Baby tuli kotiin

 Tänään (28.11.) mulle kotiutui jotain ihan uskomattoman tärkeää 🖤

Ne, jotka seuraavat mun BJD-instaa (@lintusade), saattavat muistaa, että joskus vuoden 2021 lopuilla mulle iski hirveä hinku saada yksi rakkaimmista OC:istani, Beth, nuketettua. Tässä kuva Bethistä:

c: <333 Rakas!

No, se ajatus ei sitten koskaan lähtenyt mun päästä ja tässä ollaan :'D Lupasin itselleni, että jos vielä syksyllä haluan hänet nukkena, niin sure go ahead, hanki se. Eipä mennyt edes syksyyn, heinäkuussa sitten laitoin rakkaan tilaukseen :'D <3

Mullahan oli jonkin verran pyörittelyä siitä, mikä murusen moldiksi valikoituu. Olin aivan varma siitä, että Doll Chateaun kroppa sille on saatava, tuli mitä tuli. Oon rakastanut DC:tä firmana ihan nukkeilun alkuajoista lähtien, ja tällasen mieskropakkeen saaminen on ollu yks mun isoimmista BJD-haaveista. Mulla ei vaan ollut hahmosuunnitelmissa sellaisia nuketettavia hahmoja, joille se olisi sopinut. Kunnes sitten tajusin, että ei jestas, se on Bethille täydellinen niin monesta syystä! Beth on kaikin puolin todella hauras ja herkkä ja kipeä, joten sille DC:n kroppien luiseva ja särkynyt muotokieli sopi aivan täydellisesti

Joten ei muuta kuin murua nukettamaan sitten <3 Mun piti alun perin tehdä Bethistä hybridi, mutta en millään löytänyt hyvää päätä enkä ois yhtää halunnut meikata itse, joten moldiksi valikoitui sitten lopulta Doll Chateaun Enoch 🦋 Siitäkin huolimatta, että sen meikissä on osia, jotka ei Bethin hahmolle satasella sovi

ÄÄÄÄÄäääyyyäää

Tilasin hänet siis heinäkuussa, ja odotin että kokonaisen nuken saaminen DC:ltä kestäis vähintään puoli vuotta. No eipä kestäny ja nyt oon taloudellisessa kaaoksessa koska murun tullit ::D Syön loppuvuoden tota sen pahvilaatikkoa.

Pahvilootassaki oli tää logo c:

Mä tilasin hänet Alice's Collectionsin kautta kuten aina ja siis tää oli nyt mun kolmas roundi Fedexin ja nukenodotuksen kanssa :'D Nyt en menettäny yöuniani viikoks ja saanu hirveitä sydämentykytyksiä :DD Mut pelkäsin kyl viime tippaan saakka et mitähän sieltä tulee vai tuleeko ollenkaa... Näin unta et sillei ollu ollenkaa faceuppia vaan se hänen faceup oli tehty hänen mukana tulevalle pienelle klovnipäälle... Stressi stressinen

Ja toki tää taloudellinen ahdinko oli ihan oma hauskuutensa tässä

Rakas RAKAS RAKAS

Olin sopinut tän maanantain toimituspäiväks puhelimessa ja olin viel yöpuvussa kun häntä tuotiin! Onneks tuli aamulla, muuten ois ollu jännä päivä tämä

MUN RAKAS

En ihan oikeesti kestä!! Ottakaa puhelinkuvat, I love him sm

Siis suoraa huutoo vaan nyt

Peruukin pöllin hälle Pullipeilta, tuo on aivan liian iso :'D Mut en tosiaan ollut varautunut hänen tuloonsa näin aikaisin, joten omaa peruukkia ei vielä ollut

Mulla oli hälle jo asu valmiina <3 

Anxiety queen :( Toi kroppa on niin TÄYDELLINEN sen hahmolle ja muutenkin! Kaunein! Ihanin

Noi poskikuviot ei tosiaan kuulu sen hahmolle, mut en uskalla ainakaan vielä ruveta yeettaileen niit sen nassusta pois ku pelkään et tuhoon koko meikin samalla D: Sos apua

Ja sittennnn kamerakuvia:

Siis musta pääsee vaan kihinää, se on niin rakas ja kaunis :( BJD:iden saaminen on mulle NIIN iso juttu et en ehkä kestä... Ja muutenkin siis hänen hahmonsa on mulle niin korvaamattoman tärkeä

Bethynen on kyl yks surku... Hänest tulee varmaan otettua vaan tällasia kuvia :'D Hän on mun ehdottomasti eniten kärsinyt hahmo koskaan, pieni herkkä rakas, ää </3

Täs editoin ny veks ne poskikuviot

Ootan tän hahmon esittelemistä sekä innolla että kauhulla! Oon joskus täällä blogissa avautunut muista hahmoista, ja hän oli yksi siinä esitellyistä hahmoista, mutta teen Bethille kyllä ihan oman postauksensa sitten. Bethy on mulle ihan uskomattoman rakas, legit Wilhelmin ja Iltan ohella mun rakkain hahmo. Hahmon oma tausta on rankin joka multa löytyy, täytyy laittaa reippaasti sisältövarotuksia sitten siihen postaukseen DD: Ja lisäks (ei niinkään niihin taustoihin liittyen) hänessä on paljon henkilökohtaista kosketuspintaa ja täl kertaa siitä puhuminen jänskättää mua aivan hirveästi! Mutta mennään siihen sit myöhemmin <: Mulla kestää kumminki aikansa väsätä hahmopostaus

* * *

Kiitos katselusta! Huudan tääl, oon nii onnellinen 🖤 Tervetuloa kotiin Beth rakas <3

Lilika

 Hey!

Nyt esittelyssä mun rakas tyttöni Lilika 🤍 Tästä tulee varmaan taas kovin pitkä postaus!

SV: väkivalta, seksuaaliset teemat

Ja kuten aina, kun mun rakkaimmista hahmoista puhutaan, tässä tulee varmaan myös avauduttua mun henkilökohtaisista asioista. Tästä ei kuitenkaan mikään mahdottoman raskas postaus pitäisi tulla!

Estetiikkakollaasi: 

Aloitellaan faktoilla Lilikasta:

- Tarinassa Lilika on 16-vuotias.

- Lilika on emotionaalisesti hyvin eristäytynyt muista ihmisistä. Sillä on kymmeniä suojamuureja eikä se päästä ketään aidosti lähelleen. Se on todella itsenäinen ja tottunut huolehtimaan itsestään ihan lapsesta asti. Lapsuutensa vuoksi hän on joutunut aina pitämään itse huolta itsestään. Ulospäin Lilikasta ei kuitenkaan välttämättä näe, että todellisuudessa hän ei päästä lähelleen.

- Vaikka Lilika on hyvin etäinen ja kova, hän kohtelee silti muita inhimillisesti. Lilika on tosi empaattinen ja välittää muista ihmisistä.

- Tottunut patoamaan kaikki tunteet sisälleen. Käsittelee niitä yksin.

- Eli siis hyvin tunnelukkoinen nuori nainen kyseessä :'D

*

Tarinasta

Anteeks jos tää ei tee mitään järkeä, vihaan ihan hirveesti tarinoiden idean auki selittämistä :"D 

Lilika on tarinastani Kuningas ja ruusu (kirjoitettu 2020).

Tarinan ideana näin lyhykäisyydessään on se, että jokaisella kansalaisella on jo syntymässään merkki ihossaan. Merkki voi olla musta tai valkoinen ja se voi olla missä päin kehoa vaan. Hallitsijat valitaan joka sadas vuosi siten, että näiden musta- ja valkomerkkisten keskuudesta syntyy erityiset merkityt lapset edustamaan kaikkia samanmerkkisiä. Sitten ne käy kaksintaistelun ja voittanut pääsee hallitsijaksi. Tää systeemi on vallinnut tosi pitkään, ja vuuuuosia tuolla on hallinneet valkomerkkiset.

...eli voitte kuvitella mitenkä paljon niistä mustamerkkisistä sitten pidetään :') Niitä on käytännössä periaatesyystä joukkosurmattu, niiden elämää on rajoitettu ja kaikki mustamerkkisiksi paljastuneet on vaan hiljalleen vaiennettu. Tämä kaikki on täysin perusteetonta, niitä vainotaan vain sen merkin vuoksi.

Lilikan isoveli Endelion (joka on valkomerkkinen) voitti aikanaan taistelun ja siitä tuli sit kuningas. Jätkällä on kuitenkin bisneksiä yläilmoissa, joten se jätti väliaikaisesti hallinnon pikkusiskolleen, eli Lilikalle. (Sidenote: Tässä tarinassa on vähän sellainen steampunk-henkinen maailmanrakennus, ilmalaivoja ja keksintöjä ja vastaavaa)

No Lilika siellä sitten pitää pakan kasassa yksin :'') Ja sitten on vielä sellainen hauska seikka, että Lilikalla itsellään on MUSTA merkki :''D 

Ja eikä siinä vielä, Lilika myös kuuluu näiden mustamerkkisten kapinaan. Tätä kapinaa johtaa Remi-niminen poika, joka oli tämä Lilikan veljen kanssa samoihin aikoihin syntynyt erityinen lapsi ja jonka kanssa Lilikan veli kävi kaksintaistelun aikanaan. Remi ja Endelion oli aikanaan rakastavaisia ja halusivat yhdessä kapinoida tuota systeemiä vastaan, mutta Endelion petti Remin heidän taistelunsa päivänä ja karkotti Remin pois. Remi sitten päätti yksin ryhtyä kokoamaan kapinaa, ja tää kapina kulkee nimellä "ruusut". (Siitähän tän tarinan nimikin tosiaan tulee, Endelion on se kuningas ja Remi se ruusu)

Toisin sanoen, Lilika joutuu siis joka päivä esittämään jotakin muuta kuin hän on. Hänen asemassaan hänen kuuluu myös julkisesti vastustaa kapinaa, eikä kukaan tiedä, että hän on itse osa sitä. Samalla hän on joutunut mm. teloituttamaan omia kapinatovereitaan, koska hänen osallisuutensa kapinaan ei saa paljastua. Tämä on hänelle itselleen henkisesti hirveän raskasta.

Lilikalla on myös parisuhde, mutta tämä kuvio on taas sarjassamme ei ihan terve... Basically:

Kun Lilikan veli läksi yläilmoihin hoitamaan hommiaan, hän jätti vallan alaikäiselle pikkusiskolleen. Endelion ei kuitenkaan täysillä uskonut siihen, että silloin vielä 15-vuotias Lilika olisi voinut yksin huolehtia koko valtakunnasta, joten se jätti luotetuimman miehensä Solasin vartioimaan Lilikaa. Ei suinkaan hyvää hyvyyttään, vaan se halusi, että tyttö pysyy aisoissa. Endelion tiesi, että Solas oli silmäillyt Lilikaa jo pitkään ja jätti tytön Solasille idealla "kyllä mun omaisuudella saa leikkiä, kuhan ei riko".

Lilika ymmärsi heti, mistä on kysymys. Hän halusi säilyttää autonomian itsellään, joten sen sijaan, että olisi antanut Solasin käydä häneen käsiksi, hän päätyi viettelemään Solasin itse. Näin valta pysyi hällä itsellään, kukaan ei saanut murtaa häntä.

Siinähän kävi sitten niin, että Solas rakastui tyttöön ihan palavasti. Lilikakin päätyi niin ikään etsimään suojaa Solasista. Omalla tavallaan hän halveksi miestä; olihan Solas valinnut hänen veljensä ja valkomerkkisten puolen ja silti kehtasi väittää olevansa häneen rakastunut. Lilika oli kuitenkin liian yksin ja liian nuori käsittelemään niin isoa vastuuta ja taakkaa, joka hällä oli, joten hän haki suojaa miehestä.

*

Ja sitten pieni pätkä tarinasta:

”Lilika?”

Solas kutsuu Lilikaa nimeltä usein ollessaan haavoittuvaisimmillaan. Joskus Lilika ajattelee, mitä voisi miehelle tehdä, jos olisi se hallitsija, jollaisena hän kansalle ja alaisilleen esiintyy. Ajatus saa Lilikan pudistamaan pienesti päätään. Hän ei ole kuten Endelion. Hän ei elä petoksesta ja alistamisesta.

”Tule katsomaan tähtiä”, Lilika sanoo. Hän astelee paljasvarpain parvekkeelle viileään kesäyöhön. Solas jää sänkyyn tuijottamaan hänen selkäänsä.

”Lilika, tule takaisin.”

Lilika ei sano mitään. Solas kietoo pelkän kaavun paljaan ruumiinsa suojaksi ja astelee aivan kuningattarensa vierelle.

”Me emme voi jatkaa näin”, Solas hengähtää, ”me emme…” Ääni kuolee, kun nyyhkäykset alkavat. Solasin hartiat vapisevat, mies painaa päänsä alas.

”Mitä me emme voi?”

Lilika kuljettaa valkeita sormiaan Solasin pehmeissä, mustissa hiuksissa. Hän pysähtyy vaaleaan raitaan otsahiuksissa, geneettiseen oikkuun. Hän on aina rakastanut pyörittää sen sormiensa ympärille. Lilika kohottaa Solasin kasvot, pakottaa miehen katsomaan häntä silmiin. Vasta sitten hän painaa pehmeän, merkitsevän suudelman tämän huulille. Niin tehdessään hän ymmärtää olevansa sittenkin julma tätä kohtaan.

”Veljesi halusi minun suojelevan sinua”, Solas sopertaa kyyneleet kasvoillaan, ”ja minä… minä… Minä en voi, Lilika, en voi, tämä hajottaa minut.”

”Ssh…” Suudelmia. Pehmeitä, anteeksiantavia. Kuin myrkkyä. ”Minä tiedän, mitä minun veljeni haluaa.”

Solas aikoo sanoa vielä jotakin, kieltää itsensä, kieltää kuningattarensa, kieltää heidät. Lopulta hän painautuu entistä lujempaa Lilikaa vasten, vie tämän hennon kehon aivan lähelle. Lilikan kädet lepäävät yhä Solasin hiuksissa, silittävät niitä kuin tyynnyttääkseen miehen syyllisyyden, laulaakseen sen uneen.

”Älä pelkää”, Lilika sanoo hiljaa. ”Kyllähän sinä suojelet minua.”

Hetken hiljaisuus, Solasin silmät suurenevat. Kyyneleet putoilevat kaulukselle.

”Et miekallasi, et ruumiillasi”, Lilika sanoo vieden kätensä Solasin rinnalle, ”vaan sydämelläsi.”

Voimakas, äänetön nyyhkäys miltei vie Solasin mennessään. Lilika ei vetäydy pois.

”Tämä kuningaskunta on kylmä, linnan salit liian suuret minun kaltaiselleni tytölle täyttää. Kun sinä kuljet kanssani, tila täyttyy meistä. Minä olen turvassa.”

Solas nyökkää sulkien silmänsä, päästäen viimeiset kyyneleet pois.

”Joten älä syytä itseäsi. Älä pelkää”, Lilika sanoo sellaisella lempeydellä, että se saa hänet itsensäkin hämilleen, ”mikään niin lämmin ei ole väärin.”

Lilika vetäytyy kauemmas pitäen yhä kiinni Solasista. Hän kuljettaa miehen aivan kaiteen reunalle, pitää tiukasti kiinni, aivan kuin mies voisi paeta koska tahansa.

”Katso”, Lilika kuiskaa. Hetken Solas hapuilee, pyyhkii kyyneliä silmistään, ei näe, mitä Lilika tarkoittaa. Sitten hän kohottaa katseensa puutarhasta, linnan monista pihoista. Tähdet ovat kirkkaat, kuin lempeä peitto, joka on saapunut pitämään heidät turvassa. Kaukaisuudessa ilmalaivat risteilevät, niiden hento ääni kiertää taivaankantta kuin laulu. Solasin suu raottuu, kasvot kirkastuvat.

”Minä olen aina rakastanut Krielin öitä”, Lilika sanoo hymyillen.

”Minä olen aina pelännyt niitä”, Solas kuiskaa pitäen yhä katseensa tiiviisti ylhäällä.

Lilikan ei tarvitse arvata syytä. Lilika lomittaa sormensa Solasin omiin, unohtaa hetkeksi velvollisuutensa, oman taakkansa. On vain tähtien peitto heidän yllään, vain he kaksi vasten muuttumatonta taivasta.

”Kuule, kuinka ne laulavat meille”, Lilika kehottaa. Solas katsoo häntä kuin yhtä tähdistä, valkeaa ja kaukaista, silti niin kirkasta, niin lumoavaa. ”Tähtien luona olemme turvassa. Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi."

Solas nyökkää hiljaa. Kyyneliä ei enää tule. Solas on kauempana. Lilika ei enää tiedä, mitä mies ajattelee, kun ihme loistaa tämän kasvoilta.

”Ei yö ole joku, jota pelätä”, Lilika hymähtää. ”Tähdet ovat ystäviäni, kuu veljeni, kuiskin heille aina silloin, kun linnan salit käyvät liian suuriksi. Taivas on juuri sopiva, mahdun sen alle piiloon.”

Solas nyökkää hiljaa, uskaltaa vihdoin painautua tiiviimmin Lilikaa vasten.

”Sulje silmäsi. Kuuntele, ne laulavat meidät uneen.”

Lilikan omista taustoista

Eräs isosti Lilikaan vaikuttanut tekijä on hänen äitisuhteensa. Lilikan äiti näki vain Endelionin, rakkaan erityisen poikansa, jolle hänellä oli varattuna ns. suuria suunnitelmia. Lilikaa hän ei juurikaan tarvinnut, joten Lilikan pääasiallinen tehtävä oli olla hyödyksi veljelleen, josta tulisi kuningas. Lilikan äiti kouli hänestä ikään kuin asetta Endelionille. Lilikan piti olla mahdollisimman hyvä miekkailija. Äidin koulutusmenetelmät olivat hyvin armottomat ja epäoikeudenmukaiset. Väkivaltaa riitti vuosia, ja kaikkein pahinta siinä oli Lilikalle sen mielivaltaisuus. Hänen äitinsä koulutti häntä ihan mielensä mukaan. Myös tilanteen emotionaalinen puoli oli Lilikalle ihan liikaa. Häneltä vaadittiin varsin äärimmäistä kurinalaisuutta eikä hän saanut näyttää kipeimpiä tunteitaan.

Väkivalta jatkui vuosia ja päättyi lopulta siihen, että Lilikan äiti haastoi hänet kaksintaisteluun keskellä yötä täysin mielivaltaisesti. Ideana oli taistella niin kauan, että toinen kuolee. Lilika voitti ja tappoi äitinsä eikä koskaan kyennyt kertomaan tästä yöstä kenellekään.

Lilika ei kuitenkaan kanna äidilleen kaunaa. Hän ei koskaan halunnut jäädä vihaan kiinni. Hän halusi vain mennä eteenpäin.

Ja miksi tää hahmo on mulle niin henkilökohtainen ja rakas? 

Basically, Lilika tuntuu vaan jonkinlaiselta oodilta pienelle minälle. Vaikka Lilikan trauma ei itsessään ole mulle samaistuttava, koko sen lapsuuden käsittely ja se miten se häntä muokkasi, on mulle henkilökohtaista. En aikanaan tiennyt kirjoittaessani, että Lilikasta tulisi mulle ihan niin samaistuttava hahmo kuin se sitten lopulta oli. No wonder se oli mulle aina niin rakas ja helppo kirjoittaa. Mä ymmärsin sitä alusta asti.

Lilika on oikeastaan vaan mun lapsuustrauma ja se millanen musta sen ansiosta tuli. Se on kuvaus siitä, kun oot itse oma vanhempasi ja pidät itse huolta itsestäsi ihan nuoresta pitäen. Se, kun ei oikeastaan ole lapsuutta sellaisena kuin pitäisi olla, vaan kun joutuu täyttämään itse kaikki omat emotionaaliset tarpeensa. Pystyn samaistumaan kipeästi siihen, miten Lilika patoaa kaikki tarpeensa ja tunteensa sisälle eikä oikeastaan anna itsestään täysillä mitään kenellekään. Oon koko elämäni vihannut sitä, että mun ja maailman välissä tuntuu olevan muuri. Oon toki persoonallisuudeltani tosi erilainen kuin Lilika, mutta samaistun sen tapaan käsitellä sen emotionaalisia estoja. Aivan kuin ne muurit mun ja maailman välillä ois aivan ehdottomat, vaikka kuinka haluaisin ne pois. Oon oikeastaan vasta edellisen vuoden aikana oppinut jotain läheisyydestä ja siitä, kuinka voi OIKEASTI uskaltaa löytää turvaa myös muualta kuin itsestään. Ei aina tarvii vetäytyä ja piilottaa ydintään, saa olla hajalla. On ollut ihanaa tulla kohdatuksi ihan täysin aidosti.

Eli joo, mulla on aika paljon tällaisia "kasvoin emotionaalisesti epätasapainoisessa ympäristössä ja nyt minulla on ongelmia" -hahmoja for coping.

*

Taas tekstinpätkä. Tämä on tapahtunut itse tarinan jälkeen:

En tiedä, rakastanko häntä. Voiko sanoa rakastavansa, jos ei pohjimmiltaan ymmärrä toista? Vaikka en minä ole koskaan ymmärtänyt ketään muuta kuin Remiä. Ja hänkin oli kaukana, niin kovin kaukana, kuten jokainen elämässäni koskaan käynyt ihminen. 

Minä muistan, miten huusin, kun Endelionin miekka haavoitti Solasia. Muistan hänen harittavan katseensa ja pistävän hajuisen verensä. Silloin minä ajattelin, että olisin ikuisesti yksin. Kaikki rakkaani jättivät minut yksi kerrallaan. Remi. Hänen äitinsä. Solas. Kaikki.

Ja nyt, kun ajattelen, että kenties Solas selvisi ja ajattelee jossakin haavekuvaansa minusta, tunnen oloni pienemmäksi kuin koskaan. Älä ajattele sitä. Se ei ole sinun. Minä en ole sellainen.

Silti haluaisin vielä kerran istua hänen syliinsä, painaa pääni hänen rintaansa vasten ja antaa hänen silittää selkääni hiljaa. Ehkä minä rakastan Solasia. Typerää, kaksi kertaa ikäistäni miestä, joka ei tule koskaan näkemään sydäntäni. Jos tämä on minun käsitykseni rakkaudesta, en voi kuin nauraa sille. Kuinka kaltaiseni voisi ikinä rakastaa jotakuta normaalisti? Ja jos rakastan jotakuta, olisiko se hän, mies, jonka otin iholleni vain estääkseni itseäni hajoamasta?

Kuluu päiviä. Harmaita, kuten siihenkin saakka. Olen värjötellyt yöni kapinallistoverin ullakolla, jonne on säilötty tämän myymälän irtaimistoa ja jokunen vanha ase. Hymähdän aina suuren jousen nähdessäni. Jos Endelion tietäisi, että tavallisella kansalla on tällaisia aarteita ullakoillaan keräämässä pölyä, hän saisi jälleen yhden syyn vainota viattomia. Peittoni on aavistuksen koinsyömä eikä minulla ole tyynyä laisinkaan, mutta tämä voittaa silti yöt, jotka nukuin silmät raollaan peläten äidin saapuvan huoneeseeni kesken uneni. Rauhatonta eläimen unta.

Tuijotan pölyisestä ikkunasta ulos kadulle. Ihmisiä kulkee yölläkin öljylamput käsivarsissaan. Viittoja ja hameenhelmoja. Mukulakivinen katu ja valkeat rakennukset. Kuu ja sen edessä toinen, veljeni luoma. Metallinen helvetti. Värähdän, kun ajattelen sitä. Sydämeni tuntuu levottomalta, jokin sisälläni ei asetu paikalleen, vaikka katson rakastamaani kaupunkia. Metallinen kuu on silti aina taivaalla muistuttamassa minua siitä, että veljeni ylivalta ulottuu taivaallekin. Taivas, joka on aina ollut ainut suojaajani. Sitä ei saa tahria.

”Teidän korkeutenne.”

Säpsähdän, vedän refleksinä puukon vyöltäni ja tähtään sen kohti tulijaa. Rekisteröin tutun äänen pimeässäkin. Se on kuiskutellut korvaani yli vuoden, saanut minut nukahtamaan pehmeään, matalaan tuntuunsa.

”Solas?” Ääneni on ohut kuin lapsella. Pelkkä kalvo.

Kun miehen siluetti erottuu kuun valaisemassa hämärässä, erotan tutut mustat suortuvat ja kulmikkaat kasvot. Vahva, luja keho. Solas näyttää aivan samalta kuten aina, vain miehen sinisten silmien katse on sameampi kuin tähän saakka. On kuin silmät olisivat vihdoin nähneet maailmasta sen, jonka minä kohtasin jo ollessani lapsi.

”Solas? Sinä olet hengissä.” Vihaan sitä, miten lattealta se kuulostaa. Se ei tarkoita mitään. Solasin kasvoilla käväisee varjo. Mies kumartuu luokseni, tarttuu hellästi puukkoa pitelevään käteeni ja siirtää sen kauemmas. Puukko putoaa ullakon lattialle ja kolahtaa. En ajattele sitä. Ajattelen vain Solasia, joka kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja puristaa rintaansa vasten.

Sisälläni soi nuotti. Se on hädissään. Se huutaa. Se tietää, että jos nyt annan itseni, en saa sitä enää koskaan takaisin. Jos antaudun Solasin syleilylle, hän jää rinnalleni, ja minun on elettävä sen valinnan kanssa. Minulla on ylpeyteni. Selkäranka, joka pysyy suorassa, vaikka sen taittaisi kahtia. Silti jokin miehen suuressa, lämpimässä kehossa omaani vasten saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Olisiko se niin väärin? Olisiko väärin olla edes kerran elämässään se, joka minun olisi aina pitänyt saada olla? Eksynyt lapsi, joka tarvitsee vain vahvat käsivarret ja sen, että joku on siinä, ei lähde pois.

Olen itkenyt vuolaasti jonkun nähden viimeksi lapsena. En muista, onko kukaan koskaan reagoinut kyyneliini. En ole itkenyt kenenkään seurassa, itkin yksin, kunnes en enää itkenyt lainkaan. Nousin aina ylös. Uudelleen ja uudelleen. Painoin kaiken syvemmälle, annoin muurien kohota.

”Solas…” Pelkkä soperrus. Tarraan kaikella voimallani hänen takkinsa pörröiseen kaulukseen ja painan silmäni kiinni. Itku tulee sittenkin. En muistanut, että se tuntuu tältä. Kuumalta ja hallitsemattomalta. Vuosien odotus saa minut viimein kiinni. En tiennyt kuulostavani tältä itkiessäni. Solasin ote tiukkenee, hän ei sano mitään, pitelee vain. Hän on siinä niin kauan, kun kyyneliä riittää. Tiedän hänen itkeväkin itsekin. En tiedä, mitä me itkemme, mutta ei minun tarvitsekaan. Minulla on koko elämän verran padottuja kyyneliä sisälläni.

Tämä aivan upea asu on muuten @burningbrokenhearts käsialaa, kiitos niin paljon <3

Lopuksi kuvia, joissa "Solas" on mukana! En aatellu sitä nukettaa niin Julle toimii varalla :p

Taidetta:

Kiitos, jos pääsit tänne asti ♥️

Mini-KT: Kotiin [osa 1]

 Heja!

Nyt ois jälleen kuvatarinan aika c: Taisin joskus lupailla ihan muutaman osan mittaista pientä kuvatarinaa Kaikun menosta omassa kodissaan, ja tässä se nyt tulee! Tämä on tavallaan "spin off" kuvatarinalle, koska halusin kertoa vielä enemmän Kaikun nykyisistä kuulumisista.

En oo kässäröinyt saati kuvannut vielä seuraavia osia, mutta eiköhän sekin tule tehtyä! Tästä tulee todennäköisesti 3- tai 4-osainen.

Kaikusta ja Kielosta on niin erilaista tehdä mitään materiaalia, kun oon tottunut kirjoittamaan enemmän Iltan ja Kajon tyylisiä hahmoja :'D Kaiku ja Kielo on ihan vauvoja, mutta suotakoon se heille, heistä välitän...

(Kaikki kuvatarinan osat, myös nämä erilliset minit, löytyy muuten nykyään täältä <3)

____

Kotiin

[OSA 1.]

Oli kirkas kesäinen päivä, kun minä löysin takaisin kotiin. Pian syksyn ruska vei sen päivän lämmön mukanaan, mutta väriloisto jäi muistuttamaan maailman kauneudesta.

Kalla toi minut kotiin. Huolehti, että sain paikan, jonne juurtua. Minua pelotti silloin. Ennen ruskan tuloa kaikki oli minulle vielä vierasta; tämä maaperä, nämä henget, kaikki tämä vieras ja uusi.

Silloin en nähnyt tähän hetkeen. Kaikki uusi vain pelotti ja hätkähdytti, en vielä ymmärtänyt, miten kaunista alusta aloittaminen saattoi olla. En nähnyt tätä hetkeä, kun kuljen metsässäni ja tiedän kuuluvani tänne.

Olin pitkään kuin haamu, eksynyt itseltäni. En koskaan saanut muistojani takaisin. En tiedä, millä nimellä minua joskus kutsuttiin. 

Hiljalleen päätin, että se ei haittaa. Minun nimeni oli Kaiku ja minä palasin kotiin. Se riitti.

Muistan, kuinka Kalla sanoi minulle hyvästellessään minut, että joskus piti vain aloittaa alusta.

Minä tein itse kotini tähän metsään. Tutustuin niihin henkiin, jotka sitä asuttivat sillä välin, kun minä puutuin. En tuntenut heitä entuudestaan eivätkä he tunteneet minua.

Minun metsässäni oli useita henkiä. Kaikki heistä ottivat minun tuloni hyvin, he ymmärsivät, että metsä tarvitsi ydinhenkeään. Kaikkein eniten minun tulostani ilahtui henki nimeltä Kielo.

Tämän tarinan minä kerron hänestä. Hänestä ja siitä, kuinka palasin kotiin ja kuinka kaikki alkoi vihdoin tuntua siltä, mitä olin etsinyt vuosia.

* * *

Eräänä syyspäivänä

Kaiku: Kalla oli tehnyt hirveän määrän kakkua, ja hän tuli tuomaan palan sitä minulle. *hymyilee* Hän ajatteli minua ja tuli tänne asti varta vasten.

Kaiku: *hymyilee itsekseen*

*kauempana rasahtaa*

Kielo: Kas, hei, Kaiku, mitä sinä täällä yksin istut?

Kaiku: *pakottaa hymyn pois kasvoiltaan* ...hei, Kielo.

Kielo: Puut kertoivat minulle, että olet täällä. Näytätpä yksinäiseltä, onko kaikki hyvin?

Kielo: *tulee lähelle* Oho, mikä kakunpala sinulla siinä on? Mistä olet sen saanut? Piteletpä sinä sitä hassusti, varo, se tippuu kohta.

Kaiku: *pitelee kakkua vapisevin käsin* S-se...

Kaiku: Se on Kallalta. Hän tuli käymään ja toi sitä minulle palasen.

Kielo: *vetäytyy taaksepäin* Kallalta!? Siltä ihmiseltä!

Kielo: Montako kertaa minä olen varoittanut sinua ihmisistä?

Kielo: Se tyttö on melkoisen juonikas. Hän on piirittänyt sinua jo pitkään, ja nyt hän yrittää maanitella sinua jollain niin yksinkertaisella kuin kakulla. Ihmiset ovat oksettavia ja läpinäkyviä. 

Kaiku: M-mutta... Kalla on ihana. Kalla on aina auttanut minua. Hän on se, jonka ansiosta minä olen täällä nyt.

Kaiku: En olisi koskaan löytänyt kotiin ilman häntä. Silloin sinä ja minä emme olisi tavanneet. Ja... *kuiskaten* Minä tykkään Kallasta tosi paljon.

Kielo: "Tykkäät"? Et kai tosissasi tarkoita tuota?

Kielo: Kuinka taitava hän onkaan manipuloimaan sinua.

Kaiku: E-ei Kalla manipuloi minua...

Kielo: Ei ihmisiin voi luottaa! Yhdenkään metsänhengen ei koskaan tulisi luottaa ihmisiin. Ainoastaan toisiinsa. Et kai sinä tosissasi pidä siitä tytöstä? 

Kaiku: M-minä... tuota...

Kielo: *hymähtää kuivasti* En voi uskoa tätä todeksi. Hän todella on kavalampi kuin luulin. Hän tuntuu kietovan kaikki metsänhenget hyppysiinsä, olen nimittäin kuullut huhuja hänestä ja siitä hengestä, jonka metsässä oleilit.

Kielo: Kaiku rakas, ei hän sinusta pidä. Hän ei tahdo sinulle hyvää. Tuo kakkukin on takuulla myrkytetty.

Kielo: *huitaisee* Sinuna en söisi sitä, se voi olla vaarallinen!

Kaiku: *kädet vapisten* Minun kakkuni...

Kaiku: Miksi sinä noin teit?

Kielo: Sinä et ymmärrä yhtään. Johan minä sanoin, ihmisiin ei ole luottamista.

Kielo: Se tyttö yrittää mielistellä sinua käymällä katsomassa sinua ja tuomalla sinulle kaikenlaista, mutta näkeehän sen kauas, että hänellä on taka-ajatusia.

Kielo: Sitä paitsi hän vaikuttaa niin rasittavalta. Aina hymyilemässä ja kikattamassa. Ja hän koskee sinuun koko ajan. *madaltaa ääntään* Hänen täytyy haluta jotakin. Pidä varasi.

Kaiku: *sopertaen* Kalla on aina ollut minulle hyvä...

Kaiku: Ei ole mitään syytä olettaa, että hän tahtoisi minulla pahaa. Hän on aina auttanut kaikkia, hän auttoi jo siinä metsässä, jossa olin väliaikaisesti.

Kielo: Kuinka typerä sinä olet!

Kielo: Ei kukaan ole sellainen hyvää hyvyyttään!

Kielo: Kaiku, kuule -

Kaiku: *säpsähtää kauemmas*

Kaiku: Ä-älä koske!

Kielo: *haukkoo henkeään* Mitä nyt? Mikä sinulle tuli? Ainahan me halailemme. Minä sentään tahdon sinulle aidosti hyvää.

Kaiku: Ä-älä...

Kielo: *nousee nopeasti ylös* Hyvä on. Ei sitten. Minä yritin vain auttaa.

Kaiku: *hädissään* Kielo! Anteeksi! Älä mene!

Kaiku: *jää huutamaan Kielon perään* Olen pahoillani! En minä... minä vain...

Kaiku: *käpertyy kasaan ja tuijottaa kakkua* Minä vain...

Kaiku: *pitelee varoen kakkulautasta* Anna anteeksi, Kalla.

* * *

Kielo: *kävelee reippaasti pois* Helvetin Kalla.

Kielo: Minä vihaan sitä naista. Miksi hänen pitää kokoajan tuupata Kaikun lähelle ja tyrkyttää ällöttävää, pehmeää kiintymystään? Ei Kaiku tee sillä enää mitään. Hän asuu nyt täällä.

Kielo: Olen tehnyt kaikkeni Kaikun eteen siitä lähtien, kun tapasimme, ja hän vain istuu typerä hymy kasvoillaan ja miettii sitä hemmetin metsätyttöä. Mikä siinä on niin ihmeellistä?

Kielo: Vaikka minä yritän kaikkeni, hän ei tunnu huomaavan lainkaan. Hän näkee vain sen idiootisti virnuilevan tytön. Tunnen oloni aivan lapselliseksi ja typeräksi, kun käyttäydyn näin. En minä tahdo Kaikulle pahaa.

Kielo: Minä tahdon vain, että edes hetken ajan hän näkisi vain minut. Ei ketään muuta.