Otsikko perustuu minuutti sitten koettuihin kauhunhetkiin.
Moikka kaikille! ^^'
Olen ihan kuolemanväsynyt, mutta haluan kuitenkin laittaa tämän postauksen vielä tämän päivän puolella. sitten menen ansaituille yöunille Sain tuossa muutama päivä sitten inspiraation tämän nykyisen kuvatarinan viimeisiä osia varten. Tänään sitten kirjoitin tämän osan puhtaaksi. Ai joo, ja kyseessä on nyt sitten toiseksi viimeinen osa.
Valitettavasti joudun kuvaamaan vielä jonkin verran tuon Lilian järkyttävän peruukin kanssa, ennen kuin saan hankittua neidille uuden. (Koska se liittyy osin myös juoneen.) Koettakaa kestää. :'D
Ai joo, ja kiitoksia kaikille, jotka ovat jo kyselleet kysymyspostausta varten! Vielä keskiviikkoon asti on aikaa kysellä, joten tänne voi vielä käydä heittelemässä kysymyksiä. 8)
Mutta pitemmittä puheitta tarinaan!
picfic; Minä muistan
Kylmyys tuntuu pistelevänä kipuna kaikkialla ruumiissa. Kuiskaukset
kieppuvat ympärillä kuin hyrrä, ja keskittymiskyky heikkenee.
Lilian katse kiertelee ympäristössä, mutta ei löydä pienintäkään
yksityiskohtaa, johon tarttua. Eihän täällä ole mitään.
Hän nousee vaivalloisesti ylös ja yrittää saada äänensä
kuulumaan. ”Onko täällä ketään?” hän kysyy heikolla
äänellä, vaikka luuleekin tietävänsä jo vastauksen. Lilian
mielessä käväisee ajatus siitä, ettei hän löytäisikään
täältä ketään, vaan tämä olisikin tarkoitettu ansaksi. Sitten
hän pudistaa voimakkaasti päätään ja kertoo itselleen, ettei
pelottelu auta mitään.
Täysin vastoin Lilian odotuksia, joku vastaakin hänelle.
”Tervehdys, mielikuvitusolento”, sanoo kylmä ääni Lilian
takaa. Ääni jää kaikumaan epämiellyttävästi heidän
ympärilleen, mikä on sinänsä ihmeellistä, sillä täällä ei
ole ainuttakaan kohtaa, josta ääni voisi kimmota.
Lilia nostaa katseensa häntä puhuttelevaan henkilöön, ja huomaa
tämän olevan nuori, kalpea tyttö. ”Hei”, hän kuiskaa ja
tajuaa kuulostavansa uskomattoman heikolta. Sitä hän käytännössä
onkin. ”Sinä... sinä olet varmaankin Roxette?” Lilia rohkaistuu
kysymään. Hänen äänensä värisee hieman, se paljastaa toiselle
tytölle, ettei Lilia olekaan aivan yhtä rohkea kuin mitä antaa
olettaa.
Tyttö ei kuitenkaan kiinnitä siihen liioin huomiota, vaan sanoo
kylmällä äänellään: ”Olet oikeassa. Ja sinä olet taas yksi
sen vihreätukkaisen luomuksista.” Lilian kulmakarvat kohoavat
hämmennyksestä. ”Taas yksi” kuulostaa hänen korvissaan
omituiselta sanavalinnalta, ja hän aikoo huomauttaa siitä. Sitten
hänen mieleensä palaa syy, jonka vuoksi hän on täällä, ja hän
pakoittautuu unohtamaan Roxetten hämmentävät sanat.
”Minä en tullut tänne rupattelemaan mukavia”, Lilia sanoo ja
kokoaa kaiken rohkeutensa saadakseen sanoistaan mahdollisimman
voimakkaat. ”Olen täällä etsimässä ystäväni Avalonin siskoa
Edelainea, jota sinä olet oletettavasti pitänyt hallussasi kaikki
nämä vuodet. Olisitko ystävällinen, ja kertoisit minulle, missä
hän on?” Roxette tuijottaa häntä omituinen kiilto silmissään,
aivan kuin tietäisi jotakin, jota hän ei tiedä. ”Siskoa”,
Roxette toistaa ja kääntää katseensa toisaalle. Lilia puristaa
kätensä nyrkkiin ja ärähtää: ”Niin, siskoa! Voisitko ottaa
minut tosissasi?” Hän tuntee raivon kasvavan sisällään, mutta
ei anna sille valtaa.
Samassa Roxette alkaa nauraa. Hänen naurunsa ei ole aito, mutta se
on silti aivan yhtä kylmä kuin hän itsekin, ja tuntuu tunkeutuvan
sisimpään asti saaden Lilian olon entistäkin tukalammaksi. ”Jos
tietäisin, mitä huvittavuus on, rohkenisin sanoa, että tämä
tilanne on äärimmäisen huvittava”, Roxette toteaa lopetettuaan
nauramisen. Lilian nyrkki puristuu – sikäli edes mahdollista –
vieläkin tiukemmin kiinni, ja hänen pitää sulkea silmänsä
rauhoittuakseen. ”Selvä, selvä. Ajattelinkin, että olisi liian
hyväuskoista kysyä sinulta suoraan. Älä kerro, en halua apuasi,
minä onnistun löytämään Edelainen itsekin”, Lilia sanoo ja
sinkoaa Roxetteen myrkyllisen katseen.
Huvittuneen oloinen hymy palaa takaisin Roxetten kapeille huulille.
”Sinä olet nyt pahasti hakoteillä. Kyllähän minä kertoisin,
jos sille olisi tarvetta. Mutta totuushan on se, että ystävälläsi
Avalonilla ei ole siskoa.”
Lilian silmät suurenevat järkytyksestä. Hän ei kykene edes
haukkomaan henkeään, niin järkyttynyt hän on. ”Älä valehtele
minulle”, hän saa sanotuksi järkytykseltään. ”Tietenkin
Avalonilla on sisko. Hän on Edelaine Rainbird, kauan sitten
uhrauksen tehnyt tyttö, jota minä olen nyt täällä etsimässä.
Älä yritä hämätä minua.” Lilian sanat eivät kuitenkaan
vaikuta Roxetteen lainkaan, sillä tämä pysyy aivan yhtä tyynenä
kuin tähänkin asti. ”Näyttää aivan siltä, että se
vihreätukkainen on saanut sinutkin uskomaan tuon tarinan. Tai no,
onko tuo ihmekään, kun sinäkin olet hänen mielikuvitustaan”,
hän sanoo ja kääntää taas katseensa suoraan Liliaan. ”Olet
oikeassa sen suhteen, että on olemassa tyttö nimeltä Edelaine
Rainbird, ja hän on aivan yhtä todellinen kuin sinäkin.”
Hämmentynyt Lilia ei tiedä enää lainkaan, mitä oikein on
käynnissä. Roxetten puheet tuntuvat täysin keksityiltä, mutta
sisimmässän Lilia tietää, että ne ovat totta.
”Mitä sinä tarkoitat sillä, että hän on aivan yhtä todellinen
kuin minäkin? Enhän minä ole todellinen, minä olen
mielikuvitusolento, kuten tiedät”, Lilia sanoo, ja tajuaa samassa
itsekin. ”Sanoit sen itsekin. Sinä et ole todellinen, eikä ole
Edelainekaan”, Roxette toteaa ja astuu hieman lähemmäs saaden
Lilian värähtämään. Hän ei värähdä niinkään Roxetten
läheisyyden vuoksi, vaan hänen sanojensa. ”Mutta... ei tuo käy
järkeen... entä se uhraus, jonka Edelaine teki? Hän tappoi kaikki
poikkeavat ja jäi vangiksesi...” Lilia yrittää kertoa, mutta
tietää itsekin, että lausuu sanat vain yrittääkseen valehdella
itselleen. Suojellakseen itseään totuudelta, sillä totuus on usein
rumempi kuin yksikään kaunis valhe.
Roxette vain sipaisee tyynesti hiukset silmiensä tieltä. Hän
käyttäytyy aivan normaalisti, ikään kuin tällaista tapahtuisi
hänen elämässän joka päivä. ”Ei ollut mitään uhrausta,
sillä Edelaine oli vielä siihen aikaan olemassa vain Avalonin pään
sisällä. Minä tapoin käskystä kaikki poikkeavat, ja
Avalon itse onnistui livahtamaan paikalta ja jäämään eloon.
Edelaine ei liittynyt tapahtumiin mitenkään, mutta Avalon vain
uskotteli niin itselleen”, Roxette kertoo kyllästyneellä äänellä,
aivan kuin hänelle olisi suurikin rasite kertoa täysin
tietämättömälle Lilialle tästä.
Lilia vie kädet suulleen ja yrittää pidätellä itkua.
Tunnepurkaus tekee tuloaan, mutta hän yrittää viivyttää sitä
kysymällä: ”Miksi...? Miksi hän olisi uskotellut itselleen
omistavansa siskon?” Hän tajuaa itsekin, että ihminen pystyy
uskottelemaan itselleen miltei mitä tahansa. Ja olihan Avalon
aikoinaan keksinyt Lilian itsensäkin. Silti nämä ajatukset
tuntuvat vääriltä ja aivan liian vierailta mahtuakseen Lilian
päähän.
”Mikä minä olen avaamaan sinulle toisen ihmisen ajatuksia, kun en
tunne omianikaan? Emmeköhän me anna Avalonin itse kertoa, sillä
hän on ollut täällä jo hetken kanssamme. Voit astua esiin,
Avalon, sinut on huomattu”, Roxette sanoo ja kohdistaa punaisten
silmiensä katseen Lilian taakse. Sieltä, keskeltä ei mitään,
astelee tuttu vihreätukkainen tyttö epävarma ilme kasvoillaan.
Hänen kehonsa tärisee hieman ja silmät kiiltävät kyynelistä,
mutta niiden katse on tiukasti kiinnittynyt Roxetteen.
”Minä muistan”, hän kuiskaa ääni väristen aivan yhtä paljon
kuin hän itsekin. ”Nyt minä muistan.”
~~~~