Hyttysten kirous

 

 

 

^^ Tuon peruukin ei pitänyt jäädä Luciferille, sen piti olla vain väliaikainen peruukki kuvatarinaa ja Neonin roolia varten... nooh, kuinkas kävikään? Minusta tuntuu, että se taitaa jäädä herralle kakkosperuukiksi. uwu

 

Heipähei taas kaikille! ~

Se olisi sitten kuvatarinan aika. B3 Tajusin tässä, ettei tätä kuvatarinaa ole enää paljoa jäljellä. Tätä tulee vielä ainakin kolme osaa (köh, miten niin en ole suunnitellut tätä loppuun asti?), jonka jälkeen pidän luultavasti pitkän tauon kuvatarinoiden tekemisestä. Saattaa olla, etten tee mitään pitkäkestoista kuvatarinaa välttämättä enää ikinä, mutta veikkaanpa, etten pysty pitämään itseäni erossa tarinoiden tekemisestä ikuisuuksia. Eli ei hätää, kyllä tarinoita vielä jossakin vaiheessa tulee ^^ (köh viimeistään vuoden päästä jos saisin vaikkapa grailini hankituksi siihen mennessä mhehehe)

 

Nämä viimeiset osat tulen toteuttamaan samalla periaatteella kuin toteutin tämän osan: kuvia tulee hieman vähemmän ja tekstiä enemmän. Ihan vain koska pidän kirjoittamisesta, ja haluan panostaa tekstiin enemmän viimeisissä osissa. Varmistuin tästä päätöksestä Annikan ja Sonjan kommentit luettuani, kiitoksia. ♥ Ja btw, kiitosta myös kaikille muille ihanille jotka jaksavat kommentoida, olette oikeasti aivan ihania ;-; <3

 

~~~~~~

 

picfic; Askel tyhjyyteen

 

 

(Infona: Tämä on siis Lilian kauan sitten näkemä uni ^^)
 

Pimeys verhoaa minut kaikkialta, se kieppuu ympärilläni kuin pyörremyrsky, joka ei suostu jättämään minua rauhaan. Korviini kantautuu kaunis, pehmeä ääni, joka kuulostaa etäisesti tutulta. "Lilia, Lilia..." Yritän kuunnella tarkemmin, että tunnistaisin, kenelle ääni kuuluu, mutta kylmä pimeys ympärilläni ei anna minulle mahdollisuutta keskittyä ääneen.

"Lilia, kuuletko sinä minua?" ääni kysyy aiempaa kovemmalla äänellä. "Kuulen", huomaan vastaavani. Ääneni kuulostaa katkonaiselta ja kireältä, enkä meinaa tunnistaa sitä omakseni. "Minulla on sinulle tärkeä viesti. Oletko valmis kuulemaan sen?" minulta kysytään. Vedän syvään henkeä ja vastaan: "Tietysti olen." Vastaus tulee huuliltani kuin automaattisesti, vaikken oikeasti olekaan aivan varma siitä, olenko valmis kuulemaan äänen tuoman viestin.

 

 

"Kuten tiedät, mielikuvitusolennot eivät yleisemmin pysy samassa henkilöllisyydessä kovin pitkään. Te olette pelkkiä kuoria omistajienne keksimille hahmoille", kuulen äänen kertovan. Äkkiä huomaan, ettei ääni olekaan aivan niin pehmeä ja miellyttävä kuin mitä erehdyin luulemaan. Hänen kertomansa asia ei kuitenkaan ole minulle mikään yllätys, sillä olen saanut kuulla siitä viimeisten kahden vuoden aikana aivan riittävän monta kertaa.

 

"Se ei tosin tainnut tulla yllätyksenä, eihän?" ääni kysyy, aivan kuin tietäisi, mitä ajattelen. Kysymys ei selkeästikään ole tarkoitettu sellaiseksi, johon kuuluisi vastata, sillä ääni jatkaa: "Vaikka sinun muistosi onkin säilytetty, se ei tarkoita sitä, että ne säilyisivät loputtomiin. Kehosi on tarkoitettu käytettäväksi uudelleen ja uudelleen - sitä ei ole tehty kestämään pysyvää henkilöllisyyttä." Hän pitää tauon, ja olen kuulevinani pienen huokaisun, aivan kuin tämän kertominen olisi jotenkin raskasta.

 



 

Osaan jo aavistaa, mitä minulle seuraavaksi kerrotaan. Jossakin syvällä sisimmässäni olen kuitenkin aina uskotellut itselleni, että minun on mahdollista tulla oikeaksi ihmiseksi. Nyt minusta tuntuu, että kaikki pienimmätkin kuvitelmani aiotaan murskata niin olemattomiksi palasiksi, etten kykene enää ikinä muodostamaan niistä palasista kunnollista kuvaa.

 

"Jos olisit ollut hieman vähemmän aikaa olemassa, ruumiisi palaisi takaisin Taivaaseen uudelleen käytettäväksi, ja tietoisuutesi vain katoaisi", ääni sanoo. Hän esittää asian ikään kuin se olisi kevytkin sulattaa - ikään kuin se olisi paras mahdollinen vaihtoehto. "Mutta niin ei kuitenkaan ole", hän kiirehtii lisäämään, ja tässä vaiheessa minä tajuan, että äskeinen todella oli paras vaihtoehto. Asiat esitetään minulle juuri sellaisella tavalla, jonka on tarkoitus ärsyttää minua mahdollisimman paljon: ensin kerrotaan, mitä olisi voinut käydä, ja sitten vasta, mitä käy.

 

"Sinä olet ollut jo aivan liian kauan olemassa. Ruumiisi ei kestä enää kauaa, vaan se palaa pian takaisin synnyinsijoilleen. Sinä sen sijaan - tietoisuutesi, Avalonin sinulle kehittämä persoonallisuus - vajoaa tyhjyyteen, tilaan, jossa olet tietoinen kaikesta, muttet ole koskaan kykenevä tekemään mitään. Se on pahempaa kuin kuolema." Viimeisen lauseen olisi hyvin voinut jättää pois, ymmärrän asian varsin hyvin ilmankin. Pian minä siis kuolen - ei, vaan koen kuolemaakin pahemman kohtalon. Selvä. Sehän onkin aivan helppo asia käsitellä juuri, kun olen saanut asiani vihdoin kootuksi. Aivan kuin olisin koonnut suurta palapeliä monta vuotta, ja sitten pieni tuulenvire kaataa sen tehden tyhjäksi kaikkien näiden vuosien työn.

 

~ ~ ~

 



 

Avalonin olemus on vakaa ja päättäväinen, mutta hänen jalkojensa tärinä kertoo toista. "Lilia, me emme voi hypätä. Me kuolemme", hän kertoo minulle jo ennestään selvän asian. Nyökkään hyväksyvästi, aivan kuin kuoleminen olisi tavanomainen asia siinä missä kaupassa käyminenkin. "Katsos, Ava, kun asia ei ole aivan niin yksinkertainen kuin luulet", sanon yrittäen kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta.

 



 

Huomaan Avalonin värähtävän hieman kuullessaan minun käyttävän hänestä lempinimeä, mutten anna sen häiritä vaan jatkan itsepintaisesti: "Emme pääse siskosi luo millään muulla tavalla kuin hyppäämällä. Jos kiipeämme, päädymme vain alas, eikä se ole tässä tarkoituksena." Sanani huvittavat Avalonia, ja hän naurahtaa pienesti. "Eikös alas pääseminen ole hyppäämisessäkin ideana?" hän kysyy naurahtaen omille sanoilleen. Hymy käväisee hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta hetkessä hän pakottaa sen pois. "On, mutta tässä on kyse erilaisesta hypystä", selitän, "sillä tässä on kyse jonkun asettamasta portista. Pääsemme portin luokse vain hyppäämällä alas. Tämä vaatii uhrauksen."

 



 

Avalonin hopeanhohtoiset silmät laajenevat hämmästyksestä. "Portti", hän toistaa kuulemansa sanan aivan kuin ei olisi koskaan aikaisemmin kuullut sellaisesta. "Sodan aikaan meidän leireissämme käytettiin portteja, jotka tehtiin poikkeavien ja leirinpitäjien yhteistyöllä. Niitä saattoivat käyttää vain sellaiset, joiden tarvitsi päästä jonkun tärkeän henkilön luokse portin avulla. Siihen aikaan kaikilla oli joku tärkeä."

 

Se siis selittää, miksi olen aistinut portin läsnäolon. En tosin koe Avalonin siskoa erityisen tärkeäksi henkilöksi minulle itselleni - Avalonille hän sen sijaan on kaikkein tärkein, ja minulla on luontaisesti kyky aistia hänen mielikuvitusolentonaan kaikki sama mitä hänkin aistii. Omituista tosin, ettei hän ole aistinut porttia ennen minua. "Leirinpitäjien ja poikkeavien yhteistyötä?" sanon kysyvällä äänensävyllä. "Siskosihan on poikkeava, joten hän on voinut auttaa portin luomisessa. Mutta leirinpitäjä... miksi yksikään vanhoista leirinpitäjistä olisi yhä täällä?"

 

Avalonin silmät laajenevat entisestään. Niistä kuvastuu ymmärrys - hän on tajunnut jotakin. "Roxette", hän kuiskaa ja huomaan, että hänen äänensä alkaa väristä. "Minä näin Roxetten täälläpäin aikaisemmin, muistathan? Hän oli leirin johtaja. Olisiko mahdollista että... että..." Hänen lauseensa jää kesken, ja hän sulkee silmänsä, ikään kuin hänen ajatuksensa olisi liian kivulias kestää.

 



 

"... että Roxette on nyt täällä, ja hän on pitänyt siskoasi vankina kaikki nämä vuodet?" päätän hänen lauseensa, sillä minulta se onnistuu helpommin. "Kyllä, se on oletettavasti hyvin mahdollista, ja tuo alhaalla odottava portti vain vahvistaa sen ajatuksen. Ava, tule, meidän on nyt pakko hypätä, sikäli mielit pelastaa Edelainen." Hänen kasvoillaan käväisee muutaman sekunnin ajan vauhkoontunut, säikky ilme - sellainen, joka saalistettavilla eläimillä on. Sitten Avalon pudistaa voimakkaasti päätään ja sanoo: "Ei käy! Jos meillä on Roxette vastassamme, voit olla varma, että minä en tule. En ainakaan, jos se vaatii hypyn."

 

Haukon henkeäni. En saata uskoa, että Avalonin rohkeus alkaa pettää tässä vaiheessa. Olemme hiuskarvan päässä siitä, että Edelaine saadaan pelastetuksi, ja nytkö hän aikoo luovuttaa? "Älä edes kuvittele luovuttavasi. Mikä siinä tytössä muka on sellaista, ettet pystyisi kohtaamaan häntä?" kysyn, ja tajuan vasta kysyttyäni, miten typerältä kuulostankaan. Tottakai Avalon pelkää kohdata hänet, sillä hänhän on juuri se, jonka vuoksi Avalon on joutunut kokemaan kaikki ne hirveät asiat. Ketä tahansa pelottaisi tavata henkilö, joka on aiheuttanut lähtemättömät traumat. Varsinkin, kun Avalon on kuvitellut, ettei hänen tarvitsisi enää ikinä nähdä Roxettea.

 

"Sinä et ymmärrä", Avalon kuiskaa heikolla äänellä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin hän kuulostaa siltä pieneltä, apua kaipaavalta tytöltä, jollaisena tunsin hänet seitsemän vuotta sitten. "Roxetten kaltaista ihmistä vastaan ei kykene tekemään mitään." Hän pitää pienen tauon ja jatkaa: "Jäänpalan pystyy hajottamaan miljooniin sirpaleisiin. Kuvittele, mitä tapahtuisi, jos niiden tavallisten ja harmittomien jäänsirujen sekaan laitettaisi yksi pieni, mutta sitäkin terävämpi lasinpala. Sitä ei edes huomaisi, ennen kuin olisi jo ehtinyt viiltää sormensa siihen. Roxette on aivan kuin se lasinpala jäänsirujen joukossa - pieni ja huomaamaton, mutta vaarallinen."

 



 

"Ymmärrän", kuiskaan ja pidätän hengitystäni, sillä seuraavien sanojen lausuminen vaatii minulta ponnistelua, "siinä tapauksessa minä menen yksin. Sinun ei tarvitse kohdata häntä, minä voin mennä sinne ja tuoda siskosi takaisin. Se ei olisi ongelma eikä mikään." Samassa Avalon tekee jotakin odottamatonta. Hän laskee hennon kätensä syliini ja kurottautuu eteenpäin, ikään kuin suudellakseen minua. "En ikinä antaisi sinun tehdä sitä", hän kuiskaa. Tunnen hänen hengityksensä kasvoillani, hän on niin lähellä että voisin koskettaa, jos tahtoisin.

 

"En voisi asettaa sinua niin suureen vaaraan vain omien tarpeideni vuoksi", Avalon sanoo. Hän tulee lähemmäs, niin lähelle, etten saa henkeä. Yritän sanoa jotakin, mutta sanat eivät tule ulos suustani. Avalon taitaa huomata äkillisen jännittymiseni, sillä hän vetäytyy takaisin taaksepäin ja huokaisee syvään. Hetkellinen, intiimi ja mahdollisuuksia täynnä oleva tunnelma on hetkessä poissa.

 

 



 

Nousen ylös sanaakaan sanomatta, ja kuulen Avalonin kuiskaavan: "Anteeksi. Ei ollut tarkoitus tulla noin lähelle, minä vain..." Hänen äänensä pettää juuri sillä kohdalla, jolloin sen tulisi olla kuuluvimmillaan. "Ei se mitään", sanon, vaikken ole varma tarkoitanko sitä. Tietenkään minua ei haittaa Avalonin läheisyys, sillä hän on minulle tärkein kaikista. Kyse ei ole siitä. En voi antaa hänen kiintyä minuun enempää kuin on tarpeeksi, sillä lakkaan kuitenkin pian olemasta. On Avalonille itselleen helpompaa, jos hän inhoaa minua, sillä silloin menetys ei tuntuisi miltään. Hän voisi vain naurahtaa, huiskauttaa pitkiä, vihreitä hiuksiaan ja jatkaa elämäänsä kuten tähänkin asti.

 

"Minä en aio totella sinua", totean määrätietoisesti. Kurkkuuni sattuu ja koko kehoni alkaa täristä, kun ymmärrän, mitä olen tekemässä. Jos nyt hyppään alas ja onnistun avaamaan portin sekä pelastamaan Avalonin siskon, se saattaa jäädä viimeiseksi teokseni. Voi olla, etten ole olemassa enää silloin, kun Edelaine pääsee vapaaksi. Mitä ikinä nyt sanonkin, ne jäävät viimeisiksi sanoikseni Avalonille. "Minä... minä aion pelastaa siskosi, vaikka mitä tapahtuisi. Älä seuraa minua, minä pystyn tähän yksinänikin", selostan. "Ei!" Avalon huudahtaa, sillä hän tietää jo, mitä aion tehdä. "Ei käy, en anna sen tapahtua!"

 

 



 

 Mutta on jo liian myöhäistä. Olen ottanut jo askeleeni kohti tyhjyyttä, kohti määränpäätäni. Siellä minua odottaisivat Roxette ja Edelaine, kaksi ihmistä, joita en ole koskaan tavannut, mutta joista tiedän silti enemmän kuin olisi tarpeellista tietää. Niin monta sanaa on jäänyt sanomatta, niin monta asiaa, jotka haluaisin vielä kertoa Avalonille. Mutta minä en voi, sillä me emme enää näe, eikä hän tekisi mitään sillä tiedolla, mitä tunnen häntä kohtaan. Kaikesta huolimatta olen kuitenkin pelkkä mielikuvitusolento, joka on kykenemätön muuttamaan kohtaloaan, joka on jo valmiiksi kirjoitettu.

 

En sulje silmiäni, haluan kohdata kaiken sen, mikä minua odottaa. Viimeinen asia jonka kuulen, on Avalonin huuto korvissani. Olen erottavinani sanan "rakkaus" hänen huudostaan, mutta taidan vain kuvitella omiani. Eihän hän mitään sellaista voisi sanoa, eihän?

 

~~~~