Writings on the wall

Hei kaikki!

Tällä kertaa halusin tulla hieman puhumaan teille tästä blogista. Ei – en ole lopettamassa, en missään nimessä. Haluan muuten vain hieman tuoda esille ajatuksia, jotka ovat lähiaikoina käyneet mielessäni liittyen blogiini. Niille, jotka eivät tekstiä halua tai jaksa lukea, laitan tähän sivuun katseltavaksi muutamia kuvia Edrielistä ja (väliaikaisesti uudistuneesta) Monasta ensilumessa.

 

Ja vielä varoitus: tästä ei tule erityisen iloinen teksti. Jos et siis halua pilata päivääsi lukemalla negatiivista selitystäni, suosittelen skippaamaan suosiolla. Kiitos.
 

 

 

 

Lähiaikoina on tuntunut, että tämä blogi innostaa minua yhä vähemmän ja vähemmän – eikä ainoastaan minua, vaan kaikkia muitakin. Ikinä en ole saanut mitenkään huikean paljon kommentteja, ne ovat tuntuneet vähentyvän huomattavasti. (Ja tähän väliin niille, joka yhä kommentoivat: kiitos. Kiitos, ihan oikeasti.) Onko se niin, että postauksistani huomaa innostuksen puutteeni, vai enkö vain osaa ilmaista itseäni tarpeeksi hyvin kuvien kautta?

 

 

Kommentit ja postaaminen ovat aina olleet asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni toisinaan onnistuneeksi jossakin. Enää ne eivät tunnu siltä. Perfektionismi nostaa päätään ja hankaloittaa kuvaamista sekä kirjoittamista entisestään: en saa kuvatarinoiden repliikeistä tai kuvanlaadusta juurikaan koskaan tarpeeksi hyviä. Järjestelmäkameraa en omista, enkä tule ainakaan vuoteen omistamaankaan – sen hankkiminen viivästyy ja viivästyy....

 

 

Ja mitä tulee kuvatarinoiden juoniin, minulla on tunne, etten kykene olemaan riittävän mielenkiintoinen tai erottumaan kuvatarinoiden massasta. Ei, pyrkimykseni ei ole tehdä tarinoita, jotka nimenomaan ovat tarkoitettu ”ah-niin-erilaisiksi”. Haluan tehdä tarinoita, koska nautin niiden suunnittelusta ja siitä tunteesta joka tulee, kun onnistun luomaan tarinan sekä hahmoja, joista itse pidän. Mutta riittääkö se?

 

Niin. Ei se riitä.

Elän maailmassa, jossa tarvitsen jatkuvasti jonkun muun sanomaan itselleni, että ei vitsi, onpa hyvä idea, mitenkä keksitkään. Positiivisten sanojen täytyy tulla jonkun muun suusta, ei omastani. Joko olen liian kriittinen tai en vain kykene huomaamaan saamaani palautetta, tai sitten sellaista ei vain tule. Tämä käynnistää noidankehän: olenko liian itsekäs, jos vaadin jatkuvasti positiivisia kommentteja ja hyväksyntää? Kumpi on pahempaa, kommenteitta jääminen vai niiden vaatiminen?

 

 

Lisäksi koen olevani jatkuvasti hyvin negatiivinen valittaessani asioista ja itsestäni netissä (joskin olen vähentänyt tätä huomattavasti). Haluaisin kovasti olla ihminen, joka inspiroi muita kuvaamaan ja nukkeilemaan, en ihminen, jonka jutuista saa vain pahan maun suuhun. Tämä koko teksti on hieman ristiriidassa äskeisen lauseeni kanssa, jonka takia mietinkin, voinko julkaista koko postausta. Jatkoa ajatellen tämä on kuitenkin välttämätöntä omalta kannaltani, joten menköön.

Nyt aionkin kysyä mielipidettänne. Miten te koette tämän blogin, kuvani ja nukkeni? Kuinka kauan olette lukeneet Plastic Dreamia, oletteke huomanneet kehitystä? Tuntuu hieman väärältä kysyä teiltä tätä, mutta hei, sitähän varten kommenttiboksi on: mielipiteitä.Vastaanotan kaikenlaiset kommentit, ja olen äärimmäisen kiitollinen, jos joku haluaa avata mielipidettään Plastic Dreamista. Myös mahdolliset postausideat ovat tervetulleita!

 

Jatkoa ajatellen.... niin, mitä olen ajatellut? Lopettaa en aio, sen verran rakastan nukkejani ja tarinoiden sekä kuvien kehittelyä. Minulla on vielä paljon kehityttävää sekä ajatusmaailmani että kuvaamisen kanssa, mutta tästä se lähtee. Postaustahti saattaa vastaisuudessa hidastua, sillä en aio ottaa bloggaamisesta stressiä. Haluan pitää tämän homman nimenomaan palkintona itselleni: asiana, joka vie ajatukseni pois muista meneillään olevista ongelmista. Pienenä pelastuksena, joka minulla on aina ollut. Sellaisena en ole tätä pitkään aikaan kokenut, mutta sen tunteen takaisin saamiseksi aion tehdä kaikkeni. Me pystymme tähän, eikö niin?
 

- Sara