The last rat standing

Moikka!
Ihan ensimmäisenä haluan kiittää jokaista ihanaa, joka kommentoi edelliseen postaukseen! Teidän kommenttinne olivat oikeastikin todella piristäviä, ja lisäsivät motivaatiotani jatkaa tarinaa mitä pikimmiten <3 Muistin taas, miten ihanaa tätä blogia on pitää. Kiitos!

Sen pitemmittä puheitta, menkäämme itse tarinaan!
Halusin antaa Monalle nykyisellä ulkonäöllään pienen roolin tässä tarinassa. Kyseessä ei siis ole Mona itse, vaan kokonaan eri henkilö.

picfic; Muistoksi tulevaisuuden

 

Rima: *painaa kätensä Lilian olkapäälle* Hengitä syvään, Lilia. Se menee kyllä ohi.

 

Lilia: *kylmiä väreitä* En saa sitä mielestäni. Omat käteni tarttuneina Avalonin kurkkuun, mieleni täyttyneenä käskyistä... minä kuvotan itseäni.

 

Rima: Ihan suotta. Avalon toi sinut luokseni, jotta voisin yrittää auttaa sinua. Tuskin hän kuvittelee sinun vapaasta tahdostasi näkevän sellaisia näkyjä, joten turhaan huolehdit. *kannustava hymy*

Lilia: Niin, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minä näen niitä silti. Päätäni särkee, ja saatan yhtäkkiä ruveta mutisemaan jotakin tappamisesta. Rima, minua pelottaa. Pelotan itseäni. Ymmärrätkö sinä?

Rima: Ymmärrän hyvinkin. *huokaisu* Ja minulla on epäilys, mihin oireesi saattaisivat viitata.

Lilia: *sipaisee hiuksiaan* Kerro pois vaan.

Rima: En ole oikea ihminen kertomaan. Jos arvaukseni osuu oikeaan, tiedän vain kaksi ihmistä, jotka osaavat kertoa sinulle, mistä tilanteessasi on oikein kyse - Lucifer ja Shirei. Meidän kannattaisi ehkä käydä puhumassa heille tästä.

Lilia: *pudistaa päätään kiusaantuneena* En halua muiden tietävän. Minua ruvetaan katsomaan entistäkin kummallisemmin. Ja kuinka he muka voisivat tietää jotakin päänsärystäni ja näyistäni, jos en kerran itsekään ole selvillä?

 

Rima: *synkkä tuijotus* Nytkö sitä ruvetaan väittämään vastaan? Haluatko sinä apua vai et? *naurahdus* Avalon oletti, että minä enkelinä osaan auttaa. No, ehkä osaankin, mutta olen varma, että Lucifer ja Shirei osaavat paremmin. He nimittäin ovat olleet tekemisissä sen kanssa, joka mahdollisesti on aiheuttanut tuon sinulle.

 

-----

Shirei: Vai että päänsärkyä ja näkyjä? Minkälaisia näkyjä tarkalleen ottaen?

Rima: Lilia kertoi niiden olevan ajatuksia ja muistoja, jotka tuntuvat omilta, mutta eivät ole sellaisia. Eikö tämä teistäkin vaikuta aivan nukelta? *pyörittelee käsiään hermostuneena*

Lucifer: Helvetin helvetti. Jos kyse on nukesta, tilanne on paha. Erittäin paha.

Shirei: Älkää nyt hulluja puhuko, eihän nukeista olla kuultu moniin vuosiin! *vilkuilee ympärilleen* Eihän niitä enää voisi olla olemassa?

Lilia: Aikalisä, aikalisä! *korottaa ääntään* Satuitteko unohtamaan, että toisin kuin te, en ole aivan yhtä perillä termistöstä? Jos joku viitsisi, voisi kertoa minullekin, mistä nukeista tässä oikein puhutaan.

Lucifer: *tuhahdus* Tietysti. Tämä ei sitten ole mitään mukavaa kuultavaa.

Lilia: *naurahtaa* Tuskin kukaan olettikaan niin.

 

Lucifer: Meillä päättäjillä oli taannoin paljon ongelmia murhaajien sielujen kanssa. Kuten tiedätte, tehtävänämme on päättää, mihin sielu jatkaa irrottuaan ruumiistaan - toisin sanoen päätämme, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Murhaajien sieluja oli kuitenkin muutamia vuosia sitten niin paljon, ettemme voineet niille juuri mitään. Ne olivat liian voimakkaita, liian omapäisiä.

Lucifer: Kokosin pienen ryhmän päättämään, miten murhaajien sielujen kanssa tulisi menetellä. Silloin keksittiin nuket: posliinikehoihin laitettiin ongelmallisimmat sielut. Sielu pysyi siellä hyvässä tallessa, ja mikä parasta, posliinikeho ei kyennyt enää riistämään kenenkään henkeä.

Se tosin soti monen omaatuntoa vastaan - olimmeko sen parempia itsekään, kun riistimme näiltä murhaajilta kaiken sulkemalla heidät posliinikehoon, tekemällä heistä pahaisia nukkeja? Jäimme pohtimaan tätä liian pitkäksi aikaa. Sillä välin kun yritimme saada omaatuntoamme vaimennetuksi, nuket lähtivät kehittämään suunnitelmaa päästä taas vapauteen.

Lucifer: He oppivat siirtämään itsensä väliaikaisesti jonnekin toisaalle, toisten ihmisten mieliin. Kukaan ei vieläkään tiedä, miten he sen tarkalleen ottaen tekivät, sillä tapaus aiheutti meille niin paljon päänvaivaa, ettei kenelläkään ollut aikaa vastata kysymyksiin "miksi" tai "miten".

 

Monet käyttivät nukeista nimeä sielunsyöjä siitä syystä, että sitä juuri he tekivät: siirrettyään itsensä toisen mieleen, he alkoivat syödä pois ruumiin alkuperäisen omistajan tietoisuutta ja sielua. Hitaasti ja varmasti, kunnes mitään ei jäänyt enää jäljelle. 

 

Lucifer: Sitten tapahtui jotakin. Me päättäjät kutsumme sitä hetkeä nimellä armahdus, sillä se säästi meidät paljolta. Kaikki nuket katosivat. Yhtäkään ei jäänyt jäljelle, ei edes pientä posliininpalaa tai repaleista sielua. Miten, kuinka, kuka? Me emme tienneet, emmekä edes yrittäneet tietää. Meille riitti tieto siitä, että nuket olivat lopullisesti poissa, eivätkä enää aiheuttaisi ongelmia tai söisi kenenkään sielua.

 

Ja mikä parasta, kukaan päättäjistä ei koskaan joutunut vastuuseen siitä, että luomamme nuket tekivät pahaa jälkeä syömällä viattomien ihmisten sieluja. Näin kliseisesti sanottuna pääsimme kuin koirat veräjästä.

 

Lucifer: Ai, ja vielä yksi juttu. On olemassa eräs lista, jonka teimme varmuuden vuoksi. Se sisältää jokaisen tekemämme nuken nimen tietoineen: tarkkaan laaditut selostukset siitä, keitä he olivat ja mitä he tekivät ennen kuin heistä tuli murhaajia, jotka meidän täytyi vangita posliinikehoihin. Lista oli pidettävä tarkkaan vartioituna, ettei kukaan päässyt vahingossakaan käyttämään tietoja hyväkseen. *huokaisu* Vähän turhankin tarkkaan vartioituna, jos minulta kysytään. Kukaan ei nimittäin enää tiedä, missä lista on.

 

Sen laatija, päättäjätoverimme Chióni, on muuttanut pois eikä näyttäydy enää eläville eikä kuolleillekaan, saati meille entisille työtovereilleen. Olen kuullut, että Chióni elää tyytyväisenä jossakin omassa loukossaan kutsuen itseään jollakin mahtipontisella ja typerällä nimellä, kuten "luminoita" tai jotakin vastaavaa. *naurahdus* Niin että se siitä sitten. Emme taida koskaan saada listaa käsiimme, jälki on kylmennyt.

Lilia: ... ja nyt on se osuus tarinasta, jolloin kerrotte, että minun mielessäni lymyilee tällainen nukke, sielunsyöjä tai miksi ikinä niitä kutsuttekaan.

Rima: Ikävä kyllä niin me epäilemme. *vilkaisu Liliaan* Jos vain saisimme käsiimme sen listan, olisi helppoa tarkistaa, jospa niiden nimien seasta löytyisi joku meille tuttu yksilö, jonka voisimme yhdistää tapaukseesi. Joku, jota syyttää.

Shirei: Se taitaa tosin olla liian hankalaa, mutta ainahan me voimme kokeilla. Pakkohan Chiónin ja listan on jossakin olla.

Lilia: *haukkoo henkeään* Niin, aivan. Ja minun pitää istua tässä kiltisti ja kuunnella, kuinka keskustelette siitä, kuka on tunkeutunut mieleeni! Juuri, kun olen tullut oikeaksi, verta ja lihaa olevaksi ihmiseksi, tapahtuu jotakin tällaista. *hysteeristä naurua* Mukavaa! Juuri tätähän minä toivoinkin!

Shirei: Lilia kiltti, ota nyt rauhassa. Minähän sanoimme, että aiomme yrittää. Löydämme takuulla keinon auttaa sinua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Lilia: Löydättekö? Löydättekö? Ja kerrohan, kuinka monta ihmistä pystyitte edellisellä kerralla pelastamaan, kun heidän sielujaan syötiin hiljalleen pois? *katkera naurahdus* Niin, ette varmaan yhtään! Miksi minulla sitten olisi mitään toivoa?

 

Lucifer: *mutisee hiljaa* Luovuttaja.

 

Lilia: Anteeksi?

 

Lucifer: Sanoin, että sinä olet luovuttaja. Sinulle annettiin mahdollisuus elää oikeana ihmisenä, ja nyt olet jo heittämässä pyyhettä kehään. *tuhahdus* Oletin sinun olevan vähän vahvempaa tekoa.

 

Lilia: Kuinka voisin olla luovuttamatta, kun vaihtoehtoja ei ole! Itsehän sanoitte, että ---

 

Rima: *keskeyttää* Rauhoitutaanpa nyt jokainen! Lilia ottaa nyt vain ihan rauhassa ja vetää henkeä, mitään hätää ei ole. *pehmentää ääntään* Ja Lucifer, ole kiltti ja yritä edes ymmärtää Liliaa.

 

 

 Lilia: *katsoo ihmisiä ympärillään* Jos kaikki ongelmat oikeasti ratkeisivat sillä, että ihmisille sanottaisiin "Ota rauhassa", mitään ongelmia ei koskaan olisi ollutkaan.

-----

Pahoittelen kunnon infopläjäystä, joka tässä tuli. Toivottavasti pysyitte perässä! ^^
Hyvää viikonloppua kaikille! ♥ Sara kiittää ja kuittaa.

 



Writings on the wall

Hei kaikki!

Tällä kertaa halusin tulla hieman puhumaan teille tästä blogista. Ei – en ole lopettamassa, en missään nimessä. Haluan muuten vain hieman tuoda esille ajatuksia, jotka ovat lähiaikoina käyneet mielessäni liittyen blogiini. Niille, jotka eivät tekstiä halua tai jaksa lukea, laitan tähän sivuun katseltavaksi muutamia kuvia Edrielistä ja (väliaikaisesti uudistuneesta) Monasta ensilumessa.

 

Ja vielä varoitus: tästä ei tule erityisen iloinen teksti. Jos et siis halua pilata päivääsi lukemalla negatiivista selitystäni, suosittelen skippaamaan suosiolla. Kiitos.
 

 

 

 

Lähiaikoina on tuntunut, että tämä blogi innostaa minua yhä vähemmän ja vähemmän – eikä ainoastaan minua, vaan kaikkia muitakin. Ikinä en ole saanut mitenkään huikean paljon kommentteja, ne ovat tuntuneet vähentyvän huomattavasti. (Ja tähän väliin niille, joka yhä kommentoivat: kiitos. Kiitos, ihan oikeasti.) Onko se niin, että postauksistani huomaa innostuksen puutteeni, vai enkö vain osaa ilmaista itseäni tarpeeksi hyvin kuvien kautta?

 

 

Kommentit ja postaaminen ovat aina olleet asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni toisinaan onnistuneeksi jossakin. Enää ne eivät tunnu siltä. Perfektionismi nostaa päätään ja hankaloittaa kuvaamista sekä kirjoittamista entisestään: en saa kuvatarinoiden repliikeistä tai kuvanlaadusta juurikaan koskaan tarpeeksi hyviä. Järjestelmäkameraa en omista, enkä tule ainakaan vuoteen omistamaankaan – sen hankkiminen viivästyy ja viivästyy....

 

 

Ja mitä tulee kuvatarinoiden juoniin, minulla on tunne, etten kykene olemaan riittävän mielenkiintoinen tai erottumaan kuvatarinoiden massasta. Ei, pyrkimykseni ei ole tehdä tarinoita, jotka nimenomaan ovat tarkoitettu ”ah-niin-erilaisiksi”. Haluan tehdä tarinoita, koska nautin niiden suunnittelusta ja siitä tunteesta joka tulee, kun onnistun luomaan tarinan sekä hahmoja, joista itse pidän. Mutta riittääkö se?

 

Niin. Ei se riitä.

Elän maailmassa, jossa tarvitsen jatkuvasti jonkun muun sanomaan itselleni, että ei vitsi, onpa hyvä idea, mitenkä keksitkään. Positiivisten sanojen täytyy tulla jonkun muun suusta, ei omastani. Joko olen liian kriittinen tai en vain kykene huomaamaan saamaani palautetta, tai sitten sellaista ei vain tule. Tämä käynnistää noidankehän: olenko liian itsekäs, jos vaadin jatkuvasti positiivisia kommentteja ja hyväksyntää? Kumpi on pahempaa, kommenteitta jääminen vai niiden vaatiminen?

 

 

Lisäksi koen olevani jatkuvasti hyvin negatiivinen valittaessani asioista ja itsestäni netissä (joskin olen vähentänyt tätä huomattavasti). Haluaisin kovasti olla ihminen, joka inspiroi muita kuvaamaan ja nukkeilemaan, en ihminen, jonka jutuista saa vain pahan maun suuhun. Tämä koko teksti on hieman ristiriidassa äskeisen lauseeni kanssa, jonka takia mietinkin, voinko julkaista koko postausta. Jatkoa ajatellen tämä on kuitenkin välttämätöntä omalta kannaltani, joten menköön.

Nyt aionkin kysyä mielipidettänne. Miten te koette tämän blogin, kuvani ja nukkeni? Kuinka kauan olette lukeneet Plastic Dreamia, oletteke huomanneet kehitystä? Tuntuu hieman väärältä kysyä teiltä tätä, mutta hei, sitähän varten kommenttiboksi on: mielipiteitä.Vastaanotan kaikenlaiset kommentit, ja olen äärimmäisen kiitollinen, jos joku haluaa avata mielipidettään Plastic Dreamista. Myös mahdolliset postausideat ovat tervetulleita!

 

Jatkoa ajatellen.... niin, mitä olen ajatellut? Lopettaa en aio, sen verran rakastan nukkejani ja tarinoiden sekä kuvien kehittelyä. Minulla on vielä paljon kehityttävää sekä ajatusmaailmani että kuvaamisen kanssa, mutta tästä se lähtee. Postaustahti saattaa vastaisuudessa hidastua, sillä en aio ottaa bloggaamisesta stressiä. Haluan pitää tämän homman nimenomaan palkintona itselleni: asiana, joka vie ajatukseni pois muista meneillään olevista ongelmista. Pienenä pelastuksena, joka minulla on aina ollut. Sellaisena en ole tätä pitkään aikaan kokenut, mutta sen tunteen takaisin saamiseksi aion tehdä kaikkeni. Me pystymme tähän, eikö niin?
 

- Sara



Round and round like a carousel

Moikka kaikille! ^-^
Sen enempää selittelemättä voisimme käydä uuden osan pariin. Tästä osasta minulla ei ole oikeastaan ole muuta huomautettavaa, kuin että kaikki mustavalkoiset kohdat ovat Lilian näkemiä katkelmia.

picfic; Sanaakaan sanomatta

 

 

Äänenne on vain melua korvissani. Ne täytyy vaimentaa iäksi.

 

 

Minun täytyy päästää teidät kaikki hengistänne.

Nyt heti. Se ei voi odottaa.

 

Tappaa. Minun täytyy, minun on pakko. Minä haluan.

 

 

Minä? Mutta eihän... eihän tämä ole minä.

 

~ ~ ~

 

 

On kulunut jo yli viikko siitä, kun löysin hänet kävellessäni ulkona. Avalonin ja minun väliset erimielisyydet unohtuivat oitis, kun toin tytön sisälle.

 

Tyttöön liittyy vain pieni ongelma. Hän ei ole sanonut koko aikana mitään muuta kuin oletettavasti nimensä, "El".

 

 

Avalon: Sinulleko on okei, että hän jää?

 

Lilia: Tietenkin on. *naurahdus* Vaikkei El sanoisi ikinä sanaakaan, hän on silti jo sopeutunut hyvin seuraamme. Eikö muka sinusta?

 

 

Avalon: *katselee nurmikolla makaavaa tyttöä* No, siitä voimme olla montaa mieltä. *tuhahdus* Ja kaiken lisäksi menit vielä pukemaan hänet noihin kummallisiin vaatteisiin.

 

Lilia: Ne ovat suloiset! Eikä hän vastustellut.

 

Avalon: Ei tietenkään, ja sinä käytit hyväksesi hänen puhumattomuuttaan.

 

 

Avalon: *sipaisee hiukset pois kasvoilta* Minusta meidän ei pitäisi suhtautua tähän näin kevytmielisesti. On liiankin outo sattuma, että keskuuteemme ilmestyy vieras, hiljainen tyttö ja sinun päätäsi alkaa särkeä. *hiljentää ääntään* Sinuna en luottaisi häneen noin helposti.

 

 

Lilia: *huvittunut naurahdus* Hmph, sinä vaan tahdot uskoa kaikista pahaa! Ja päänsärky on sitä paitsi jo lakannut.

Ainakin melkein.

 

Avalon: Joo, joo. Mutta eikö tämä sinusta ole kummallista? Ei tyttöjä ihan joka päivä löydy takapihalta!

 

 

Lilia: Pöh, ei tässä mitään kummallista ole, sinä vain olet pessimisti. *naurua* Niin kuin Elistä olisi meille mitään harmia, hänhän on niin suloinenkin!

 

Avalon: ... idiootti.

 

Edriel: *kuuntelee* Ihminen tosiaan on yksinkertainen olento. Pelkästään viattomat hymyt ja kohtuuttoman ison nallepipon pitäminenkö saa minut näyttämään tuon tytön silmissä suloiselta? *virnistys* Tämähän on paljon viihdyttävämpää kuin ajattelin!

 

 

Lilia: Pata kattilaa soimaa!

 

Avalon: *huokaisu* Lilia, oikeasti. Et nyt jaksaisi. Minä yritän tosissani keskustella tästä tilanteesta!

 

Edriel: *nousee ylös* Nuohan riitelevätkin ihan kuin vanha aviopari. Luulevatko he tosissaan, etten kuule tai ymmärrä heidän keskustelevan minusta? Puhumattomuuteni ei ole tae siitä, ettenkö omistaisi aivoja saati osaisi käyttää niitä. *naurahdus*

 

 

Edriel: *pyörittelee pipon narua* Näinköhän saan vielä toisenkin heistä luottamaan itseeni sanomatta sanaakaan, hmm?

 

 

Lilia: Äh, annetaan vain koko jutun olla. *huokaisu* Jos Elistä koituu ongelmia, eiköhän se tule ilmi sitten ajan kanssa.

 

Avalon: Sinua ei kyllä saa suhtautumaan varautuvasti mihinkään. *naurahdus* Okei, okei, annetaan olla.

 

Lilia: *hymy* Hyvä tyttö. Muuten, Elistä puheenollen, mihin se tyttö ehti jo mennä?

 

 

Edriel: *kääntyy* Sokeakin vielä.

 

Avalon: Sinun takanasi, jos et sattunut huomaamaan.

 

 

Lilia: Aa, siinähän sinä olet! *lyö kätensä yhteen* Mennäänkö jo sisälle, hmm? *ystävällinen hymy*

 

Edriel: *nyökkäys*

 

 

Avalon: Tässä on jotain mätää, minä tiedän sen. Lilia kohtelisi noin aivan ketä tahansa, enkä minä aio päästää tuota tyttöä hänen lähelleen. Vai onko Lilia muka oikeassa - olenko minä vain pessimisti, enkä halua uskoa mitään hyvää kenestäkään, joka on hänen lähellään?

 

~ ~ ~

 

Lilia: *kuiskaa* Ja missä vaiheessa El otti hattunsa pois? Minulta meni siihen omaisuus! ;-;

 

Avalon: *tuhahdus* Omaisuus? Omistatko sinä sellaistakin? En tiennytkään.

 

Lilia: Äläs nyt, minä -- *tuntee kipua päässä* !!

 



 

Tappaa.

 



 

Lilia: *lysähtää polvilleen pidellen päätään* Ei, ei taas!

 

Avalon: Lilia! M-mikä sinulle tuli?

 

Lilia: Pysy kauempana!

 



 

 Lilia: Minä... minun pääni. Se alkoi taas.
Minun on tapettava. *vauhko katse*

 

 

Edriel: Typeriä, hyväuskoisia ja näemmä vielä hitaitakin. *nojaa seinään* Pitäisivät hieman vauhtia, minullehan ehtii tulla nälkä. *virnistys*

 

 

~ ~ ~