Lilika

 Hey!

Nyt esittelyssä mun rakas tyttöni Lilika 🤍 Tästä tulee varmaan taas kovin pitkä postaus!

SV: väkivalta, seksuaaliset teemat

Ja kuten aina, kun mun rakkaimmista hahmoista puhutaan, tässä tulee varmaan myös avauduttua mun henkilökohtaisista asioista. Tästä ei kuitenkaan mikään mahdottoman raskas postaus pitäisi tulla!

Estetiikkakollaasi: 

Aloitellaan faktoilla Lilikasta:

- Tarinassa Lilika on 16-vuotias.

- Lilika on emotionaalisesti hyvin eristäytynyt muista ihmisistä. Sillä on kymmeniä suojamuureja eikä se päästä ketään aidosti lähelleen. Se on todella itsenäinen ja tottunut huolehtimaan itsestään ihan lapsesta asti. Lapsuutensa vuoksi hän on joutunut aina pitämään itse huolta itsestään. Ulospäin Lilikasta ei kuitenkaan välttämättä näe, että todellisuudessa hän ei päästä lähelleen.

- Vaikka Lilika on hyvin etäinen ja kova, hän kohtelee silti muita inhimillisesti. Lilika on tosi empaattinen ja välittää muista ihmisistä.

- Tottunut patoamaan kaikki tunteet sisälleen. Käsittelee niitä yksin.

- Eli siis hyvin tunnelukkoinen nuori nainen kyseessä :'D

*

Tarinasta

Anteeks jos tää ei tee mitään järkeä, vihaan ihan hirveesti tarinoiden idean auki selittämistä :"D 

Lilika on tarinastani Kuningas ja ruusu (kirjoitettu 2020).

Tarinan ideana näin lyhykäisyydessään on se, että jokaisella kansalaisella on jo syntymässään merkki ihossaan. Merkki voi olla musta tai valkoinen ja se voi olla missä päin kehoa vaan. Hallitsijat valitaan joka sadas vuosi siten, että näiden musta- ja valkomerkkisten keskuudesta syntyy erityiset merkityt lapset edustamaan kaikkia samanmerkkisiä. Sitten ne käy kaksintaistelun ja voittanut pääsee hallitsijaksi. Tää systeemi on vallinnut tosi pitkään, ja vuuuuosia tuolla on hallinneet valkomerkkiset.

...eli voitte kuvitella mitenkä paljon niistä mustamerkkisistä sitten pidetään :') Niitä on käytännössä periaatesyystä joukkosurmattu, niiden elämää on rajoitettu ja kaikki mustamerkkisiksi paljastuneet on vaan hiljalleen vaiennettu. Tämä kaikki on täysin perusteetonta, niitä vainotaan vain sen merkin vuoksi.

Lilikan isoveli Endelion (joka on valkomerkkinen) voitti aikanaan taistelun ja siitä tuli sit kuningas. Jätkällä on kuitenkin bisneksiä yläilmoissa, joten se jätti väliaikaisesti hallinnon pikkusiskolleen, eli Lilikalle. (Sidenote: Tässä tarinassa on vähän sellainen steampunk-henkinen maailmanrakennus, ilmalaivoja ja keksintöjä ja vastaavaa)

No Lilika siellä sitten pitää pakan kasassa yksin :'') Ja sitten on vielä sellainen hauska seikka, että Lilikalla itsellään on MUSTA merkki :''D 

Ja eikä siinä vielä, Lilika myös kuuluu näiden mustamerkkisten kapinaan. Tätä kapinaa johtaa Remi-niminen poika, joka oli tämä Lilikan veljen kanssa samoihin aikoihin syntynyt erityinen lapsi ja jonka kanssa Lilikan veli kävi kaksintaistelun aikanaan. Remi ja Endelion oli aikanaan rakastavaisia ja halusivat yhdessä kapinoida tuota systeemiä vastaan, mutta Endelion petti Remin heidän taistelunsa päivänä ja karkotti Remin pois. Remi sitten päätti yksin ryhtyä kokoamaan kapinaa, ja tää kapina kulkee nimellä "ruusut". (Siitähän tän tarinan nimikin tosiaan tulee, Endelion on se kuningas ja Remi se ruusu)

Toisin sanoen, Lilika joutuu siis joka päivä esittämään jotakin muuta kuin hän on. Hänen asemassaan hänen kuuluu myös julkisesti vastustaa kapinaa, eikä kukaan tiedä, että hän on itse osa sitä. Samalla hän on joutunut mm. teloituttamaan omia kapinatovereitaan, koska hänen osallisuutensa kapinaan ei saa paljastua. Tämä on hänelle itselleen henkisesti hirveän raskasta.

Lilikalla on myös parisuhde, mutta tämä kuvio on taas sarjassamme ei ihan terve... Basically:

Kun Lilikan veli läksi yläilmoihin hoitamaan hommiaan, hän jätti vallan alaikäiselle pikkusiskolleen. Endelion ei kuitenkaan täysillä uskonut siihen, että silloin vielä 15-vuotias Lilika olisi voinut yksin huolehtia koko valtakunnasta, joten se jätti luotetuimman miehensä Solasin vartioimaan Lilikaa. Ei suinkaan hyvää hyvyyttään, vaan se halusi, että tyttö pysyy aisoissa. Endelion tiesi, että Solas oli silmäillyt Lilikaa jo pitkään ja jätti tytön Solasille idealla "kyllä mun omaisuudella saa leikkiä, kuhan ei riko".

Lilika ymmärsi heti, mistä on kysymys. Hän halusi säilyttää autonomian itsellään, joten sen sijaan, että olisi antanut Solasin käydä häneen käsiksi, hän päätyi viettelemään Solasin itse. Näin valta pysyi hällä itsellään, kukaan ei saanut murtaa häntä.

Siinähän kävi sitten niin, että Solas rakastui tyttöön ihan palavasti. Lilikakin päätyi niin ikään etsimään suojaa Solasista. Omalla tavallaan hän halveksi miestä; olihan Solas valinnut hänen veljensä ja valkomerkkisten puolen ja silti kehtasi väittää olevansa häneen rakastunut. Lilika oli kuitenkin liian yksin ja liian nuori käsittelemään niin isoa vastuuta ja taakkaa, joka hällä oli, joten hän haki suojaa miehestä.

*

Ja sitten pieni pätkä tarinasta:

”Lilika?”

Solas kutsuu Lilikaa nimeltä usein ollessaan haavoittuvaisimmillaan. Joskus Lilika ajattelee, mitä voisi miehelle tehdä, jos olisi se hallitsija, jollaisena hän kansalle ja alaisilleen esiintyy. Ajatus saa Lilikan pudistamaan pienesti päätään. Hän ei ole kuten Endelion. Hän ei elä petoksesta ja alistamisesta.

”Tule katsomaan tähtiä”, Lilika sanoo. Hän astelee paljasvarpain parvekkeelle viileään kesäyöhön. Solas jää sänkyyn tuijottamaan hänen selkäänsä.

”Lilika, tule takaisin.”

Lilika ei sano mitään. Solas kietoo pelkän kaavun paljaan ruumiinsa suojaksi ja astelee aivan kuningattarensa vierelle.

”Me emme voi jatkaa näin”, Solas hengähtää, ”me emme…” Ääni kuolee, kun nyyhkäykset alkavat. Solasin hartiat vapisevat, mies painaa päänsä alas.

”Mitä me emme voi?”

Lilika kuljettaa valkeita sormiaan Solasin pehmeissä, mustissa hiuksissa. Hän pysähtyy vaaleaan raitaan otsahiuksissa, geneettiseen oikkuun. Hän on aina rakastanut pyörittää sen sormiensa ympärille. Lilika kohottaa Solasin kasvot, pakottaa miehen katsomaan häntä silmiin. Vasta sitten hän painaa pehmeän, merkitsevän suudelman tämän huulille. Niin tehdessään hän ymmärtää olevansa sittenkin julma tätä kohtaan.

”Veljesi halusi minun suojelevan sinua”, Solas sopertaa kyyneleet kasvoillaan, ”ja minä… minä… Minä en voi, Lilika, en voi, tämä hajottaa minut.”

”Ssh…” Suudelmia. Pehmeitä, anteeksiantavia. Kuin myrkkyä. ”Minä tiedän, mitä minun veljeni haluaa.”

Solas aikoo sanoa vielä jotakin, kieltää itsensä, kieltää kuningattarensa, kieltää heidät. Lopulta hän painautuu entistä lujempaa Lilikaa vasten, vie tämän hennon kehon aivan lähelle. Lilikan kädet lepäävät yhä Solasin hiuksissa, silittävät niitä kuin tyynnyttääkseen miehen syyllisyyden, laulaakseen sen uneen.

”Älä pelkää”, Lilika sanoo hiljaa. ”Kyllähän sinä suojelet minua.”

Hetken hiljaisuus, Solasin silmät suurenevat. Kyyneleet putoilevat kaulukselle.

”Et miekallasi, et ruumiillasi”, Lilika sanoo vieden kätensä Solasin rinnalle, ”vaan sydämelläsi.”

Voimakas, äänetön nyyhkäys miltei vie Solasin mennessään. Lilika ei vetäydy pois.

”Tämä kuningaskunta on kylmä, linnan salit liian suuret minun kaltaiselleni tytölle täyttää. Kun sinä kuljet kanssani, tila täyttyy meistä. Minä olen turvassa.”

Solas nyökkää sulkien silmänsä, päästäen viimeiset kyyneleet pois.

”Joten älä syytä itseäsi. Älä pelkää”, Lilika sanoo sellaisella lempeydellä, että se saa hänet itsensäkin hämilleen, ”mikään niin lämmin ei ole väärin.”

Lilika vetäytyy kauemmas pitäen yhä kiinni Solasista. Hän kuljettaa miehen aivan kaiteen reunalle, pitää tiukasti kiinni, aivan kuin mies voisi paeta koska tahansa.

”Katso”, Lilika kuiskaa. Hetken Solas hapuilee, pyyhkii kyyneliä silmistään, ei näe, mitä Lilika tarkoittaa. Sitten hän kohottaa katseensa puutarhasta, linnan monista pihoista. Tähdet ovat kirkkaat, kuin lempeä peitto, joka on saapunut pitämään heidät turvassa. Kaukaisuudessa ilmalaivat risteilevät, niiden hento ääni kiertää taivaankantta kuin laulu. Solasin suu raottuu, kasvot kirkastuvat.

”Minä olen aina rakastanut Krielin öitä”, Lilika sanoo hymyillen.

”Minä olen aina pelännyt niitä”, Solas kuiskaa pitäen yhä katseensa tiiviisti ylhäällä.

Lilikan ei tarvitse arvata syytä. Lilika lomittaa sormensa Solasin omiin, unohtaa hetkeksi velvollisuutensa, oman taakkansa. On vain tähtien peitto heidän yllään, vain he kaksi vasten muuttumatonta taivasta.

”Kuule, kuinka ne laulavat meille”, Lilika kehottaa. Solas katsoo häntä kuin yhtä tähdistä, valkeaa ja kaukaista, silti niin kirkasta, niin lumoavaa. ”Tähtien luona olemme turvassa. Älä pelkää, minä olen sinun kanssasi."

Solas nyökkää hiljaa. Kyyneliä ei enää tule. Solas on kauempana. Lilika ei enää tiedä, mitä mies ajattelee, kun ihme loistaa tämän kasvoilta.

”Ei yö ole joku, jota pelätä”, Lilika hymähtää. ”Tähdet ovat ystäviäni, kuu veljeni, kuiskin heille aina silloin, kun linnan salit käyvät liian suuriksi. Taivas on juuri sopiva, mahdun sen alle piiloon.”

Solas nyökkää hiljaa, uskaltaa vihdoin painautua tiiviimmin Lilikaa vasten.

”Sulje silmäsi. Kuuntele, ne laulavat meidät uneen.”

Lilikan omista taustoista

Eräs isosti Lilikaan vaikuttanut tekijä on hänen äitisuhteensa. Lilikan äiti näki vain Endelionin, rakkaan erityisen poikansa, jolle hänellä oli varattuna ns. suuria suunnitelmia. Lilikaa hän ei juurikaan tarvinnut, joten Lilikan pääasiallinen tehtävä oli olla hyödyksi veljelleen, josta tulisi kuningas. Lilikan äiti kouli hänestä ikään kuin asetta Endelionille. Lilikan piti olla mahdollisimman hyvä miekkailija. Äidin koulutusmenetelmät olivat hyvin armottomat ja epäoikeudenmukaiset. Väkivaltaa riitti vuosia, ja kaikkein pahinta siinä oli Lilikalle sen mielivaltaisuus. Hänen äitinsä koulutti häntä ihan mielensä mukaan. Myös tilanteen emotionaalinen puoli oli Lilikalle ihan liikaa. Häneltä vaadittiin varsin äärimmäistä kurinalaisuutta eikä hän saanut näyttää kipeimpiä tunteitaan.

Väkivalta jatkui vuosia ja päättyi lopulta siihen, että Lilikan äiti haastoi hänet kaksintaisteluun keskellä yötä täysin mielivaltaisesti. Ideana oli taistella niin kauan, että toinen kuolee. Lilika voitti ja tappoi äitinsä eikä koskaan kyennyt kertomaan tästä yöstä kenellekään.

Lilika ei kuitenkaan kanna äidilleen kaunaa. Hän ei koskaan halunnut jäädä vihaan kiinni. Hän halusi vain mennä eteenpäin.

Ja miksi tää hahmo on mulle niin henkilökohtainen ja rakas? 

Basically, Lilika tuntuu vaan jonkinlaiselta oodilta pienelle minälle. Vaikka Lilikan trauma ei itsessään ole mulle samaistuttava, koko sen lapsuuden käsittely ja se miten se häntä muokkasi, on mulle henkilökohtaista. En aikanaan tiennyt kirjoittaessani, että Lilikasta tulisi mulle ihan niin samaistuttava hahmo kuin se sitten lopulta oli. No wonder se oli mulle aina niin rakas ja helppo kirjoittaa. Mä ymmärsin sitä alusta asti.

Lilika on oikeastaan vaan mun lapsuustrauma ja se millanen musta sen ansiosta tuli. Se on kuvaus siitä, kun oot itse oma vanhempasi ja pidät itse huolta itsestäsi ihan nuoresta pitäen. Se, kun ei oikeastaan ole lapsuutta sellaisena kuin pitäisi olla, vaan kun joutuu täyttämään itse kaikki omat emotionaaliset tarpeensa. Pystyn samaistumaan kipeästi siihen, miten Lilika patoaa kaikki tarpeensa ja tunteensa sisälle eikä oikeastaan anna itsestään täysillä mitään kenellekään. Oon koko elämäni vihannut sitä, että mun ja maailman välissä tuntuu olevan muuri. Oon toki persoonallisuudeltani tosi erilainen kuin Lilika, mutta samaistun sen tapaan käsitellä sen emotionaalisia estoja. Aivan kuin ne muurit mun ja maailman välillä ois aivan ehdottomat, vaikka kuinka haluaisin ne pois. Oon oikeastaan vasta edellisen vuoden aikana oppinut jotain läheisyydestä ja siitä, kuinka voi OIKEASTI uskaltaa löytää turvaa myös muualta kuin itsestään. Ei aina tarvii vetäytyä ja piilottaa ydintään, saa olla hajalla. On ollut ihanaa tulla kohdatuksi ihan täysin aidosti.

Eli joo, mulla on aika paljon tällaisia "kasvoin emotionaalisesti epätasapainoisessa ympäristössä ja nyt minulla on ongelmia" -hahmoja for coping.

*

Taas tekstinpätkä. Tämä on tapahtunut itse tarinan jälkeen:

En tiedä, rakastanko häntä. Voiko sanoa rakastavansa, jos ei pohjimmiltaan ymmärrä toista? Vaikka en minä ole koskaan ymmärtänyt ketään muuta kuin Remiä. Ja hänkin oli kaukana, niin kovin kaukana, kuten jokainen elämässäni koskaan käynyt ihminen. 

Minä muistan, miten huusin, kun Endelionin miekka haavoitti Solasia. Muistan hänen harittavan katseensa ja pistävän hajuisen verensä. Silloin minä ajattelin, että olisin ikuisesti yksin. Kaikki rakkaani jättivät minut yksi kerrallaan. Remi. Hänen äitinsä. Solas. Kaikki.

Ja nyt, kun ajattelen, että kenties Solas selvisi ja ajattelee jossakin haavekuvaansa minusta, tunnen oloni pienemmäksi kuin koskaan. Älä ajattele sitä. Se ei ole sinun. Minä en ole sellainen.

Silti haluaisin vielä kerran istua hänen syliinsä, painaa pääni hänen rintaansa vasten ja antaa hänen silittää selkääni hiljaa. Ehkä minä rakastan Solasia. Typerää, kaksi kertaa ikäistäni miestä, joka ei tule koskaan näkemään sydäntäni. Jos tämä on minun käsitykseni rakkaudesta, en voi kuin nauraa sille. Kuinka kaltaiseni voisi ikinä rakastaa jotakuta normaalisti? Ja jos rakastan jotakuta, olisiko se hän, mies, jonka otin iholleni vain estääkseni itseäni hajoamasta?

Kuluu päiviä. Harmaita, kuten siihenkin saakka. Olen värjötellyt yöni kapinallistoverin ullakolla, jonne on säilötty tämän myymälän irtaimistoa ja jokunen vanha ase. Hymähdän aina suuren jousen nähdessäni. Jos Endelion tietäisi, että tavallisella kansalla on tällaisia aarteita ullakoillaan keräämässä pölyä, hän saisi jälleen yhden syyn vainota viattomia. Peittoni on aavistuksen koinsyömä eikä minulla ole tyynyä laisinkaan, mutta tämä voittaa silti yöt, jotka nukuin silmät raollaan peläten äidin saapuvan huoneeseeni kesken uneni. Rauhatonta eläimen unta.

Tuijotan pölyisestä ikkunasta ulos kadulle. Ihmisiä kulkee yölläkin öljylamput käsivarsissaan. Viittoja ja hameenhelmoja. Mukulakivinen katu ja valkeat rakennukset. Kuu ja sen edessä toinen, veljeni luoma. Metallinen helvetti. Värähdän, kun ajattelen sitä. Sydämeni tuntuu levottomalta, jokin sisälläni ei asetu paikalleen, vaikka katson rakastamaani kaupunkia. Metallinen kuu on silti aina taivaalla muistuttamassa minua siitä, että veljeni ylivalta ulottuu taivaallekin. Taivas, joka on aina ollut ainut suojaajani. Sitä ei saa tahria.

”Teidän korkeutenne.”

Säpsähdän, vedän refleksinä puukon vyöltäni ja tähtään sen kohti tulijaa. Rekisteröin tutun äänen pimeässäkin. Se on kuiskutellut korvaani yli vuoden, saanut minut nukahtamaan pehmeään, matalaan tuntuunsa.

”Solas?” Ääneni on ohut kuin lapsella. Pelkkä kalvo.

Kun miehen siluetti erottuu kuun valaisemassa hämärässä, erotan tutut mustat suortuvat ja kulmikkaat kasvot. Vahva, luja keho. Solas näyttää aivan samalta kuten aina, vain miehen sinisten silmien katse on sameampi kuin tähän saakka. On kuin silmät olisivat vihdoin nähneet maailmasta sen, jonka minä kohtasin jo ollessani lapsi.

”Solas? Sinä olet hengissä.” Vihaan sitä, miten lattealta se kuulostaa. Se ei tarkoita mitään. Solasin kasvoilla käväisee varjo. Mies kumartuu luokseni, tarttuu hellästi puukkoa pitelevään käteeni ja siirtää sen kauemmas. Puukko putoaa ullakon lattialle ja kolahtaa. En ajattele sitä. Ajattelen vain Solasia, joka kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja puristaa rintaansa vasten.

Sisälläni soi nuotti. Se on hädissään. Se huutaa. Se tietää, että jos nyt annan itseni, en saa sitä enää koskaan takaisin. Jos antaudun Solasin syleilylle, hän jää rinnalleni, ja minun on elettävä sen valinnan kanssa. Minulla on ylpeyteni. Selkäranka, joka pysyy suorassa, vaikka sen taittaisi kahtia. Silti jokin miehen suuressa, lämpimässä kehossa omaani vasten saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Olisiko se niin väärin? Olisiko väärin olla edes kerran elämässään se, joka minun olisi aina pitänyt saada olla? Eksynyt lapsi, joka tarvitsee vain vahvat käsivarret ja sen, että joku on siinä, ei lähde pois.

Olen itkenyt vuolaasti jonkun nähden viimeksi lapsena. En muista, onko kukaan koskaan reagoinut kyyneliini. En ole itkenyt kenenkään seurassa, itkin yksin, kunnes en enää itkenyt lainkaan. Nousin aina ylös. Uudelleen ja uudelleen. Painoin kaiken syvemmälle, annoin muurien kohota.

”Solas…” Pelkkä soperrus. Tarraan kaikella voimallani hänen takkinsa pörröiseen kaulukseen ja painan silmäni kiinni. Itku tulee sittenkin. En muistanut, että se tuntuu tältä. Kuumalta ja hallitsemattomalta. Vuosien odotus saa minut viimein kiinni. En tiennyt kuulostavani tältä itkiessäni. Solasin ote tiukkenee, hän ei sano mitään, pitelee vain. Hän on siinä niin kauan, kun kyyneliä riittää. Tiedän hänen itkeväkin itsekin. En tiedä, mitä me itkemme, mutta ei minun tarvitsekaan. Minulla on koko elämän verran padottuja kyyneliä sisälläni.

Tämä aivan upea asu on muuten @burningbrokenhearts käsialaa, kiitos niin paljon <3

Lopuksi kuvia, joissa "Solas" on mukana! En aatellu sitä nukettaa niin Julle toimii varalla :p

Taidetta:

Kiitos, jos pääsit tänne asti ♥️