Zum glück bin ich verrückt

 

 

Tervehdys!

Mitenkäs teidän syyslomanne meni? Itselläni oli aika stressintäyteinen loma, mutta sainpahan otettua hieman hermolomaakin Helsingissä. ^^' Ja sain itseni innostumaan uudesta tarinastani, jonka kirjoittaminen toimii mukavana vastapainona kokeisiin lukemisen ohella.

 

Ajattelin, että koska Parantajan tarinaa ei olla täällä hetkeen nähty, jaan teidän kanssanne taas yhden osan. Sikäli nyt oikein muistan, tätä tarinaa on jäljellä enää muutama luku. Tämä kahdeksas luku lienee se pisin ja tärkein näistä kaikista. Hauskaa ajatella, että kirjoitin/suunnittelin sitä alkuun tasan vuosi sitten.

 

Edellisen luvun voitte lukea täältä.

 

Luku 8: Korttitalo sortuu (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)

 

Mitä tapahtuu, kun varoituksista huolimatta kokoaa korteista suuren talon, juuri sellaisen, josta kaikki unelmoisivat?

Mitä tapahtuu, kun tuulet puhaltavat siihen, ihmiset poistelevat kortteja yksi kerrallaan?

Talo tietenkin sortuu. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

Ei mitään.

Loppu, viimeinen näytös, kuolema. Nimiä on monta, asioita vain yksi. Siltikään mitään ei enää tapahdu.

 

~ ~ ~

Epäilyksen hetkessä täyttämä Anemone ottaa kaksi askelta taaksepäin, ikään kuin pelkäisi Aldreian osoittavan itseään jollakin terävällä. ”Valheita? Tarkoitatko sinä, että koko kuolleiden herättäminen oli vain hetkessä keksimääsi satua?”

Aldreia pudistaa päätään. ”Ei, ei ollut. Se, että kyläläiset ovat aikeissa käyttää kykyjäsi lähiaikoina kuolleiden herättämiseen, on täyttä totta. Mutta se ei kuitenkaan ole se syy, jonka vuoksi halusin viedä sinut kylän rajojen ulkopuolelle. Siihen minulla on aivan omat syyni, joita sinun ei ole hyödyllistä tietää.”

”Mitä sinä aiot tehdä minulle?” Kysymys on niin viaton, että siihen vastaaminen tuntuu pahemmalta kuin Aldreia oli uskonutkaan. Tunnelma heidän välillään on muuttunut hetkessä painostavaksi, ja jopa kylmä aurinko taivaalla on vetänyt pilvipeiton lopullisesti suojakseen. ”Minä aion päästää sinut vapaaksi”, Aldreia vastaa pidätellen kyyneleitään. Ensi kertaa ne tuntuvat aidoilta. ”Kirjaimellisesti.”

Sanojen saattelemana Aldreia vetää pellavasta neulotun takkinsa taskusta pienen, hopean sävyissä kiiltävän veitsen, jota hän pitelee tärisevin käsin. Anemone hätkähtää ensin, mutta lopulta tyytyy vain naurahtamaan kuivasti. ”Olisit sanonut jo aikaisemmin, jos tämän koko matkan tarkoituksena oli vain minun hengiltä saamiseni. Olisin antanut sinun tappaa itseni jo omassa luolassani”, hän sanoo niin murheellisesti, että sanat miltei riipivät ilmaa kuin ohutta paperia. ”Silloin en olisi joutunut tuottamaan kyläläisille sitä pettymystä, että lähdin kylästä ja rikoin sitä ehdottominta sääntöä. He mahtavat pettyä minuun pahasti.” Sanat saavat Aldreian haukkomaan henkeään. Hänen ohuet huulensa ovat vääntyneet irvistykseen. ”Vieläkö sinä puolustelet Suokylää?”

Hymy Anemonen kasvoilla on yhtä viaton kuin hän itsekin. ”Tietysti. Se on minun tehtäväni.”

Raivo kiehuu yli, sitä ei voi enää pitää aisoissa. ”Sinä et voi tosissasi suoltaa tuota samaa kuraa kerta toisensa jälkeen! Mitä kyläläiset ovat ikinä tehneet sinun hyväksesi? He käyttävät sinua hyväksesi ja laativat typerät säännöt sekä tarinat, jotta saisivat sinut tekemään heistä jotenkin erityisempiä! Ne ihmiset siellä eivät ole mitään pyhimyksiä, vaan eristäytynyt joukko typeryksiä, jotka pitävät itseään parempina olentoina sinun ansiostasi. Heillä on parantaja, jotain, mitä kaupungeissa asuvilla ihmisillä ei olekaan. Mitä väliä sillä on, että parantajakin on oikea, hengittävä ihminen, jolla varmasi olisi ollut tunteita ja mielipiteitä, elleivät he olisi suoltaneet tälle tarinoita Kuusta ja Auringosta sekä iänikuisista säännöistä!” Aldreian lause sisältää niin paljon uutta informaatiota ja Anemonelle vieraita sanoja, että tämän on pakko itsekin miettiä, mitä kaikkea tietää tiedostavansa ja mitä ei. ”Tarinoita Kuusta ja Auringosta? Nehän ovat minun ja kyläläisten menneisyyttä, eivät pelkkiä tarinoita!”

Aldreian naurahdus paljastaa hänen suhtautumisensa tilanteeseen.

”Tarinoita ne ovat. Mitään voimia ei ole olemassakaan, ne ovat vain sinun löytämisesi hetkellä tekaistuja satuja, jotka saivat muutkin ihmiset uskomaan johonkin ihmeelliseen ja harvinaiseen. Todellisuudessa ainoa oikeasti minkäänlaisia voimia omistava asia täällä olet sinä, ja sinä olet niiden yksinkertaisten ihmisten syy elää.”

”Eli... Kuuta ja Aurinkoa ei ole olemassa? Vai valehteletko minulle tästäkin?” Anemone alkaa vapista. Hänen ohuet jalkansa tärisevät, ja olemus tuntuu epävarmalta. ”Kuinka minä voisin enää tietää, mihin tässä tulee luottaa? Minulla on nyt kaksi eriaista versiota siitä, miten Suokylä ja minä olemme saaneet alkumme, enkä tiedä, voinko luottaa kumpaankaan. Sekavempaa ja sekavempaa. Kanga oli oikeassa, unessa tehdyt lupaukset ovat ainoita, joihin voi luottaa.”

Ihmisnaurulla on pelottava voima vaikuttaa ympäristöönsä ja kuulijoihinsa. Monilla on tarttuva, iloinen nauru, mutta Aldreialla ei ole, ei enää. Maailma ja ihmiset ovat muokanneet hänen naurustaan kimeän ja jännittyneen, joka saa ympärillä olevat ihmiset vääntelehtimään levottomina. Se heijastelee hänen omaa persoonaansa.

”Minä tiedänkin Kangasta jotakin, jota sinä et taida tietää”, Aldreia hykertelee. ”Sinä et ole ainoa, jolla on yhteyksiä siihen pieneen näkijätyttöön, joka taisi vetää nenästä muitakin kuin vain minua. Kuule, Anemone... sinun olisi kannattanut kuunnella rakasta Suokylääsi siinä, ettei siihen tyttöön kannata luottaa. He olivat oikeassa.”

Sana näkijä hypähtää erilleen muista sanoista, ja jää pyörimään Anemonen tärykalvoihin vailla selitystä. Hän sivuuttaa sen kuitenkin hetkeksi. ”Minä en kuuntele sinun solvauksiasi Kangasta. Yrität vain pimittää minua, saada minua heikommaksi, jotta voisit tuntea itsesi voimakkaaksi tappaessasi minut. Sinähän käyttäydyt aivan samalla tavalla kuin kyläläiset, joita niin kovasti halveksit.”

”Ja sinun kielesi on terävöitynyt”, Aldreia toteaa yllättyneenä Anemonen äkillisestä varmuudesta. ”Mutta totta tosiaan, tappaminenhan tässä on se tärkein asia. Ei se, miten tietämätön oletkaan kylän asioista ja rakkaasta pikku Kangastasi.” Hän sulkee silmänsä sipaisten tummat hiukset kasvoiltaan. Hetken epävarmuus turruttaa veistä pitelevää kättä, mutta muisto siskosta saa otteen tiukentumaan. On ratkaisun aika.

”No niin, Anemone. Oletko sinä valmis?”

”Jos sinäkin olet.” Aldreian yllätykseksi Anemonen kasvoja hallitsee hymy.

”Sinä tunnut kummallisen myöntyväiseltä ottaen huomioon, että tulet kuolemaan kohta. Eikö sinua jää harmittamaan se, ettet näekään enää Kangaa tai kylää? Vai onko myöntyväinen luonteesi jo näin pitkällä?”

”Kyse ei ole kenestäkään minulle tärkeästä. Kyse on siitä, ettet sinä ole varma. Näen lävitsesi. Vaikken olekaan paras mahdollinen ihmistuntija, osaan kuitenkin sanoa, milloin ihminen tekee jotakin vasten tahtoaan. Kuten sinä nyt.” Anemone pitää tauon ja katsoo maahan, varpaisiinsa. Hän on huomaamattaan tallannut pienen orvokin päälle, ja kumartuu maahan painaen käden kukan ylle. Hetkessä sen paikalla kasvaa taas terve orvokki. Hymy kareilee Anemonen huulilla. ”Aldreia, sinä et tee tätä tahallasi. Olet kuormittanut itsesi valheilla, etkä ole itsekään enää varma, mikä on totta ja mikä ei. Kerro minulle, miksi me olemme nyt tässä, sinä veitsi kädessäsi ja minä uhrina. Kerro aivan kaikki, kyllähän meillä on aikaa.” Aldreian kehonkieli kertoo kieltävästä vastauksesta, mutta silmät tahtovat puhua totta. Hänen kielensä on päästänyt ulos pelkkiä valheita, mutta nyt se aikoo olla rehellinen.

* * *

Teidät kaksi hylättiin metsään. Ei ollut sattumaa, että teidät hylättiin vierekkäin, eikä ollut sattumaa, että te kumpikin omistitte omituisia voimia – parantamisen ja näkemisen voimat. Mutta se oli sattumaa, hirvittävää, kaikkeen vaikuttavaa sattumaa, että ihmiset, jotka teidät löysivät, olivat kumpikin eri puolilla.

Nämä ihmiset eivät olleet vihollisia eivätkä ystävyksiä, vaan heidän välillään oli jotakin aivan muuta, jotakin paljon syvempää. Ja teidät löydettyään he päättivät tekaista tarinan ikään kuin poluksi, jota kummankin oli helppoa kulkea.

Sen tarinan sinä tunnetkin jo oikein, oikein hyvin. Se on tarina Auringon ja Kuun synnystä ja siitä, miten niiden voimia kantavien ihmisten tulee käyttäytyä. Tietenkään mitään Aurinkoa ja Kuuta ei ole oikeasti olemassa, hekin ovat vain suuruudenhulluja ihmisiä, jotka ovat ottaneet itselleen jotakin niinkin kunnianhimoista kuin taivaankappaleiden nimet. Tarina keksittiin tietysti sen vuoksi, että nämä henkilöt saisivat syyn perustaa omat muista eristyneet yhteisönsä.

En ole vieläkään varma, uskooko kukaan kylässä oikeasti sinun ympärillesi keksittyyn tarinaan. Kaavahan on helppo: alle kymmenen vuoden iässä heille kerrotaan Auringosta ja Kuusta, ja täytettyään kahdeksantoista, koko tarina paljastetaan valheeksi.

Yksinkertaista. Yksinkertaista ja julmaa.

Anemonen vaaleat silmät tuijottavat eteensä aivan kuin näkisivät kaiken, mutta samalla eivät mitään. ”Selvä”, hän sanoo nyökäten vaisusti. Hän ei uskalla kääntää katsettaan Aldreian suuntaan, sillä totuus sattuisi enemmän, jos hän näkisi tytön silmät.

”No?” Aldreia on liian väsynyt edes hymyilemään ivallisesti. ”Eikö tämä herättänyt sinussa mitään tunteita?” Hän ottaa askeleen Anemonea kohtaan, ja puristaa hopeaista veistä tiukemmin kädessään. Se tuntuu polttelevalta. ”Vain sen, että voisit pitää kiirettä sen tappamisen kanssa”, Anemone sanoo sulkien silmänsä. Hänen huulillaan oleva hymy on niin surullinen, niin riipivä, että Aldreia joutuu sulkemaan itsekin silmänsä. ”Etkö halua kuulla enempää? Et sitä, miksi teen tämän? Et edes mitään Kangasta?”

Kangan nimi ravistelee Anemonen tajuntaa. Jos mieli olisi vyyhti sotkussa olevia mustia lankoja, Kanga olisi se kirkkaanpunainen lanka niiden joukossa.

”En”, kuiskaa Anemone. Ääni on hauras, kuin paperia, joka olisi juuri rypistetty. ”Sanoit, että tiedät Kangasta jotakin, jota minä en. Äänensävystäsi päätellen se ei ollut mitään, minkä haluaisin tietää juuri ennen kuin kuolen.” Aldreia nyökkää hymyillen hieman.

”Sinä et siis halua tuhota mielikuvaasi hänestä?”

”En olisi halunnut tuhota mielikuvaani myöskään sinusta. Se tosin taitaa olla jo hivenen myöhäistä.” Anemone nyökkää tietäväisesti veitsen suuntaan. Aldreia värähtää.

”Anteeksi.” Ensimmäistä kertaa ääni kuulostaa oikeasti pahoittelevalta.

Anemone ei voi muuta kuin hymyillä, kohtaloonsa alistuen. ”Sinulla on varmasti syysi. Anna mennä nyt vain.” Hän ei uskalla sulkea silmiään.

”Anteeksi, anteeksi”, Aldreia toistelee ja ojentaa kätensä. ”Minä olisin oikeasti halunnut välittää sinusta. Anteeksi.” Ja samassa Anemone ymmärtää, mistä hänen seuralaisensa oikeasti on pahoillaan. Siitä ainoasta asiasta, joka mustaa hänen oman omatuntonsa.

Kun veitsi on jo ojennettuna hänen yläpuolelleen, yksikään ajatus ei riitä kirkastamaan sitä mustaa sumua, jossa Anemone tuntee harhailevansa. Hänen ajatuksensa eivät liity kylään, hän ei ole pahoillaan heidän puolestaan. Hän ei ajattele edes Kangaa. Hän ei ajattele yhtään mitään, kunpa se vain loppuisi.

Voimakas laukaus halkoo ilmaa. Ääni on tuttu sen korville, joka pitelee veistä, mutta ei sen, joka istuu maassa odottaen tuomiotaan. Tuomiota, joka tuleekin toiselle.

Aldreian silmät tuijottavat lasittuneena eteensä, ja niissä oleva katse on surullisempi kuin Anemone olisi koskaan osannut kuvitella. Surullisempi. Kuolleempi. Kuollut.

Anemone ei ehdi reagoida, huulet eivät ehdi huutaa sanaakaan. Hän ehtii ainoastaan kääntää katseensa siihen suuntaan, josta luulee äänen kuuluneen. Eihän Anemone ole koskaan aiemmin kuullut laukausta, tai tiennyt moisen asian olevan olemassa.

Se, mikä – tai kuka – äänen on aiheuttanut, saa hänet haukkomaan henkeään entisestään. On mahdotonta yhdistää kiiltävää, mustaa esinettä pitävä tyttö ja hänen silmiensä eteen lyhistynyt Aldreia. Tytöllä on lyhyeksi leikatut, vitivalkoiset hiukset. Yhtä valkoiset kuin Aldreian kalpea iho, joka tulee kalpenemaan yhä vain enemmän. Lisäksi tytön siniset silmät ovat edelleen yhtä sielukkaat, mutta nyt niissä ei ole enää sitä samaa innostunutta pilkettä, joka teki tytöstä niin salaperäisen. Silmät ovat pelkästään kylmät.

”Kanga?” Anemonen katse siirtyy vuoroin kuolleesta Aldreiasta täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevaan Kangaan. Miten? Miksi? Kysymystä ei tarvitse esitää ääneen, Kanga osaa lukea sen Anemonen eleistä ja ilmeistä. ”Älä esitä niin pirun tietämätöntä”, Kanga murahtaa ja luo odottavia katseita Anemoneen, joka kampeaa itsensä ylös.

”Sinä pelastit juuri minun henkeni.” Hymy leviää hänen kasvoilleen. Autuaan tietämätön, viaton hymy. Sellainen, joka voi kuulua vain hänen kaltaiselleen ihmiselle.

Kanga nauraa. Hänen naurunsa on kylmää ja elotonta, ei lainkaan sellaista, johon Anemone on hänellä tottunut. ”Ei, Anemone. Minä pelastin juuri oman henkeni”, hän sanoo saaden koko tilanteen tuntumaan uskomattoman typerältä.

”Mutta hänhän oli juuri tappamassa minua!”

”Tiedän. Niin olen minäkin, enkä voinut sallia hänen tehdä sitä ennen minua.”

”Kanga, älä nyt viitsi. Miksi sinä minut tappaisit?”

Kanga pyöräyttää silmiään. ”Kertoiko tuo sinulle yhtään mitään?” Hän nyökkää maassa lojuvan Aldreian suuntaan. ”Pelkkä taustatieto ei riitä, ethän sinä tiedä mistään mitään.”

”Aurinko ja Kuu ovat jonkun mielikuvitusta, kyllä, minä tiedän. Muuta en halua kuulla.”

Raivo välähtää Kangan silmissä. ”Mutta sinun täytyy! Sinä tulet kuolemaan pian, ja haluan sinun edes tietävän, miksi niin tapahtuu!”

Anemone ei sano mitään. Hän kieltäytyy jopa ajattelemasta, sillä jokainen aivosolu tahtoo muistella hetkiä, jolloin Kanga on hymyillyt hänelle salaperäisesti ja puhunut hienoja. Niitä hetkiä, jolloin Anemone tunsi olleensa jotain muutakin kuin vain Suokylän parantaja: oikea, verta ja lihaa oleva, hengittävä ihminen, jolla oli unelmia ja mahdollisuuksia.

Tiedon Aldreiasta hän vielä kestää, se tyttö ei ollut koskaan muutenkaan järin kiehtonut häntä. Mutta Kanga. Se ainoa, jolla koskaan oli mitään merkitystä.

Kipua.

”Älä näytä noin kärsivältä, kyllähän tuon oli täytynyt kertoa sinulle minusta”, Kanga jatkaa säälimättömästi, kuin petoeläin jatkaisi metsästystään, ”se inhosi minua. Se tiesi kokoajan, että minulla oli etuasema pienessä pelissämme.” Sanan peli kohdalla Anemone värähtää ja katsoo Kangaa kysyvästi. Ei tivaa vastausta katseellaan, ainoastaan tuijottaa.

”No haluathan sinä sittenkin tietää?” Kujeileva hymy leviää hänen kalpeille huulilleen.

Anemone huokaisee syvään, ikään kuin tiedolla ei enää olisi merkitystä.

”Minä kerron kuitenkin.” Hymy leviää.

”Niin sinä taidat. Anna mennä sitten.” Leviää, mutta ei tartu.

-------

 



Take you out, never bring you back again

 

 

Tervehdys ruudun toiselle puolelle!

 

Minulle iski tänään iltapäivällä postausidea, jota muistan hautoneeni mielessäni joskus aiemminkin. Nuketan erittäin paljon hahmoja omista tarinoistani, vaikkeivat nämä tarinat ole mitenkään linkitettyjä toisiinsa. Koska hahmoni elävät kukin omissa kirjoittamissani tarinoissa, hahmojen designit saattavat kokea radikaaleja muutoksia, kun nuketan niitä. Tästä syystä ajattelin nyt jakaa teidän kanssanne hieman alkuperäisiä suunnitelmiani hahmojeni ulkonäöistä! Piirroskuvia siis luvassa. ^^ (Ja vertailuna tietysti itse nukke.) Osa piirroksista ovat muutamia vuosia vanhoja, joten saattavat olla tavalla tai toisella lagisia...
 

 

 

 

"Kello tasan viisi aamuyöstä, päivän ensimmäiset selkeästi erottuvat äänet kuuluvat paperinohuen seinän läpi korviini. Olen odottanut niitä koko yön, valvonut ruskeat silmät verestäen vain ja ainoastaan kuullakseni nämä äänet. Ensin kuuluu voimakkaita askelia, sitten pieni älähdys. Vaistoan, että äännähdyksen päästäjä on aivan tämän seinän toisella puolella. Mielessäni pystyn kuvittelemaan hänen vauhkoontuneen ilmeensä, kiihtyvät sydämenlyönnit ja pakenevan olemuksensa. En kykene erottelemaan äänestä sen päästäjän sukupuolta enkä juurikaan mitään muuta, joka paljastaisi minulle, kuka tärähtäneistä naapureistani on tällä kertaa kyseessä."

 

Kas tässä näemme varmaan ainoan accuraten piirroksen Haighasta! Minulle oli aina ihan selvää, että tulen joskus nukettamaan Haighan Prunellana, kun lähdin tyttöä aikoinaan piirtämään. Alun perin suunnitelmissa oli vaaleanturkoosi peruukki tytölle (siitäkin löytyy parit piirrokset), mutta ruskea tukka tuntui silti luonnollisemmalta hahmolle. Tuo ohessa oleva pätkä on Edrielistä ja Haighasta kertovan tarinan ensimmäinen kappale, ja tuohon tarinaan nykyinen kuvatarinakin pohjaa! Siinä siis Edrielin, Haighan ja Saden menneisyys ihan perinpohjin. En ole selittänyt siitä tarpeeksi kuvatarinassa, joten ehkä joskus julkaisen tuon täällä :'D

 

-------

 

Yikes, tämä on aika vanha piirros...

Vasemmalla Edrielin ja Saden vanhempi veli Orion (jonka pistin julmasti Saden tappamaksi kuvatarinassa, eh). Enpä siis tule koskaan tätäkään hahmoa nukettamaan... Vasemmalla puolestaan Damien, jonka te tunnette paremmin Chónina! Hahmo ei alun perin ollut ikuisesti elävä, surullinen pieni poika, vaan huumeisiin pahasti sekaantunut oman elämänsä Sid Vicious... Kuvatarina tekeepi ihmeitä.

 



 

Ja tässä Chióni jälleen yhdessä muodossaan :'D Rassukka muuttaa ulkonäköään niin tiheään tahtiin, etten itsekään pysy ihan perässä. Kuvatarinaanhan hän tuli alun perin tämän näköisenä:

 

 

Regeneration Pajani (joka tosin ei ole enää minun omistuksessani) sai toimia hetkisen Chiónina, kunnes hän paljasti tässä kuvatarinan osassa Shireille totuuden itsestään ja todellisesta sukupuolestaan:

 

 

Lucifer joutui siis esittämään poikaa hetken x)

Nykyäänhän Chióni on minulla ihan omana nukkenaan, kenenkään ei tarvitse esittää enää pientä. Pieni näyttää tältä:

 

 

Biologiselta sukupuoleltaanhan Chióni on edelleen mies, mutta koska asioita tulee tapahtumaan vielä kuvatarinassa, hän tulee todennäköisesti näyttämään aina tuolta.

 

Huh, Chióni on varmaan hankalin hahmoni selittää, toivottavasti pysytte kärryillä XD

 

-------

 

”Kiltti poika”, siskon lämmin ääni täyttää huoneen. Se tunkeutuu luihin ja ytimiin asti, eikä jätä ketään kylmäksi. Siskon kasvoilla on tarkkaan peilin edessä harjoiteltu hymy, joka voisi toisissa olosuhteissa olla miellyttävä. Ihana sisko, kaunis sisko. Sälekaihtimien välistä sirottuu hieman ilta-auringon viimeisiä valonsäteitä, joiden valossa hänen silmänsä kimaltavat. Hän vie sormensa huulilleen ja kuiskaa: ”Sshh, ei anneta isän tietää tästä.”

Niin. Isä ei saa koskaan tietää. Kukaan ei saa koskaan tietää.

 

(Ignoorataanko se asia, että aikoinaan tein kaksi samaa kättä? :'D)

(Tai se, että Edriel on järkyttävä hahmo hrrrr)

 

Sade näytti vuoden vanhoissa piirroksissani tuolta! Nukettaessa olin erittäin tarkka siitä, että Sade näyttää mahdollisimman paljon itseltään:

 

 

-------

 



 

"Tiedän, ettei Edriel kykene selittämään tätä minulle mitenkään. Ja vaikka selittäisikin, en uskoisi häntä. Tuijotan tuijottamasta päästyänikin verta ja sen väriä, sen omituista tummuutta. Huomaan ajattelevani, että veren väri on itseasiassa jollakin häiritsevällä tavalla erittäin kaunis. Syvä, intensiivinen punainen, joka vetää minua puoleensa. Edrielin tarvitsee ravistella minua kunnolla, ennen kuin tajuan, että olen tosiaan oikeassa maailmassa. Veren väri kieppuu vieläkin mielessäni, mutta yritän keskittyä siihen, mitä Edriel minulle kertoo. Selityksiä selityksien perään, mutta minä en aio näyttää hänelle, etten usko sanaakaan."

 

Sade ja Edriel! Edriel tulee varmaankin ikuisesti näyttämään piirroksissani tuolta, en vain osaa mieltää tytölle muunlaisia hiuksia. Johtunee siitä, että alun perin tytölle piti tulla tämä peruukki. Tykkään tuosta peruukista vieläkin kovasti, en vain keksi sille tulevistakaan hahmoista sopivaa omistajaa... :/

 

 

Leeken art-peruukki tuli sitten kuitenkin! Päätin tuon peruukin tilaamisesta rehellisesti sanottuna varmaan muutamaa minuuttia ennen tilauksen tekoa.... Nyt peruukki on ehdoton suosikkini kaikista, joten hyvin meni! Ja ihan on Edrielin näköinenkin.

 

Tarinassahan tyttö oli blondi, mutta.... hups ^^

 

-------

 

 

 

 

Nämä kaksi ylempää ovat Anemonesta tehtyjä piirroksia. Huvittavaa, ettei tytöllä ollut koskaan mitään lopullista ulkonäköä, vaikka hän on tarinan päähenkilö... Nukettamista saattoi vaikeuttaa se, että näin tosi pitkään Anemonen tällaisena. Ylipäätään tuosta nukkemallista oli tosi hankalaa rimpuilla irti, Ane oli vaikka kuinka pitkään Wilhelmina. (Voisin tbh vieläkin hankkia Wilhelminan ja tehdä siitä Anemonen......)

 

Tässä jokin väliluonnos kaikista Parantajan tarinan hahmoista! Koska rakensin hahmot alun perin nukkejen ympärille, heidän ulkonäkönsä ovat vaihdelleet melkoisesti. Lyhyesti:

 

 

 

 Anemone näytti tuolta linkkaamaltani Wilhelminalta vaaleammalla peruukilla. Noissa ylemmissä luonnoksissa tyttö näyttää pikemminkin siltä, miltä hänen tarinassa itsessään piti näyttää. Vaikka ulkonäkö on muuttunut matkalla melkoisesti, yksi asia pysyi hahmoluonnoksissa aina: aineettomat silmät. Toteutinko niitä sitten itse nukella? No en. Olen kamalan huono pysymään missään ulkonäkösuunnitelmissa - eihän Anemonesta edes pitänyt tulla Barasuishouta, kyseinen malli vaan lojui täällä "ylimääräisenä" ja tadah. Tärkeintä Anessa on kuitenkin tytön luonnonmukaisuus, ja se onneksi toteutui nukellakin!

 

 

Kanga pysyi aina sinisilmäisenä ja blondina! Ihan ensimmäinen suunnitelma oli tismalleen tuon ylemmän luonnoksen näköinen myös tarinoissa. Kangasta piti tulla Classical White Rabbit lyhyellä valkoisella peruukilla ja sinisillä silmillä. Ddalgi tapahtui puolivahingossa, ja suurin syy siihen, että tytöstä tuli Kanga, oli se, että Ddalgi näyttää minusta tosi kusipäiseltä.... köh.

 

Kanga on lempihahmoni tästä viisikosta, joten sekin saattaa vaikuttaa siihen, että olin varsin tarkka kaikista suunnitelmista.

 

 

Callistralla ainoa pysynyt asia alusta alkaen on ollut silmät. Lunatic Queenin stock-chipit ovat aina olleet tärkein osa Callistraa. (Mitä nyt tarinassa kuvailen tytön silmiä pelkästään mustiksi, mutta... sshhh) Elisabeth on yksi suurimpia grailejani ikinä, joten olen enemmän kuin tyytyväinen, että sain nuketettua Callistran juuri tänä mallina! ^^ Meikin kylmyys sopii neidille mainiosti.

 

 

Aldreian ensimmäinen hahmosuunnitelma: ruskeatukkainen tyttö eriparisilmillä, nukkena hänen mallinsa olisi Bloody Red Hood.

Ja mitä Aldreiasta tuli: PASTELLIOKSENNUS???

 

En ihan tosissani tiedä, mikä meni vikaan. Ei luontoon sijoittuvan tarinan yksi keskeisimmistä hahmoista voi olla pinkkitukkainen, mitä hemmettiä. Jotenkin Kirsche vain tuntui pitemmän aikaa ihan Dreialta, ja kun nuken lopulta sain, ei asiaa voinut enää muuttaa. Hahmot elävät omaa elämäänsä, ei tähän voi muuta sanoa.

 



 

 

 Tässä nyt uusimmat piirrokset näistä! Vasemmalla Aldreia ja oikealla Callistra. Tältä piirtotyylinikin muuten näyttää nykyään! Se tuppaa olemaan melkoinen kameleontti, otan kovin paljon vaikutteita...

 

 

Vasemmalta oikealle: Lamia, Kanga ja Anemone. Tässä nyt nämä lopulliset nukkeversiot! Tai no, eihän minulla Lamiaa vielä ole, joten saa nähdä, kuinka paljon tuo olento tulee matkalla muuttumaan... Kunhan pysyy tummameikkisenä ja eteerisenä kaunottarena, homma on ok.

 

-----

 

 

”Kylmyys oli käsinkosketeltavaa, enkä olisi koskaan pystynyt lähestymään sitä. Tiesin sen kaiken olevan vain silmänlumetta. Jokainen katse, jonka siniset silmät minuun loivat, oli vain yritys omistaa minut, omistaa koko maailma. Jos olisin ojentanut käteni koskettaakseni, hän olisi kadonnut, ja minä olisin pian itsekin hukuttanut itseni siihen tunteeseen, joka menettämisestä olisi seurannut. Mutta olisiko se ollut menetys, jos hänen koko olemassaolonsa tuntui minusta pelkältä valheelta, kauniilta haavekuvalta?”

 

Ja tässä Granaté ja Absynthe! (Joista ette tiedä itseasiassa yhtään mitään. Ehkä tähän tulee muutos jossain kohtaa...) Tämä kaksikko on tarinastani Perhosefekti, jonka hahmot revin monen vuoden takaisista tarinoistani. Lopputulokseksi sain kokonaan uuden tarinan, jonka kirjoittelin tämän vuoden aikana loppuun. Granatéa on hieman hankala kuvata, sillä tyttö on kamalan ailahteleva, mutta sanotaanko vaikka, että hän tekee kaikkensa saadakseen aikaan muutoksia. "Kaikki" kattaa tässä tapauksessa myös tuon erään kutsumista takaisin elävien kirjoihin.

 

 

Granatén nukettaminen on ollut Anemonen ohella varmaan se ehdottomasti vaikein. Monille hahmoilleni minulla oli ihan selkeitä nukkemalleja mielessä, mutta Granaté oli varsin kinkkinen tapaus. Oli pakko nukettaa ihmisversio (koska toisella versiolla on, noh, sen kuusi kättä, useampia silmiä ja pikimusta iho), jonka ulkonäkö on ollut jo ala-asteelta lähtien minulle hyvin selvä. Alun perin Granatén hahmo liittyi Monster High -nukeilleni suunnittelemaani tarinaan, ja neidin ulkonäkö pohjasi tähän nukkeen. Tärkeintä oli säilyttää Granatén vihreät silmät ja punaiset hiukset. Ihan liekinpunaista tukkaa en neidille löytänyt, mutta en todellakaan moiti tuota nykyistäkään! Sain tuon näyttämään aivan itseltään.

 

Ja mitä tulee mallivalintaan, kävin monia tahtojen taistoja itseni kanssa siitä, että etsinkö uuden mallin (tai kustomoinko itse) vai odotanko, että jostain tupsahtaa Mir eteeni. Turhaa varmaan mainita, miten hommassa kävi.

 

 -------

Huh, noin! Tulin ainakin itse huomanneeksi sen, miten paljon hahmoni ovat muuttuneet matkalla (ulkonäöllisesti, toki varmaan muutenkin). Toivottavasti jaksoitte pysyä perässä! :'D Hauskaa tehdä välillä tällaisiakin postauksia. Tykkään muutenkin kovasti höpöttää hahmoistani ja niiden taustoista, joten tämäntyyppisiä postauksia voisin tehdä jatkossakin.



If you're waiting for a better time

 

 

 

 

 

Heips!

 

Mitäs teille kuuluu? Minä täällä hukun kokeisiin... Yläasteen viimeistä luokkaa viedään, joten kokeiden määrä on sen mukainen. Milloin saan pitää taukoa? D: Syyslomakin tulee kulumaan fysiikkaa stressatessa... Onneksi tosin pääsen muutamaksi päiväksi Helsinkiin! ^^ Olen koko kesän odottanut tilaisuutta päästä käymään Helsingissä, ja nyt aion ottaa lomasta kaiken irti.

 

Tänään minulle tuli vihdoin aikaa tehdä jotakin, joten nappasin nuket mukaani ja kävin kuvaamassa uuden osan kuvatarinaa! Toivottavasti tykkäätte! Tämäkin tarina alkaa vedellä viimeisiään, laskujeni mukaan osia tulee enää muutamia. Hui.

 

-------

 

picfic; Nollapiste

 

 

Avalon: Sade, kerrothan meille, miten Edriel kuoli ensimmäisen kerran?

 

-------

 

 

Haigha: Ei, minä en missään nimessä ole kuuntelemassa sitä tarinaa.

 

Shirei: Haigha, me voimme mennä edeltä. Tämä tieto koskettaa lähinnä Avalonia.

 

Haigha: *naurahdus* Sinuako ei kiinnosta tietää?

 

Shirei: Tiedän jo tarpeeksi.

 

 

Sade: Se ei ole mikään ihmeellinen tarina. *vääntelehtii hermostuneesti* Minä vain yksinkertaisesti tein lopun siitä kaikesta. Tapoin oman isosiskoni.

 

-------

 

Hän oli päästänyt minut jo kahdesti ulos seurassaan. "Kolmas kerta toden sanoo", niinhän se menee?

 

Edriel: Sade, mitä sinä teet sillä veitsellä? Se on minun, et saa pidellä sitä. Olehan nyt kiltti tyttö, ja laske se alas.

 

Sade: En laske. *ääni väristen* En tällä kertaa.

 

Edriel: Tässä ei ole mitään järkeä! Minä näytän sinulle ulkomaailmaa, päästän sinut vapaasta tahdostani tänne. Olen sinulle armollinen! Ja sinä kiität minua siitä ottamalla veitseni? Sade ---

 

Sade: Lopeta. Sinä tiedät kyllä, ettei tällä ole mitään tekemistä armon kanssa. *astuu askeleen lähemmäs*

 

 

Edriel: *lyhistyy maahan* Tämä voidaan käsitellä puhumalla! Sisko rakas, laske veitseni alas niin pienennän rangaistustasi illalla. Sinuun sattuu vähemmän, luota minuun.

 

Sade: Minuun ei satu enää koskaan sinun takiasi.

 

Edriel: Ei varmasti, jos lasket sen alas, Sade ----

 

Sade: Riittää jo! *pitelee vapisten veistä kädessään*

 

 

 

Edriel: Lopeta ----

 

 

-------

 

 

 

Avalon: Ja sinä vain puukotit hänet hengiltä. *huokaisee* Melkoinen ihminen, kun selvisi sellaisesta. Haudattiinko hänet?

 

Sade: Haudattiin. Minä en tosin ollut paikalla silloin, mutta kävelin hänen hautansa ohi useita kertoja. *vapisee muistaessaan* Minä kävin istumassa hänen haudallaan.

 

 

Sade: *tuijottaa pitkään Avalonia* Mutta jo riittää Edrielistä, me tapaamme hänet kuitenkin pian. Kerro jotakin itsestäsi ja siitä tytöstä, jota me olemme pelastamassa. Liliako hän oli?

 

Avalon: *nyökkää* Kyllä, Lilia. Minä olen menettänyt hänet kahdesti, ja kummallakin kerralla se oli oma vikani. En tahdo enää menettää häntä nyt, kun olen vihdoin saanut otteen. *kylmiä väreitä kulkee pitkin selkää*

 

Sade: Sinä olet tainnut kokea melko lailla kaikkea, niinhän? Sen näkee tavasta, jolla katsot ihmisiä. Varovasti, epäillen, kuin yrittäisit astella heikolla jäällä.

 

Avalon: *vaisu hymy* Et varmaan uskoisi, jos sanoisin olleeni ihmisshakissa sen vuoksi, että olen yhteiskunnan silmissä poikkeava. Se tekee minusta vaarallisen. Kun olin lapsi, minun kaltaisilleni perustettiin leiri, jossa meidät pistetiin tappamaan toisiamme ihmishakkilaudalla. *hymy* Sen jälkeen tuskin katsoo kovin luottavaisesti ketään.

 

Sade: Ja sitä syystä tahdot pelastaa Lilian? Koska häntä sinä pystyt katsomaan normaalisti?

 

Avalon: *naurahtaa* Sinä taidat olla perehtynyt ihmisluonteeseen. Olet oikeassa. Lilia on ainoa ihminen, jonka kanssa koen olevani aito itseni.

 

 

Sade: *ujo hymy* Hän on varmasti samassa asemassa omassa elämässäsi, kun Haigha minun. Entä kuka on Edrielin vastine sinun todellisuudessasi - kuka aiheutti kärsimyksesi?

 

Avalon: Sinä kyselet aivan liikaa. *huokaisu* Oma poikkeavuuteni oli alkuaskel kärsimykseen, mutta varsinaiset leirit perusti Roxette-niminen ihminen. Ja ei, en kanna hänelle kaunaa, hän ei ole edes verrattavissa Edrieliin. Roxette oli geeniensä puolesta tunteeton, joten ei tiennyt, mitä teki.

 

Sade: Mutta hän teki kuitenkin.

 

 

Sade: Eikö sinua häiritse painaa asioita villaisella vain sen vuoksi, että Roxette oli tunteeton? Kyllähän Edrielinkin tunne-elämä on vähintäänkin vääristynyt, mutten silti kykene antamaan anteeksi. En minä muuten olisi... olisi tappanut häntä - tai luullut tappavani. *huokaisee* Niinköhän opin tappamaan vain siksi, että olen nähnyt sitä koko ikäni?

 

Avalon: Hän puhuu tätä enemmän itselleen kuin minulle...

En minäkään varsinaisesti koskaan antanut anteeksi, en vain jäänyt miettimään tapahtunutta. Minullahan on Lilia, ei minulla ole hätää. Mutta Edriel... hänkö ei koskaan kertonut, miksi halusi sinusta pikkusiskonsa?

 

 

Sade: Ei, en koskaan saanut tarkkaa syytä. Minä vain yksinkertaisesti muutuin Jeremystä Sadeksi saamatta tietää sen kummempaa syytä siihen.

 

?: Se johtui todennäköisesti siitä, että "sen kummempaa syytä" ei ole.

 

 

Edriel: *virnistys* Hei, Sade. Ehtikö tulla jo ikävä?

 

Avalon: Edriel Faith?

 

Edriel: *tuijottaa Avalonia* Kas, täällä on joku muukin? Vihreät hiukset, hyökkäävä äänensävy... sinä lienet Avalon? *lämmin hymy* Emme olekaan vielä kohdanneet!

 

Avalon: Minua ei huvita keskustella sinun kanssasi normaalisti yhtään sen enempää, kuin sinuakaan minun. Missä on Lilia?

 

Edriel: Voi, Lilia on hyvässä tallessa! Hänellä ei ole mitään hätää. *hymy*

 

Avalon: En liiemmin uskoisi sitä sinun kertomanasi.

 

Edriel: Tsot, tsot. Emme ole ehtineet puhua edes minuuttia, ja sinä käyt jo aivan kuumana! Lilialla on kummallinen maku, erittäin kummallinen. Hänenkaltaisensa ihminen saisi varmasti paremmankin. *naurahdus*

 

Avalon: Me emme ole pari. Minä autan häntä nyt vain sen takia, että hän on pelastanut minut jo monesti.

 

 

Edriel: *nauraa pitkästi* Kiitollisuudenvelka, niinkö? Älä viitsi! En tunne sinua saati Liliaa juuri ollenkaan, mutta ajatus siitä, että pelastaisit häntä kynsistäni vain kiitollisuudenvelasta, tuntuu täysin absurdilta. Pari mikä pari.

 

Avalon: Tästä väittely on täysin turhaa nyt, kun Lilia on vaarassa.

 

Sade: Isosisko, älä viitsi. *tuijottaa Edrieliä vapisten* Minuahan sinä täältä etsit.

 

Edriel: *katsoo Sadea intensiivisesti* Pikkusisko rakas, siitä on aikaa. *alkaa täristä innosta* Mihinkä leikkimme viimeksi katkesikaan? Ai niin! Päätit lopettaa leikin veitseniskuihin. *tärisee voimakkaammin* Onko nyt minun vuoroni? Tiedät, etten koskaan satuta sinua kovin pahasti.

 

 

Sade: M-minä olen täällä s-sen takia, ettet satuttaisi enää ketään. Et minua etkä ketään muutakaan. *tärisee* Anna Lilia takaisin Avalonille. Hän on sinulle vain keino päästä minun luokseni, ja minä olen nyt tässä.

 

Edriel: Et ole nyt aivan ymmärtänyt, mistä tässä on kyse. Tietysti sinä olet syy kaikkeen, olet aina ollut ja tulet aina olemaan. Lilia tosiaan on vain keino, mutta valitettavasti pakollinen sellainen. Tarvitsen todellisen ihmiskehon, jotta pärjään.

 

Sade: Tuoko sitten ei ole oikea ihmiskeho?

 

Edriel: Ei ole, sillä sinä päätit ystävällisesti tehdä omastani selvää, jos muistat.

 

Edriel: Lilian kehon saatuani kaikki voi alkaa alusta, sinä palaat takaisin luokseni ja me ---

 

Sade: *vie käden eteensä* Ei, Edriel, mikään en palaa entiselleen!

 

Edriel: Sinä et sano sanaa ristiin kanssani! Muista paikkasi.

 

 

Avalon: *astuu Saden eteen* Sinä lähdet nyt meidän mukaamme, Edriel, etkä tee Sadelle yhtään mitään. Sade, otithan köyttä mukaan? Me sidomme hänet nyt.

 

Edriel: *alkaa nauraa lähes hysteerisesti* Köyttä? Sidotte? Hurmaavaa, siitä vain! Sellaista en olekaan aiemmin huomannut kokeilla. *virnistys* Etkö sinä ymmärrä, ettei minun vangitsemiseni tuo rakasta Liliaasi takaisin? Minun sielunihan on jo osittain hänessä.

 

 

-------