Metsän kuiskaus: luku 21

Heips! 

Kuvatarinan toisiksi viimeistä osaa viedään. Oon oikeastaan aika murtunut, mun ei tee yhtään mieli lopettaa tätä. </3 Tää on ollut mulle koko vuoden ajan tärkein asia. Vaikka kuvatarinan loppuosuuteen on liittynyt mulla tosi vaikeita tunteita, tää tarina on mulle ihan hirveen rakas. (Mulle toki hahmot elää aina muutenkin mun päässä, että niiden elämä ei tähän onneks oo loppumassa <3)

Nauttikaatten! Seuraava osa on sit vimonen <3

* * *

Metsän kuiskaus

Luku 21: Linnut laulavat

Pian tapahtuneen jälkeen meidän elämämme alkoi tasoittua. Metsä alkoi saada voimiaan takaisin, tunsin joka solullani, kuinka se hengitti, taisteli tietään takaisin eloon. Sammalet vihersivät, puiden oksat kurottelivat kohti taivasta.

Kun kuulin lintujen laulavan ensi kertaa pitkään aikaan, painoin pääni käsiini ja itkin.

Meihin kaikkiin oli sattunut. Tavalla tai toisella. Silti pystyimme vihdoin vetämään henkeä ja ymmärtämään, että elämä jatkui sittenkin.

Me pidimme toistemme puolia. Valve jäi elämääni, ja joka sekunti hänen kanssaan sai sisimpäni säkenöimään kuin kaikki maailman valo täyttäisi sen.

Myös Kajo kävi yhä säännöllisesti tapaamassa minua. Se ei muuttunut. Me aloitimme puhtaalta pöydältä, ja häntä kohtaan tuntemani lämpö säilyi samanlaisena. Tällaiseksi se oli aina tarkoitettu. Me olemme pystyneet pitämään toistemme puolia yhä edelleen.

* * *

Kajo: *hymyilee* Miten lempitytölläni menee?

Kalla: *nauraa* Sinun elämässäsi ei ole muita tyttöjä, höpsö.

Kajo: Paitsi siskoni.

Kalla: Niin, siskostasi puheen ollen... *hymähtää*

Kalla: Kuten jo varsin hyvin tiedät, siskosi ansiosta minulla menee varsin hyvin. *hymyilee leveästi* Olen niin onnellinen. Mitä enemmän olen Valven kanssa, sitä enemmän tahdon hänestä tietää. Kaikki hänessä kutsuu minua luokseen.

Kajo: On tässä kyllä vielä sulattelemista. Ensin me seurustelimme, ja nyt sinä olet minun siskoni kanssa… *hymähtää* Elämä on joskus niin outoa.

Kajo: Valve on voinut paremmin sinun ansiostasi. Kestää varmasti vuosia, että hänen voimansa palautuvat ennalleen. Emme tiedä, kauanko Kaiku ehti nakertaa tätä metsää. Mutta nyt, kun sinä olet Valven lähellä, hän tuntuu paljon tasapainoisemmalta kuin ennen.

Kalla: Oletko sitä mieltä?

Kajo: Sinä olet hyvä ihminen, Kalla. *hymyilee*

Kalla: Kajo hei. *huokaa* Miten sinä voit? Näen, että piiloudut taas tuon tutun hymyn taa.

Kajo: Eheh, kiinni jäin.

Kalla: Tämä ei ole naurun asia. Miten sinä oikeasti voit?

Kajo: *kuiskaten* Minulla on kamala ikävä häntä. Miten hän on voinut?

Kalla: *huokaa*Ilta on uupunut. Hyvin, hyvin poikki ja täydellisen toivoton. Mutta sentään hän ei enää itke ja huuda jatkuvasti. Nyt hän vain lepää.

Kajo: *tuijottaa ääneti eteensä*

Kalla: Chióni on ollut todella kärsivällinen hänen kanssaan. Ihailen parhaan ystäväni kestävyyttä. Hän on pysynyt veljesi vierellä kaiken tämän aikaa.

Kajo: Onko hän… *nielaisee* Rakastaako hän Iltaa?

Kalla: Hyvin paljon. Mutta ei hän halua Iltaa itseensä sitoa, hän auttaa veljeäsi yksinkertaisesti siksi, että haluaa tehdä niin. Hän rakastaa Iltaa täysin vilpittömästi.

Kajo: Se… *pidättelee kyyneliään* Se on hyvä. Sen hän ansaitsee. Vilpittömän rakkauden. Toivon, että vuosien varrella hän oppii vielä ottamaan sen vastaan.

Kalla: Se jää nähtäväksi. *hetken hiljaisuus* Sinä et taida osata vihata häntä, ethän? Sellainen sinä olet. Olet niin kiltti.

Kajo: Ei se taida olla pelkästä kiltteydestä kiinni. Itsekäs minä olen. Roikutin häntä itsessäni kaikki ne vuodet enkä ymmärtänyt katkaista kierrettä, vaikka se sai hänet voimaan aina vain huonommin. Ei Ilta ollut siinä yksin. Minä olin yhtä lailla mukana, ymmärrän sen nyt. Minä sairastutin häntä olemalla hänelle hellä.

Kalla: Sinä et voinut tietää. Etkä sinä silti ansainnut sitä kaikkea. Se ei ollut sinun vikasi.

Kajo: Tiesin minä, en vain tahtonut hyväksyä sitä. Nyt hän tarvitsee aikaa, paljon aikaa. Minuun sattuu, etten voi tavata häntä, mutta me näemme vielä joskus. Kenties joskus pystyn olemaan hänelle sellainen veli, jonka hän olisi aina ansainnut. Juuri nyt aion vain surra.

Kalla: Tahdot siis…?

Kajo: Haluan vielä joskus kohdata hänet. Me aiheutimme toisillemme paljon kipua. Rakastan häntä aina, ihan aina. *vetää syvään henkeä* En vain voi enää koskaan antaa meidän tulla sellaisiksi kuin olimme, vaikka se sattuu. Nyt me toivumme, kumpikin tahollamme.

Kalla: Hyvä, tämä kuulostaa terveemmältä. Olen sinusta ylpeä, Kajo. Todella ylpeä. Olet tullut vahvemmaksi.

Kajo: Niinkö todella?

Kalla: *nyökkää* Olen sinusta niin ylpeä. Entä Aamu? Onko hän…?

Kajo: *huokaisee surumielisenä* Hän ei ole tullut takaisin.

Kalla: Mutta kai hän…?

Kajo: Kai hän haluaa olla kanssani? En tiedä. Tuskin haluaa ainakaan nyt. Hänkään ei tiedä.

Kalla: Ai… *nyökkää surumielisenä* Käydäänkö istumaan?

Kajo: Kyllä minä häntä ymmärrän. Hän on joutunut kestämään jo sitä, että hyppään milloin minkäkin ihmisen kanssa. Se oli vielä rajojemme sisässä, mutta… Mutta ymmärtäähän sen, ettei tällaisia uutisia niin vain niellä.

Kalla: *nyökkää hiljaa*

Kajo: Annan hänelle aikaa. Jos hän haluaa, hän saa aina tulla takaisin. Rakastan häntä. Mutta juuri nyt kehitän itse itseäni. Se on parasta, mitä voin tehdä. En ala roikkua kenessäkään, haluan rakentaa olemiseni vain oman itseni varaan. Vasta sitten voin olla rakkaimmilleni jotakin, jota he tarvitsevat ja ansaitsevat.

Kalla: Olen sinusta niin ylpeä… *nyyhkäisee* Muistathan, että olen aina täällä? Ihan aina.

Kajo: Tiedän sen. Kiitos. Olen todella häkeltynyt siitä, että haluat olla ystäväni kaiken tämän jälkeen. Satutin sinua todella.

Kalla: Et sinä minua rikkonut, en edelleenkään halua sinun murehtivan sellaisesta. Minullahan menee erinomaisesti. Jos nyt suinkin kestät kuulla minusta ja siskostasi, niin...

Kajo: Tottakai haluan kuulla. Onhan se hieman hämmentävää kaiken jälkeen, mutta te kaksi olette minulle hurjan tärkeitä. En totta puhuakseni olisi ikinä uskonut Valven olevan kiinnostunut suhteista. Hän ei ole koskaan ollut sellainen. *hymähdys* Niin sitä oppii uutta omasta perheestään.

Kalla: Uutta se oli hänelle itselleenkin. Ai mutta, Kajo... Onko minun täysin epäsensitiivistä puhua sinulle rakkauselämästäni nyt, kun...?

Kajo: *tuijottaa hiljaa eteensä* Ei, puhu vain. Teidän onnenne on minun onneni. Tahdon kuulla, mitä elämäni tärkeimmille tytöille kuuluu.

Kalla: Jos olet varma.

Kajo: Olen minä.

Kalla: Hyvä on sitten. *huokaus* Mutta muistathan, että olen aina tässä. Kuuntelen mitä tahansa. Voit puhua minulle kaikista sellaisistakin asioista, joita et pystyisi esimerkiksi Valvelle sanomaan.

Kajo: Kiitos, Kalla. Minä arvostan sitä.

Kalla: *kietoo kätensä Kajon ympärille* Olen onnellinen siitä, että tämä kaikki on tapahtunut. Jos en olisi tavannut sinua ja tullut vedetyksi metsän tapahtumiin, kaikki olisi voinut mennä toisin.

Kalla: Valve voi nyt hyvin ja Kaiku on kotonaan. Minä olen muuten ajatellut tekeväni visiittejä Kaikun luokse. Tahdon tietää, miten hän voi ja onko hänen oma metsänsä ottanut hänet vastaan. *mutisee* Täytyy vielä keksiä, millaisesta piirakasta hän pitäisi eniten, suolaisesta vai makeasta...

Kalla: Aion olla hänelle se ystävä, jota hänellä ei koskaan ollut. Mielestäni Kaiku ansaitsee sen. Me kaikki taidamme ansaita uuden alun, eikö sinustakin?

Kajo: Olet oikeassa. Olemme tulleet pitkän matkan.

Kalla: Olen kiitollinen myös siitä, että me tapasimme, Kajo. *hymähtää* Ja erittäin kiitollinen siitä, että emme jääneet yhteen. Me olisimme olleet hirvittävän huono pari.

Kajo: Niinkö sinusta? *naurahtaa*

Kalla: Mutta jos emme olisi tavanneet, en olisi saanut sinusta ystävää. Ja se tekisi minut surulliseksi. Minä viihdyn rinnallasi ja kannan sinusta huolta. Rakastan sinua, Kajo.

Kajo: *hätkähtää* Minäkin rakastan sinua, Kalla. Sinun suoruuttasi ja lempeyttäsi jopa sellaisissa tilanteissa, missä moni kääntäisi selkänsä.

Kajo: Olen onnekas, kun tapasin sinut. On niin monta asiaa, joita en yksinkertaisesti olisi koskaan kyennyt kohtaamaan, ellet olisi ensin kohdannut minua.

Kalla: Oletko sitä mieltä?

Kajo: Ehdottomasti. Olen sinulle hyvin kiitollinen. En ihmettele ollenkaan, että juuri sinä pystyit puhumaan Kaikulle.

Kalla: *hymyilee* Ei siihen ihmeitä vaadita.

Kalla: Joskus maailmassa vain tarvitaan sitä lempeyttä, joka unohtuu arjen ja kaiken kipeän alle.

Kajo: *huokaa syvään* Niin...

Kalla: Kajo?

Kalla: Anna sille aikaa. Se helpottaa kyllä.

Kajo: Sattuu vain niin paljon. Minä yritin vain rakastaa heitä, jotka ovat minulle rakkaimpia, ja silti tässä kävi näin. Yritin olla siskolleni avuksi enkä edes nähnyt, kuinka hän kärsi. Ja minä unohdin ja kadotin itseni. Täysin.

Kalla: Sinä voit viimein päästää sen pois. Voit hengähtää hetkeksi. Kukaan ei vaadi sinulta nyt mitään.

Kajo: Kalla...

Kalla: Meillä ei ole enää hätää. Olen tässä sinun kanssasi. Kesä kääntyy syksyksi ja meillä on kaikki maailman aika. Mutta ensin sinun tarvitsee levätä, vasta sitten voit alkaa pohtia itseäsi ja kaikkea sitä, mitä on tapahtunut.

Kajo: Olet niin hyvä. Siskoni on onnekas.

Kalla: Minä olen vain ihminen, johan minä sanoin. *hymyilee*

Kalla: *nojaa Kajon olkaan* Ja se riittää.

Kajo: Oletko sitä mieltä?

Kalla: Olen. Juuri nyt olemme elossa, ja se on kaikki, millä on merkitystä.

Kajo: Kalla...

Kalla: Niin?

Kajo: Kiitos.

Kalla: *hymyilee* Kiitos sinullekin, Kajo.

* * *