Zum glück bin ich verrückt

 

 

Tervehdys!

Mitenkäs teidän syyslomanne meni? Itselläni oli aika stressintäyteinen loma, mutta sainpahan otettua hieman hermolomaakin Helsingissä. ^^' Ja sain itseni innostumaan uudesta tarinastani, jonka kirjoittaminen toimii mukavana vastapainona kokeisiin lukemisen ohella.

 

Ajattelin, että koska Parantajan tarinaa ei olla täällä hetkeen nähty, jaan teidän kanssanne taas yhden osan. Sikäli nyt oikein muistan, tätä tarinaa on jäljellä enää muutama luku. Tämä kahdeksas luku lienee se pisin ja tärkein näistä kaikista. Hauskaa ajatella, että kirjoitin/suunnittelin sitä alkuun tasan vuosi sitten.

 

Edellisen luvun voitte lukea täältä.

 

Luku 8: Korttitalo sortuu (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)

 

Mitä tapahtuu, kun varoituksista huolimatta kokoaa korteista suuren talon, juuri sellaisen, josta kaikki unelmoisivat?

Mitä tapahtuu, kun tuulet puhaltavat siihen, ihmiset poistelevat kortteja yksi kerrallaan?

Talo tietenkin sortuu. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu?

Ei mitään.

Loppu, viimeinen näytös, kuolema. Nimiä on monta, asioita vain yksi. Siltikään mitään ei enää tapahdu.

 

~ ~ ~

Epäilyksen hetkessä täyttämä Anemone ottaa kaksi askelta taaksepäin, ikään kuin pelkäisi Aldreian osoittavan itseään jollakin terävällä. ”Valheita? Tarkoitatko sinä, että koko kuolleiden herättäminen oli vain hetkessä keksimääsi satua?”

Aldreia pudistaa päätään. ”Ei, ei ollut. Se, että kyläläiset ovat aikeissa käyttää kykyjäsi lähiaikoina kuolleiden herättämiseen, on täyttä totta. Mutta se ei kuitenkaan ole se syy, jonka vuoksi halusin viedä sinut kylän rajojen ulkopuolelle. Siihen minulla on aivan omat syyni, joita sinun ei ole hyödyllistä tietää.”

”Mitä sinä aiot tehdä minulle?” Kysymys on niin viaton, että siihen vastaaminen tuntuu pahemmalta kuin Aldreia oli uskonutkaan. Tunnelma heidän välillään on muuttunut hetkessä painostavaksi, ja jopa kylmä aurinko taivaalla on vetänyt pilvipeiton lopullisesti suojakseen. ”Minä aion päästää sinut vapaaksi”, Aldreia vastaa pidätellen kyyneleitään. Ensi kertaa ne tuntuvat aidoilta. ”Kirjaimellisesti.”

Sanojen saattelemana Aldreia vetää pellavasta neulotun takkinsa taskusta pienen, hopean sävyissä kiiltävän veitsen, jota hän pitelee tärisevin käsin. Anemone hätkähtää ensin, mutta lopulta tyytyy vain naurahtamaan kuivasti. ”Olisit sanonut jo aikaisemmin, jos tämän koko matkan tarkoituksena oli vain minun hengiltä saamiseni. Olisin antanut sinun tappaa itseni jo omassa luolassani”, hän sanoo niin murheellisesti, että sanat miltei riipivät ilmaa kuin ohutta paperia. ”Silloin en olisi joutunut tuottamaan kyläläisille sitä pettymystä, että lähdin kylästä ja rikoin sitä ehdottominta sääntöä. He mahtavat pettyä minuun pahasti.” Sanat saavat Aldreian haukkomaan henkeään. Hänen ohuet huulensa ovat vääntyneet irvistykseen. ”Vieläkö sinä puolustelet Suokylää?”

Hymy Anemonen kasvoilla on yhtä viaton kuin hän itsekin. ”Tietysti. Se on minun tehtäväni.”

Raivo kiehuu yli, sitä ei voi enää pitää aisoissa. ”Sinä et voi tosissasi suoltaa tuota samaa kuraa kerta toisensa jälkeen! Mitä kyläläiset ovat ikinä tehneet sinun hyväksesi? He käyttävät sinua hyväksesi ja laativat typerät säännöt sekä tarinat, jotta saisivat sinut tekemään heistä jotenkin erityisempiä! Ne ihmiset siellä eivät ole mitään pyhimyksiä, vaan eristäytynyt joukko typeryksiä, jotka pitävät itseään parempina olentoina sinun ansiostasi. Heillä on parantaja, jotain, mitä kaupungeissa asuvilla ihmisillä ei olekaan. Mitä väliä sillä on, että parantajakin on oikea, hengittävä ihminen, jolla varmasi olisi ollut tunteita ja mielipiteitä, elleivät he olisi suoltaneet tälle tarinoita Kuusta ja Auringosta sekä iänikuisista säännöistä!” Aldreian lause sisältää niin paljon uutta informaatiota ja Anemonelle vieraita sanoja, että tämän on pakko itsekin miettiä, mitä kaikkea tietää tiedostavansa ja mitä ei. ”Tarinoita Kuusta ja Auringosta? Nehän ovat minun ja kyläläisten menneisyyttä, eivät pelkkiä tarinoita!”

Aldreian naurahdus paljastaa hänen suhtautumisensa tilanteeseen.

”Tarinoita ne ovat. Mitään voimia ei ole olemassakaan, ne ovat vain sinun löytämisesi hetkellä tekaistuja satuja, jotka saivat muutkin ihmiset uskomaan johonkin ihmeelliseen ja harvinaiseen. Todellisuudessa ainoa oikeasti minkäänlaisia voimia omistava asia täällä olet sinä, ja sinä olet niiden yksinkertaisten ihmisten syy elää.”

”Eli... Kuuta ja Aurinkoa ei ole olemassa? Vai valehteletko minulle tästäkin?” Anemone alkaa vapista. Hänen ohuet jalkansa tärisevät, ja olemus tuntuu epävarmalta. ”Kuinka minä voisin enää tietää, mihin tässä tulee luottaa? Minulla on nyt kaksi eriaista versiota siitä, miten Suokylä ja minä olemme saaneet alkumme, enkä tiedä, voinko luottaa kumpaankaan. Sekavempaa ja sekavempaa. Kanga oli oikeassa, unessa tehdyt lupaukset ovat ainoita, joihin voi luottaa.”

Ihmisnaurulla on pelottava voima vaikuttaa ympäristöönsä ja kuulijoihinsa. Monilla on tarttuva, iloinen nauru, mutta Aldreialla ei ole, ei enää. Maailma ja ihmiset ovat muokanneet hänen naurustaan kimeän ja jännittyneen, joka saa ympärillä olevat ihmiset vääntelehtimään levottomina. Se heijastelee hänen omaa persoonaansa.

”Minä tiedänkin Kangasta jotakin, jota sinä et taida tietää”, Aldreia hykertelee. ”Sinä et ole ainoa, jolla on yhteyksiä siihen pieneen näkijätyttöön, joka taisi vetää nenästä muitakin kuin vain minua. Kuule, Anemone... sinun olisi kannattanut kuunnella rakasta Suokylääsi siinä, ettei siihen tyttöön kannata luottaa. He olivat oikeassa.”

Sana näkijä hypähtää erilleen muista sanoista, ja jää pyörimään Anemonen tärykalvoihin vailla selitystä. Hän sivuuttaa sen kuitenkin hetkeksi. ”Minä en kuuntele sinun solvauksiasi Kangasta. Yrität vain pimittää minua, saada minua heikommaksi, jotta voisit tuntea itsesi voimakkaaksi tappaessasi minut. Sinähän käyttäydyt aivan samalla tavalla kuin kyläläiset, joita niin kovasti halveksit.”

”Ja sinun kielesi on terävöitynyt”, Aldreia toteaa yllättyneenä Anemonen äkillisestä varmuudesta. ”Mutta totta tosiaan, tappaminenhan tässä on se tärkein asia. Ei se, miten tietämätön oletkaan kylän asioista ja rakkaasta pikku Kangastasi.” Hän sulkee silmänsä sipaisten tummat hiukset kasvoiltaan. Hetken epävarmuus turruttaa veistä pitelevää kättä, mutta muisto siskosta saa otteen tiukentumaan. On ratkaisun aika.

”No niin, Anemone. Oletko sinä valmis?”

”Jos sinäkin olet.” Aldreian yllätykseksi Anemonen kasvoja hallitsee hymy.

”Sinä tunnut kummallisen myöntyväiseltä ottaen huomioon, että tulet kuolemaan kohta. Eikö sinua jää harmittamaan se, ettet näekään enää Kangaa tai kylää? Vai onko myöntyväinen luonteesi jo näin pitkällä?”

”Kyse ei ole kenestäkään minulle tärkeästä. Kyse on siitä, ettet sinä ole varma. Näen lävitsesi. Vaikken olekaan paras mahdollinen ihmistuntija, osaan kuitenkin sanoa, milloin ihminen tekee jotakin vasten tahtoaan. Kuten sinä nyt.” Anemone pitää tauon ja katsoo maahan, varpaisiinsa. Hän on huomaamattaan tallannut pienen orvokin päälle, ja kumartuu maahan painaen käden kukan ylle. Hetkessä sen paikalla kasvaa taas terve orvokki. Hymy kareilee Anemonen huulilla. ”Aldreia, sinä et tee tätä tahallasi. Olet kuormittanut itsesi valheilla, etkä ole itsekään enää varma, mikä on totta ja mikä ei. Kerro minulle, miksi me olemme nyt tässä, sinä veitsi kädessäsi ja minä uhrina. Kerro aivan kaikki, kyllähän meillä on aikaa.” Aldreian kehonkieli kertoo kieltävästä vastauksesta, mutta silmät tahtovat puhua totta. Hänen kielensä on päästänyt ulos pelkkiä valheita, mutta nyt se aikoo olla rehellinen.

* * *

Teidät kaksi hylättiin metsään. Ei ollut sattumaa, että teidät hylättiin vierekkäin, eikä ollut sattumaa, että te kumpikin omistitte omituisia voimia – parantamisen ja näkemisen voimat. Mutta se oli sattumaa, hirvittävää, kaikkeen vaikuttavaa sattumaa, että ihmiset, jotka teidät löysivät, olivat kumpikin eri puolilla.

Nämä ihmiset eivät olleet vihollisia eivätkä ystävyksiä, vaan heidän välillään oli jotakin aivan muuta, jotakin paljon syvempää. Ja teidät löydettyään he päättivät tekaista tarinan ikään kuin poluksi, jota kummankin oli helppoa kulkea.

Sen tarinan sinä tunnetkin jo oikein, oikein hyvin. Se on tarina Auringon ja Kuun synnystä ja siitä, miten niiden voimia kantavien ihmisten tulee käyttäytyä. Tietenkään mitään Aurinkoa ja Kuuta ei ole oikeasti olemassa, hekin ovat vain suuruudenhulluja ihmisiä, jotka ovat ottaneet itselleen jotakin niinkin kunnianhimoista kuin taivaankappaleiden nimet. Tarina keksittiin tietysti sen vuoksi, että nämä henkilöt saisivat syyn perustaa omat muista eristyneet yhteisönsä.

En ole vieläkään varma, uskooko kukaan kylässä oikeasti sinun ympärillesi keksittyyn tarinaan. Kaavahan on helppo: alle kymmenen vuoden iässä heille kerrotaan Auringosta ja Kuusta, ja täytettyään kahdeksantoista, koko tarina paljastetaan valheeksi.

Yksinkertaista. Yksinkertaista ja julmaa.

Anemonen vaaleat silmät tuijottavat eteensä aivan kuin näkisivät kaiken, mutta samalla eivät mitään. ”Selvä”, hän sanoo nyökäten vaisusti. Hän ei uskalla kääntää katsettaan Aldreian suuntaan, sillä totuus sattuisi enemmän, jos hän näkisi tytön silmät.

”No?” Aldreia on liian väsynyt edes hymyilemään ivallisesti. ”Eikö tämä herättänyt sinussa mitään tunteita?” Hän ottaa askeleen Anemonea kohtaan, ja puristaa hopeaista veistä tiukemmin kädessään. Se tuntuu polttelevalta. ”Vain sen, että voisit pitää kiirettä sen tappamisen kanssa”, Anemone sanoo sulkien silmänsä. Hänen huulillaan oleva hymy on niin surullinen, niin riipivä, että Aldreia joutuu sulkemaan itsekin silmänsä. ”Etkö halua kuulla enempää? Et sitä, miksi teen tämän? Et edes mitään Kangasta?”

Kangan nimi ravistelee Anemonen tajuntaa. Jos mieli olisi vyyhti sotkussa olevia mustia lankoja, Kanga olisi se kirkkaanpunainen lanka niiden joukossa.

”En”, kuiskaa Anemone. Ääni on hauras, kuin paperia, joka olisi juuri rypistetty. ”Sanoit, että tiedät Kangasta jotakin, jota minä en. Äänensävystäsi päätellen se ei ollut mitään, minkä haluaisin tietää juuri ennen kuin kuolen.” Aldreia nyökkää hymyillen hieman.

”Sinä et siis halua tuhota mielikuvaasi hänestä?”

”En olisi halunnut tuhota mielikuvaani myöskään sinusta. Se tosin taitaa olla jo hivenen myöhäistä.” Anemone nyökkää tietäväisesti veitsen suuntaan. Aldreia värähtää.

”Anteeksi.” Ensimmäistä kertaa ääni kuulostaa oikeasti pahoittelevalta.

Anemone ei voi muuta kuin hymyillä, kohtaloonsa alistuen. ”Sinulla on varmasti syysi. Anna mennä nyt vain.” Hän ei uskalla sulkea silmiään.

”Anteeksi, anteeksi”, Aldreia toistelee ja ojentaa kätensä. ”Minä olisin oikeasti halunnut välittää sinusta. Anteeksi.” Ja samassa Anemone ymmärtää, mistä hänen seuralaisensa oikeasti on pahoillaan. Siitä ainoasta asiasta, joka mustaa hänen oman omatuntonsa.

Kun veitsi on jo ojennettuna hänen yläpuolelleen, yksikään ajatus ei riitä kirkastamaan sitä mustaa sumua, jossa Anemone tuntee harhailevansa. Hänen ajatuksensa eivät liity kylään, hän ei ole pahoillaan heidän puolestaan. Hän ei ajattele edes Kangaa. Hän ei ajattele yhtään mitään, kunpa se vain loppuisi.

Voimakas laukaus halkoo ilmaa. Ääni on tuttu sen korville, joka pitelee veistä, mutta ei sen, joka istuu maassa odottaen tuomiotaan. Tuomiota, joka tuleekin toiselle.

Aldreian silmät tuijottavat lasittuneena eteensä, ja niissä oleva katse on surullisempi kuin Anemone olisi koskaan osannut kuvitella. Surullisempi. Kuolleempi. Kuollut.

Anemone ei ehdi reagoida, huulet eivät ehdi huutaa sanaakaan. Hän ehtii ainoastaan kääntää katseensa siihen suuntaan, josta luulee äänen kuuluneen. Eihän Anemone ole koskaan aiemmin kuullut laukausta, tai tiennyt moisen asian olevan olemassa.

Se, mikä – tai kuka – äänen on aiheuttanut, saa hänet haukkomaan henkeään entisestään. On mahdotonta yhdistää kiiltävää, mustaa esinettä pitävä tyttö ja hänen silmiensä eteen lyhistynyt Aldreia. Tytöllä on lyhyeksi leikatut, vitivalkoiset hiukset. Yhtä valkoiset kuin Aldreian kalpea iho, joka tulee kalpenemaan yhä vain enemmän. Lisäksi tytön siniset silmät ovat edelleen yhtä sielukkaat, mutta nyt niissä ei ole enää sitä samaa innostunutta pilkettä, joka teki tytöstä niin salaperäisen. Silmät ovat pelkästään kylmät.

”Kanga?” Anemonen katse siirtyy vuoroin kuolleesta Aldreiasta täysissä sielun ja ruumiin voimissa olevaan Kangaan. Miten? Miksi? Kysymystä ei tarvitse esitää ääneen, Kanga osaa lukea sen Anemonen eleistä ja ilmeistä. ”Älä esitä niin pirun tietämätöntä”, Kanga murahtaa ja luo odottavia katseita Anemoneen, joka kampeaa itsensä ylös.

”Sinä pelastit juuri minun henkeni.” Hymy leviää hänen kasvoilleen. Autuaan tietämätön, viaton hymy. Sellainen, joka voi kuulua vain hänen kaltaiselleen ihmiselle.

Kanga nauraa. Hänen naurunsa on kylmää ja elotonta, ei lainkaan sellaista, johon Anemone on hänellä tottunut. ”Ei, Anemone. Minä pelastin juuri oman henkeni”, hän sanoo saaden koko tilanteen tuntumaan uskomattoman typerältä.

”Mutta hänhän oli juuri tappamassa minua!”

”Tiedän. Niin olen minäkin, enkä voinut sallia hänen tehdä sitä ennen minua.”

”Kanga, älä nyt viitsi. Miksi sinä minut tappaisit?”

Kanga pyöräyttää silmiään. ”Kertoiko tuo sinulle yhtään mitään?” Hän nyökkää maassa lojuvan Aldreian suuntaan. ”Pelkkä taustatieto ei riitä, ethän sinä tiedä mistään mitään.”

”Aurinko ja Kuu ovat jonkun mielikuvitusta, kyllä, minä tiedän. Muuta en halua kuulla.”

Raivo välähtää Kangan silmissä. ”Mutta sinun täytyy! Sinä tulet kuolemaan pian, ja haluan sinun edes tietävän, miksi niin tapahtuu!”

Anemone ei sano mitään. Hän kieltäytyy jopa ajattelemasta, sillä jokainen aivosolu tahtoo muistella hetkiä, jolloin Kanga on hymyillyt hänelle salaperäisesti ja puhunut hienoja. Niitä hetkiä, jolloin Anemone tunsi olleensa jotain muutakin kuin vain Suokylän parantaja: oikea, verta ja lihaa oleva, hengittävä ihminen, jolla oli unelmia ja mahdollisuuksia.

Tiedon Aldreiasta hän vielä kestää, se tyttö ei ollut koskaan muutenkaan järin kiehtonut häntä. Mutta Kanga. Se ainoa, jolla koskaan oli mitään merkitystä.

Kipua.

”Älä näytä noin kärsivältä, kyllähän tuon oli täytynyt kertoa sinulle minusta”, Kanga jatkaa säälimättömästi, kuin petoeläin jatkaisi metsästystään, ”se inhosi minua. Se tiesi kokoajan, että minulla oli etuasema pienessä pelissämme.” Sanan peli kohdalla Anemone värähtää ja katsoo Kangaa kysyvästi. Ei tivaa vastausta katseellaan, ainoastaan tuijottaa.

”No haluathan sinä sittenkin tietää?” Kujeileva hymy leviää hänen kalpeille huulilleen.

Anemone huokaisee syvään, ikään kuin tiedolla ei enää olisi merkitystä.

”Minä kerron kuitenkin.” Hymy leviää.

”Niin sinä taidat. Anna mennä sitten.” Leviää, mutta ei tartu.

-------