohtamaan...

 

Nellen Ulrica! Pidän kovin tytön stailauksesta.

 

 

 

Tinken Paprikalla on ihana peruukki. Lisää punapäitä minullekin, jooko?

Memoria pieni on kokenut rajuja muutoksi lähiaikoina. Lyhyesti: jep, tämä on lopullinen ulkonäkö. En halua vaihtaa Memorian mallia lopullisesti, joten kehitin tarinalle vähän erilaisen jatkon, jotta tämä ulkonäkö saadaan selitettyä.

 

Tolu on precious ;-;

 

Taikan Ruska ja Taivas! (Ruska aka syy, jonka vuoksi hankin Chiónille 25cm obitsun...)

 

Viivin Pandora on myös joku mukavin asia koskaan

 

 

Alcor ei onneksi lisännyt jo ennestään korkealla olevaa Isul-kuumetta...

 

Alinan Shaula sai minut pohtimaan, miksen hommannut tummahiuksista Ddalgia...

 

 

(Moi perustan Chinookille pian oman kultin)

 

 

 

Ja vielä kolme kuvatodistetta siitä, mitä oikeaesti teimme:

 

 

Kiitos vielä kaikille! ♥

 



Fingers like snakes and spiders in my hair

 

Tuossa kuvassa meni pieleen about kaikki, mutta... idea on tärkein?
 

Heips!

Ihan ensiksi haluan kiittää suuresti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita, saitte minut hyvälle tuulelle ihanilla sanoillanne! ♥ Tulee aina parempi olo oman nukkeharrastuksen suhteen.

Koska olen ryhdistäytynyt kuvatarinan suhteen lähiaikoina, ajattelin tällä kertaa postata hieman enemmän kuvia ja uuden osan Parantajan tarinaa (käykää toki lukemassa edellinen osa täältä). Kuvat saivat vahingossa myös nimet tällä kertaa. :'D
 

 

 

Looking for autumn
 

 

 

But at least she is beautiful
 

 

 

Playful

 

 

 

 

A Hunter

 

 

 

It's dangerous over here

 

 

 

She likes to live on the edge
 

 

 

Eyes of a monster

 

 

 

Leave it behind
 

 

 

Dead and cold

 

 

Full of wishes
 

 

 

Longing for you
 

 

 

Please be mine

 

 

 

 

Reflection
 

 

 

A cold sun

Luku 7: Käärme (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)

Joskus uskollisinkin koira kuolee.

~ ~ ~

Vaiheen kaksi toteutus: käynnissä.

”Anemone”, Aldreia lausuu tytön nimen, joka jää kaikumaan heidän ympärilleen, vaikkei ympärillä ole mitään, josta se voisi kaikua. He ovat jo jättäneet metsän taakseen, ja astelevat nyt pitkin vehnäpellon laitaa. Aldreia ei itsekään ole käynyt näin pitkällä pitkään aikaan, sillä kylän rajojen ylittäminen ei ole tavallisillekaan ihmisille sallittuja. Niin kylän säännöissä lukee, mutta se ei ole aiemminkaan estänyt Aldreiaa.

Anemone jää tuijottamaan Aldreiaa, ja miltei unohtaa kävellä. ”Niin?”

”Me olemme tainneet ylittää kaksi rajaa.”

”Rajaa?” Anemonen silmät heijastavat hänen sisällään olevaa hämmennystä.

”Niin. Kylän rajan, sekä yön ja päivän rajan. Olemme siirtyneet päivästä toiseen, ja tulin ajatelleeksi, että haluaisit ehkä nukkua.” Hänen silmänsä esittävät kysymyksen suun puolesta. Anemonen onnistuu naurahtaa. ”En minä nuku”, tämä sanoo. ”Sitä tuskin kovin monet kyläläiset tiesivät, mutten kykene nukkumaan kuin muutaman kerran kuussa. Tänään ei ole sellainen päivä.” Hän puhuu kyläläisistä sävyyn, joka kertoo hänen hyväksyneen kylässä vietetyn ajan olevan nyt pysyvästi takana.

Aldreian kasvoilla käy häivähdys jostakin, joka vaikuttaa pettymykseltä. ”No, me voimme kuitenkin pitää nyt pienen tauon. Olemme tarponeet täällä jo monta tuntia.”

Anemone ei niele sanoja purematta. ”Vielä matkan alussa sinä olit valmis lyömään minua, jotta saisit minut mukaasi. Meillähän on kiire, muistatko?” Hän hätkähtää itsekin sanojensa pistävyyttä, sillä ei ole tottunut puhumaan sillä tavalla. Hän ei ole tottunut omistamaan mielipiteitä.

Nyrkki puristuu kiinni. Aldreian tekee mieli kirota, mutta päätyy vain hymyilemään hampaitaan kiristellen. ”Tietysti”, hän sanoo kireästi.

”Lupasit myös kertoa, miksi minun tuli lähteä niin pian. Älä suotta vaivaudu, minä arvaan jo”, Anemone lausuu silmien siristyessä, ”sinä aiot viedä minut pakoon kylänjohtoa ja heidän ideoitaan kuolleiden herättämisestä. Eikö vain, Aldreia Nightshade?” Hetken Aldreia on jo kertomassa totuuden, mutta Anemonen idea tuntuu helpommalta tarttua. Nyökkäys käy kuin itsestään. ”Täsmälleen”, hän mutisee. ”Johto on sekaisin, on ollut jo muutaman kuukauden. Kuulin heidän keskustelevan kuolleiden herättämisestä nyt, kun ihmisiä on päässyt kuolemaan paljon. Suunnittelin kaksi kuukautta sitä, miten saan sinut mukaani vapauteen, jottet joutuisi tekemään mitään niin hirveää.” Äänenpainot ovat kohdillaan, ja hän jopa elehtii oikeissa kohdissa luonnollisesti.

”Mutta minä olisin tehnyt sen”, Anemone toteaa. ”Olisin herättänyt jokaisen.”

”Se on epäinhimillistä, et olisi voinut.”

”Voisin edelleen. Mutta vain, jos kyläläiset niin haluaisivat. Minä... minähän olen olemassa vain tyydyttääkseni jokaisen heidän toiveensa.” Aneeminen katse palaa hänen silmiinsä, ja niissä hetki sitten kiiltänyt päättäväisyys on poissa. Laihat kädet ovat kietoutuneet vartalon ympärille kuin suojellakseen. Tai sitten pitääkseen jonkin sisällä.

”Älä viitsi, et sinä kuulu enää kylälle. Olet vapaa, minä vapautin sinut lintuhäkistäsi.”

”En minä voi olla koskaan vapaa. Ymmärrätkö sinä yhtään, millaisessa tilanteessa minä nyt olen? Olet houkutellut minut tekemään jotain, jota ei olisi koskaan saanut tapahtua! Kyläläiset saavat ennen pitkää tietää, ja huomisaamuun mennessä meitä lähdetään etsimään. Ajattele, mitä sinulle tapahtuu, jos he saavat meidät kiinni. Aldreia... suunnitelmasi kuulostaa hyvältä, mutta ajatteletko sinä lainkaan sen vaikutuksia? Oletko edes miettinyt, mihin meillä oli niin hirveä kiire?”

Aldreian nyrkit puristuvat kiinni, kynnet uppoavat ihoon. Hän tekee kaikkensa ettei huutaisi. ”Sinä et ymmärrä.” Hän lausuu sanat kuin vääryyttä kokeva teinityttö.

Pienen hetken Aldreia ajattelee siskoaan, tämän hymyään ja sitä, mikä heitä vielä odottaisi. Aldreian tekee mieli kertoa kaikki tässä ja nyt, antaa sanojen virrata. Ajatus yllätyksen pilaamisesta saa kuitenkin jarrutettua hänen aikeitaan.

”Anemone, me emme tee nyt mitään väärää”, hän lausuu niin rauhallisesti kuin osaa ja pitää pienen tauon, ”me olemme menossa kohti paikkaa, jossa saamme olla rauhassa. Kukaan ei pääse sinne, ei yksikään kyläläinen. Sinun ei tarvitse enää olla heille mieliksi, ei enää ikinä, se kaikki on takana päin.” Ja kun nekään sanat eivät saa Anemonen ilmettä palaamaan ennalleen, Aldreia käyttää viimeisen oljenkortensa: ”Ajattele, mitä Kanga tästä sanoo, kun kerrot hänelle taas unessa. Ei enää sääntöjä pitämässä teitä erillään, ei ketään häätämässä Kangaa pois. Vain te kaksi, vain vapautenne.”

Ja se tehoaa Anemoneen kuin lapseen, jolle kerrotaan Joulupukista. Ei ole hetkeäkään epäilystä, etteikö hän nielisi jokaista sanaa ja repisi niistä voimaa jatkaa kävelyä, jatkaa kohti vääriä valintojaan. Ilme kirkastuu, kädet rentoutuvat ja palaavat kyljille. Hän sipaisee naavaa muistuttavat, vihertävät hiukset kasvoiltaan ja suo Aldreialle pienen hymyn. ”Hyvä on. Olen vietävissäsi, taas.”

Vaihe kaksi: valmis.

* * *

Aamu valkenee kirkkaana Anemonen silmien edessä. Se on ensimmäinen kerta koskaan, kun hän näkee auringosta muutakin kuin sen pinen välähdyksen sammalverhojen takaa. Ja vaikkei tähän vuodenaikaan aurinko kovin paljoa vaivaudukaan näyttäytymään, se esiintyy Anemonen silmissä jonakin uskomattomana. Miltei yhtä hienona kuin tähdet, mutta kylmyytensä takia etäisempänä. Tähdille on luonnollista olla kylmiä ja kaukana tavoittamattomissa, mutta auringon kuuluu olla lämmittävä. Tämä aurinko ei kuitenkaan tunnu lämpimältä, se vain loistaa taivaalla pilviverhoon kätkeytyen, ikään kuin kiusoitellakseen maailman ihmisille. Hei, täällä minä vielä olen, vaan ettepä hyödykään minusta mitään.

Kylmän auringon valaistessa myös Aldreia räpyttelee silmiään auki. Vihreiden silmien avauduttua ensimmäinen ajatus on se, joka on ollut hänen mielessään päällimmäisenä viimeiset kaksi kuukautta. Käärmeen on aika hyökätä linnun pesään.

”Huomenta”, Anemone tervehtii saaden Aldreian miltei muuttamaan mieltään.

En pysty tähän. En tahdo pyyhkiä tuota hymyä hänen kasvoiltaan.

”Huomenta, Anemone”, Aldreia vastaa kuitenkin. ”Onko aamu kaunis?”

”Se tuntuu epätodellisemmalta kuin mikään hetkeen.” Aldreia olettaa lauseen olevan myöntävä vastaus, ja kampeaa itsensä unen jäljiltä väsyneillä jaloillaan ylös.

”Jatkammeko me matkaamme heti?” Kysymys tuntuu samalta, kuin joku heittäisi Aldreiaa kylmällä vesisangollisella päin näköä. Se pakottaa hänet vihdoin puhumaan totta.

”Emme jatka”, vastaus kuuluu hädin tuskin kuuluvalla äänellä.

Anemone kurtistaa kulmiaan. ”Miksi emme? Entä se kiire? Kyläläisethän saattavat olla jo perässämme, ja meidän täytyy päästä suojaan”, hän lausuu hätäännyksen hiipiessä kasvoilleen. ”Siihen paikkaan, jossa minä ja Kanga voimme asua.” Jälkimmäisen lauseen hän olisi voinut jättää sanomatta, mutta vilpittömyys kuuluu hänen ominaisuuksiinsa.

Aldreia naurahtaa surumielisesti. ”Unet on nyt uneksittu, Anemone. Toivottavasti sinä nautit valheisiin kuorruttamastani eilisestä, sillä nyt on aika puhua totta”, hän sanoo kovettaen sanat tahtomattaan. ”Sitä paikkaa ei ole olemassa.”