We're all sunflowers inside

Hallo! Pitemmittä puheitta, ottakaapa uusi osa kuvatarinaa, jonka kanssa en ole jaksanut kauheasti taistella lähiaikoina. Aion silti saattaa tämän kunnialla loppuun!


----

picfic; Juoksuhiekkaa

Avalon: Sade, muista olla varovainen. Emme ole sitoneet häntä, mutta huone on lukittu, joten voit aina lähteä ja jättää hänet turvallisesti lukkojen taa.

Sade: Edriel on minun siskoni, minä toivon osaavani käsitellä häntä.

----

 

 

Edriel: *tuijottaa viereensä istunutta Sadea* Kaikista heistä juuri sinä kävelit leijonan luolaan. *hymy* Uskaliasta, Sade.

 



 

Sade: Avalon tahtoi minun puhuvan sinulle. Hän pelkäsi hermostuvansa liikaa ja kuristavansa sinut, jolloin kukaan ei enää saisi tietää, mihin olet vanginnut Lilian.

 

Edriel: *naurahtaa* Tahtoisin nähdä sen tytön kuristamassa minut. Sitä paitsi, etkös sinä ole hivenen tekopyhä? Miksi sinua kiinnostaisi vähääkään, mitä Lilialle käy?

 

Sade: En tahdo kenenkään kokevan mitään sellaista, mitä minä koin.

 

Edriel: *koskettaa Saden reittä* Ei mitään huolta, että minä tekisin samoin kenellekään muulle kuin sinulle... Sinä olet erityinen. Lilia on vain etappi oikeaan ihmiskehoon, ja oikea ihmiskeho on vain väline, jolla pystyn taas hallitsemaan sinua.

 

Sade: *pysäyttää Edrielin käden* Et sinä enää minua hallitse.

 

Edriel: *naurahdus* Et kenties enää pelkää minua, mutta minulla on silti yliote. Olen luonut sinut, sinä olet minun omaisuuttani.

 

Sade: Ei ihminen voi olla toisen omaisuutta. Minulla on nykyään oma elämä, ja luulin pääseväni sinusta lopullisesti eroon.

 

 

Edriel: Murhaaja. Sinä luulit tappaneesi minut, kuvittelit, että pääset pakoon.

 

Sade: Ajatella!

 

Edriel: Luulin tehneeni sinusta liian pelokkaan, mutta ei, sinulla oli vielä omaakin tahtoa jäljellä. Kuinka monta vuotta suunnittelit isosiskosi murhaa, kerrohan? Saitko siitä nautintoa?

 

Sade: En olisi halunnut tappaa sinua, mutta katsos, sitä tottuu näkemään väkivaltaa... ja sitä oppii myös käyttämään itse.

 



 

Edriel: Minunko vikani se olikin? Koska olet nähnyt minun tappavan, opit itsekin?

 

Sade: Tismalleen. Isoveljemmekin kuoli siinä ohessa, olin niin täynnä vihaa, että minä --- *ääni murtuu*

 

Edriel: Että sinä tapoit Orionin. Herttaista.

 

 

 

Edriel: Nyt, kun tiedät, miten se tapahtuu, meidän yhteinen elämämmekin olisi helpompaa. Murhaajia kumpikin, kenelle me yhä kelpaisimme?

 

Sade: *pysäyttää Edrielin käden* Riittää jo! Minä en tiedä, miksi sinä teet tätä, mutta sen on loputtava. Anna minun jo mennä, ja anna Liliankin. Etsi oma syysi elää.

 



 

Edriel: Sinä olet aina ollut minun syyni elää.

 

Sade: Olet väärässä. Se ei ole rakkautta, se on kieroutunutta, sairasta ---

 

 

 Edriel: "Rakkautta?" *nauraa ääneen* En vahingossakaan erehtyisi kutsumaan sitä tuolla myrkyllisellä, kulutetulla sanalla. Minä en osaa tuntea rakkautta, minulla on jäljellä enää kaksi tunnetta, --

 

Sade: ... viha ja intohimo, tiedän kyllä. *huokaus*

 

 

Sade: Minä en ole pelkästään sinun sairaiden mielihalujesi kohde, minä olen jo löytänyt oman tieni. En halua kantaa enää kaunaa, haluan vain päästää irti. Opettelisit sinäkin.

 

Edriel: Miten sinä olet muka löytänyt oman tiesi, pikkusisko, kun sinulla on edelleen hame ylläsi? Et ole päässyt sukupuolesi kanssa mihinkään, olet yhä minun pikkusiskoni.

 

 

Edriel: Kaunis, haavoittuvainen pikkusiskoni.

 

 

Sade: *pysäyttää jälleen Edrielin käden* Irti minusta. Voit aivan vapaasti elää harhassasi, kunhan annat minun ja muiden viattomien olla.

 

Edriel: Miten se muka olisi mahdollista? Minä tarvitsen Lilian kehon tullakseni jälleen ihmiseksi.

 

Sade: Jotta voisit olla taas minun kimpussani? Mikset voi tehdä sitä nyt?

 

 

Edriel: Se on mahdotonta, ei tämä keho kestäisi. Olen pelkkä nukke, posliinia. Ja vaikka... *pitää pienen tauon, hengittää syvään* Ja vaikka sinä olisitkin särkymiseni arvoinen, minä en ota sitä riskiä.

 

Sade: *tuijottaa hiljaa siskoaan* Edriel... miksi minä? Miksi olet valmis tuhoamaan muiden elämiä päästäksesi minuun käsiksi?

 

Edriel: *empii hetken* O-olenhan jo sanonut, että sinä olet minun syyni elää.

 

Sade: Mutta miksi?

 

Edriel: Minä vain... En ole koskaan osannut välittää, en tuntea kiintymyksen häivääkään ihmisiä kohtaan. Vanhempamme olivat pelkkää ihmisroskaa, koulussa kaikki olivat samasta muotista, mutta sinä... sinä... Ei. Ei helvetissä, en minä tätä ala sinulle selittämään.

 

Edriel: *hymy* Ei siitä enää mitään hyötyä olisi, et kuitenkaan pysty pelastamaan Liliaa saati itseäsi. Juokse vaan, et ole pääsemässä mihinkään.

 

----

 

 



Just lay in the atmosphere

Moi taas pitkästä aikaa!

En edes ala selittelemään, miksen ole hetkeen postaillut. Ei ole tuntunut oikealta, joten en ole myöskään lähtenyt väkisin vääntämään tänne postausta. Toisaalta olen tehnyt luonnoksiin perinteistä koostepostausta tästä vuodesta, jonka aion julkaista 31.12.!

Haluan myös kiittää erityisesti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita! Olin harkinnut todella pitkään aiheesta kirjoittamista, ja vastaanotto oli parempi kuin odotin. ♥

Tällä kertaa minä olen täällä taas Parantajan tarinan kanssa! Tämä onkin sitten viimeinen varsinainen osa. On olemassa vielä epilogi ja yksi pitkähkö novelli (jonka julkaisen kahdessa osassa), mutta tämä on varsinaisista osista se viimeinen. On ollut huikeaa jakaa tämä teille ja saada kaikenlaista palautetta, kiitos teille siitä!

Edellisen osan voitte lukea täältä.


------

Luku 10: Suruvirsi (Rajan toinen puoli, 15.9.2001)

Teille kaikille, joita käteni eivät kyenneet pelastamaan.

Antakaa anteeksi.

~ ~ ~

Anemone ymmärtää. Hän ei halua ymmärtää, mutta niin hän tekee, eikä ymmärrys ole asia, jonka voisi vain pyyhkiä alitajunnasta kuin leivänmurut pöydältä. Hän pystyy selkeästi näkemään mielessään Aldreian, jolle kerrotaan, että hänen siskonsa sattuu olemaan tarinoista tuttu Kuu, henkilö, jonka ansiosta Anemone ja näkijätyttö, Kanga, ovat olemassa. Ja Kuu on Auringon vankityrmässä, paikassa, josta vain Aldreia voi hänet pelastaa. Hänelle sanotaan, että mene, mene ja tapa parantaja, niin saat siskosi takaisin.

Kylmät väreet kulkevat pitkin Anemonen selkää. Kuinka he olivatkaan huijanneet Aldreia-parkaa. Samalla, kun hän oli tehnyt vasten tahtoaan ja lähtenyt kääntymään kylänsä tahtoa vastaan, Kuu ei ollut edes tahtonut pelastusta. Ja Aurinko oli kouluttanut näkijänsä Kangan tappamaan Anemonen.

Mielikuva Auringosta ei ole laisinkaan aurinkoinen. Anemone näkee hänet juuri sellaisena ihmisenä, kuin aamuaurinko voisi olla: kylmä ja etäinen. Ihminen, jolle oli täysin hyväksyttävää pistää kaksi nuorta tyttöä ikään kuin taistelemaan toistensa huomiosta ja siitä, kumpi ehtii ensin tappamaan halutun kohteen. Hirveää, absurdia. Ja totta.

Katse siirtyy Kangaan. Kangaan, joka ei koskaan välittänyt, joka toteutti vain johtajaltaan saamia käskyjä. Se ei haittaa, ei tunnu pahalta. Anemone on tottunut olemaan muiden ulottumattomissa, eristyksissä tunteiden ja ystävyyden maailmasta.

”Toisin sanoen sinä jouduit keskelle juonien ja valheiden lankakerää”, Kanga toteaa lopulta tyynesti. Hän pyörittelee asetta kädessään tylsistyneen oloisena. Osittain siitäkin syystä, että tietää Anemonen olevan tietämätön siitä, mikä hänen pitelemänsä esine oikein on. ”Enkä usko, että yksikään meistä on pahoillaan. Me kaikki käytimme sinua omiin, itsekkäisiin tarkoitusperiimme: Aurinko tahtoi vain tappaa vastapuolen voimanlähteen todistaakseen jotakin itselleen, ja Aldreia halusi pelastaa siskonsa. Hän kuoli tietämättä totuutta siskostaan. Ja minä sen sijaan –”

”Ei!” Anemone huudahtaa yllätyksekseen. ”En tahdo tietää, miksi sinä teet tämän. Jos se liittyy siihen tyttöön, Kuuhun, minä... minä en tahdo tietää. Ja jos se liittyy johtajaasi, Aurinkoon, se saa minut ajattelemaan sinusta sellaisia ajatuksia, joita en tahdo ajatella.”

”Miksei tämä saisi liittyä mitenkään Kuuhun? Oletko sinä mustasukkainen ystävästä, jota sinulla ei loppujen lopuksi koskaan ollut?” Kangan ääni on ilkeä, hän tavoittelee juuri sellaista äänensävyä, jonka Anemone voisi kuvitella olevan Auringolta opittua.

”Niinkin voisi sanoa. Mutta eihän minulla koskaan ollut ketään.”

”Tismalleen. Jos olisikin ollut edes yksi, joka olisi joskus rakastanut sinua.” Sanat eivät tunnu pahoilta, ne ovat vain korvissa sekoittuvaa melua. Mutta pian ne yhdistyvät huulilla olevan ilkikurisen hymyn kanssa, ja luovat yhdistelmän, joka on miltei liikaa kestää.

Kanga pitelee asetta varoen kädessään, tähtää sillä tarkasti Anemonen silmien väliin. ”Haluatko, että ammun? Että päästän sinut tuosta kärsimyksestäsi? Vedän viimeisen viillon seinään?” Anemone ei tiedä, mitä ampuminen on, eikä mitä viilloilla tarkoitetaan, mutta hän nyökkää. Hän tahtoo kuolla. ”No siinä tapauksessa olen pahoillani, että teen näin”, Kanga sanoo vieden piipun kohti omaa suutaan. ”Olen puhunut liikaa asioitani, olen jo käytännössä pettänyt kummatkin taivaankappaleet. Aika polttaa kieli tuhkaksi.” Hän virnistää, avaa suunsa ja painaa liipasimesta. Takaraivosta valuva veri näyttää irvokkaalta hänen irvistyksensä vierellä.

Ja jos joskus kuvittelit, että maailmasi särkyi, niin olit väärässä.

Se särkyy vasta tällaisella hetkellä. Anemone painaa kädet korvilleen, sulkee silmänsä ja huutaa. Ei itke eikä raivoa, ainoastaan huutaa.

* * *

Huoneen seinät ovat niin kylmät, että niiden kylmyys saa lattialla makaavan Anemonenkin värisemään. Häneltä menee ymmärtää, missä on ja mitä on aiemmin tapahtunut. Muistikuvat kuolleista Aldreiasta ja Kangasta saavat hänet haukkomaan ensitöikseen henkeä, ja hänen seurassaan olevan tytön on pakko avata keskustelu, paljastaa olemassaolonsa. ”Huomenta, Anemone.” Anemone säpsähtää. Tyttö hänen vasemmalla puolellaan on melko pienikokoinen, ja hänen pähkinänruskeat hiuksensa valuvat kauniina laineina olkapäille. Silmät ovat tummat, niin syvänmustat, että Anemone saattaisi peilata omaa kuvaansa niistä. Tyttö on kaunis, mutta ei samalla tavalla kuin yleensä ollaan. Jollakin paljon pelottavammalla, omalaatuisemmalla tavalla kaunis.

”Tiedätkö sinä, missä me olemme?” Tytön äänikin on kaunis. ”Tai kuka minä olen?”

Anemone pudistaa päätään. Mikään täällä ei tunnu tutulta tai turvalliselta.

”Minun nimeni on Callistra, soittaako se mitään kelloa sinulle?”

Hetken ajan Anemone on jo pudistamassa uudelleen päätään, kunnes hän ymmärtää yhteyden. Callistra, Aldreia. Sisarukset. Tietysti Anemone on nähnyt tämän tytön aiemminkin, hänen on vaan täytynyt muuttua melkoisesti sitten sen.

Callistra hymyilee. Hänen hymynsä on sellaisen ihmisen hymy, joka aikoo joko pitää sylissä tai kuristaa hengiltä. Joissakin tapauksissa ehkä molempia. Arvaamaton.

”No tunnethan sinä minut sittenkin”, hän toteaa ristien ohuet jalkansa. ”Jotta emme pitkittäisi tätä hetkeä yhtään tämään enempää, niin kerrotaanpa nyt vielä sekin, että olemme Auringon keskuksessa. Tarkalleen ottaen sen vankityrmässä.” Hymy hänen täydellisillä huulillaan hyytyy, ja tummien silmien katse pysähtyy kaltereihin.

”M-miksi me olemme vankityrmässä? Tai... miksi minä olen täällä?”

”Minulleko on oikein olla täällä?” Callistra hymyilee taas.

”En minä siitä tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Se käsitys on muuttunut hivenen edellisten päivien aikana. Mutta minä kuulin, että olet täällä, joten se tuntuu varsin loogiselta. Vastaisitko kysymykseeni?”

”Sinustahan on tullut terävä.” Callistra räpyttelee pitkiä ripsiään, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa Anemonen kysymykseen. ”Oh, anteeksi. Sinä olet täällä, koska sinut löydettiin rajan toiselta puolelta, pellon laidalta. Ja näiden puoli sattui löytämään sinut ennen omaa puoltamme, joten luonnollisestikin sinut tuotiin tänne.”

”Nuo ja me. Mitkä ihmeen nuo ja me?”

”Auringon ja Kuun puolet. Heidän puolensa, minun puoleni.” Hymy.

Voimakas väristys kulkee pitkin Anemonen selkää, kun hän ajattelee koko järjestelyä. Vastakkainasettelu ei koskaan ole kuulunut hänen lempiasioihinsa maailmassa, eikä hän tahdo enää olla keskellä sitä kaikkea. Anemonea ei kiinnosta, onko ihminen Auringon vai Kuun puolella, onko hän parantaja vai näkijä. Ei sillä ole merkitystä – ihmisten teoilla on. Kangan ja Aldreian tunteminen on saanut hänet käsittämään, millaisilla asioilla maailmassa on välillä. Ja hän tahtoisi viedä sen käsityksensä muualle, haudata ja unohtaa. Ei maailman kuuluisi olla niin epäreilu. Ajatustapa on ehkä lapsellinen, mutta jos edes yksi jaksaa ajatella niin, kenties se kantaisi siementä? Vain kenties?

”Älä puhu minulle puolista.” Anemonen ääni on kylmä, miltei tunteeton. Tekojen kovettama. ”Me kumpikin tiedämme, miten vähän niillä loppujen lopuksi on merkitystä.” Hän pitää pienen tauon korostaakseen seuraavaksi sanomansa merkitystä. ”Vai väitätkö muka, että sinua kiinnosti vähääkään, kenen puolella Kanga oikeasti oli? Etkö voinut nauttia yhteisistä hetkistänne, kun tiesit, että hän ei voi Auringon vuoksi koskaan kuulua täysin sinulle? Rohkenisinpa väittää, ettet sinä piitannut. Kunhan hän vain oli siinä.”

”Älykäs”, Callistra mutisee enemminkin itselleen kuin Anemonelle. Hänen silmänsä tuijottavat yhä vain lasittuneemmin kaltereita, eivätkä huulet löydä oikeaa vastausta.

”Sinä tosiaan olet älykkäämpi, kuin annat olettaa.”

”Tai sitten olen oppinut lukemaan ihmisiä paremmin.”

”Sama asia.” Hymy palaa takaisin.

”Hmm, ehkä niin”, Anemone naurahtaa.

”Ja miten tämä tästä jatkuu?” Ääni on viaton, se ei tiedä, mitä kaikkea voi saada vastaukseksi. Silti se kysyy, koska vaihtoehtoja ei ole eikä anneta.

”Ei jatku.” Callistra kietoo kätensä jalkojensa ympärille, kuin suojellakseen itseään. ”Mikään ei tule enää jatkumaan, me istumme täällä. Sinä jaksat odottaa korkeintaan kuukauden, kunnes sinäkin kyllästyt ja... olet. Vain olet.”

”Sitäkö tämä on? Vain olemista?”

Callistra nyökkää kyllästyneenä. ”Kunnes kuolemme.”

”Ehkä voimme kuolla jo nyt.”

Anemonen lause kuulostaa kummalliselta Callistran korvissa. Miksi tuo tyttö puhuu kaikesta niin kovin kevyeen sävyyn, mutta silti antaen sellaisen vaikutelman, että todella tietää mistä puhuu? Hän miettii, mitä Anemone on elämänsä aikana käynyt läpi, eikä ymmärrä, mistä tämän yhtäkkinen muutos johtuu. Anemone vaikuttaa niin paljon aikuisemmalta kuin hän olisi koskaan osannut kuvitellakaan.

Vai onko kyse toivon menettämisestä? Siitäkö on aina kyse? Siitä, että pieleen menneiden ihmiskontaktejen vuoksi Anemone ei enää jaksa toivoa mitään.

”Älä puhu tuollaisia”, Callistra tuhahtaa huomaten kuulostavansa pelottavan äidilliseltä. ”Tietenkään me emme ole kuolemassa mihinkään. Tosin täällä mätäneminen on melkein sama asia kuin kuolema, joten ei se kai paljosta puutu.” Hän naurahtaa.

Pelkoa, Anemone ajattelee. Hän pelkää tätä aihetta, ja naurahtaa keventääkseen sitä. Hän ei anna seuralaisensa pelon tarttua itseensä. Jos kuolema olisi ainoa mahdollisuus, niin sitten Anemone aikoo ainakin toteuttaa sen tyylillä. Olkoon kuolema hienompi kuin hänen elämänsä annettiin olla. ”Callistra, hei.” Tyttö kääntää kaunista päätään. ”Niin?” Ääni on innoton, vaikka hän yrittääkin hymyillä esittäen suunnattoman kiinnostunutta.

”Mitä tapahtuu, jos parantaja päättää herättää kuolleista?”

”Parantaja ei voi herättää kuolleista.”

”Valehtelet. Sinä keksit tarinan ympärilleni, kyllä sinä tiedät.” Anemonen katse on vaativa.

Callistra pomppaa ylös. ”Tiedä, ettet todellakaan ole herättämässä ketään”, hän sanoo. ”Se on vastoin kaikkia periaatteita, jotka ovat olemassa.”

Anemone vain hymyilee. ”Hmm, tässähän alkaa ihan kiinnostua. Kerro lisää.”

”Sinä et herätä ketään kuolleista. Ihan totta, Anemone. Ei onnistu.”

”Kerro nyt vain.” Ja jostain kumman syystä Callistra kertoo. Kenties hän ei jaksa enää väittää vastaan, kenties Anemonen äänensävy on liian päättäväinen.

”Homma on helppo sinun voimasi huomioon ottaen. Sinun on vain uhrattava itsesi.”

* * *

Kädet ovat puristuneet tiukasti rinnalle, silmät ovat suljettuina. Tyrmässä kuuluu ainoastaan Callistran tasainen hengitys, kun hän nukkuu. Anemone pohtii, millaisia unia tyttö mahtaa nähdä. Hänen hengityksensä on levollista, mutta ilme värähtelee välillä saaden kauniit piirteet vääristymään. Pelosta, kenties?

Minä aion tehdä sen nyt, Anemone ajattelee pikemminkin todistaakseen itselleen, että on varmasti aikeissa uhrata kaiken. Se tuntuu ihan helpolta päätökseltä, samanlaiselta kuin vaikkapa sukkien ottaminen pois jalasta tai kaupassa käyminen. Lukuunottamatta sitä, ettei Anemonella ole koskaan ollut sukkia, eikä hän ole ikinä kuullutkaan kaupasta.

Ja sitten on aika aloittaa.

Anemone lausuu jotakin vanhalla kielellä, joka kuulostaa hieman espanjalta ja latinalta. Hän muistaa sanat ulkoa, sillä on kuullut ne aiemmin päivällä Callistralta. Eikä parantaja koskaan unohda. Lopulta hän päättää mantransa lausumalla voimakkaalla äänellä nimet Kanga ja Aldreia. Hymy hänen huulillaan on onnellinen. Minä pystyn pelastamaan heidät, saamaan heidät takaisin, hän ajattelee eikä mieti hetkeäkään, että samalla uhraantuu hänen oma elämänsä. Sitähän varten hän on aina ollut olemassa: pelastamista. Muiden auttamista, heidän pienimmänkin kipunsa parantamista.

Mielikuvat täyttävät Anemonen mielen. Vaikka kylä olikin pelkkää satua, kaikki pelkkää hyväuskoisten tarinaa, hän ei kanna kaunaa. Ja vaikka ainoat hyvät ihmiset hänen elämässään tahtoivatkin tappaa hänet, sillä ei ole merkitystä.

Kanga ja Aldreia. Rakkaat Kanga ja Aldreia.

Olkaa kilttejä ja eläkää sovussa. Unohtakaa peli, unohtakaa kuu ja aurinko.

 

Eläkää elämäänne, sillä minä uhraan omani saadakseni teidät takaisin.

Minä rakastin teitä.

Rakastin jokaista osaa teissä.

Olkaa kilttejä ja eläkää.



Bloggaajan vastuu(ko)

 

 

 

 

 

Tervehdys kaikille!

Minulla on kuvatarinan seuraava osa jo suunniteltuna, mutta kuvaaminen ei ole aivan innostanut viimeaikoina. (Lue: kelit eivät ole antaneet myöten.) Olen tyytynyt räpsimään muutamia sisäkuvia ja pohtinut erästä aihetta, josta olen jo jonkin aikaa halunnut kirjoittaa blogiini. Pohdin, kirjoittaisinko asiasta kirjoitusblogiini, mutta koska tämä aihe sivuaa enemmän nukkeja, saatte nyt kuulla pohdintojani näiden satunnaisten kuvien kera.

 

 

 

 

Kysymys kuuluu, kuuluuko tietynlainen vastuu bloggaamiseen? Ovatko blogit, joilla on useita satoja lukijoita, vastuussa kirjoituksistaan? Tarvitseeko heidän sensuroida tekstiään?

Nukkepiireissä monet blogit toimivat varmasti suurina vaikuttajina varsinkin nuorempien nukkeharrastajien keskuudessa. Otetaan mallia ennen kaikkea kuvaamiseen, mutta aivan varmasti myös moneen muuhun asiaan. Kukin nukkebloggaaja julkaisee blogissaan hieman erilaista sisältöä, mutta yleisesti ottaen nukkekuvien lisäksi erilaiset (kuva)tarinat, miittikuvat ja selitykset hahmoista ovat yleisiä.

 

Itse lähden siitä, että bloggaaja tekee postauksia ennen kaikkea itselleen. Varsinkin blogin ensimetreillä on käytännössä yksi ja sama, mitä blogiinsa julkaisee, kun lukijakunta kieppuu siinä kymmenen lukijan tienoilla. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun kymmenistä siirrytään yli sataan, joidenkin kohdalla kenties tuhanteenkin, minulle itselleni iskee ajatus, että kuuluisiko tässä jotenkin alkaa pohtia, mitä postaa? En tunne suurinta osaa lukijoistani, joten on mahdotonta sanoa, minkälaisia ja minkä ikäisiä ihmisiä blogiani on tarkastelemassa.

Monet varmasti pysähtyvät varsinkin tarinoidensa kanssa miettimään, mitä materiaa saa ja uskaltaa julkaista. En pysty puhumaan muiden puolesta, mutta omalla kohdalla uusin kuvatarinani on tuottanut pientä päänvaivaa. Alkuperäinen, kuvatarinaan sovittamaton versio sisältää tarkasti kuvailtuja kohtia seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Itselleni oikeastaan mikään ei ole tabu, kaikesta saa ja pitää puhua. Tämä ajatus ei kuitenkaan ole kaikilla, eivätkä monetkaan halua lukea kuvatarinaa, joka sisältää tarpeettoman paljon seksuaalista materiaalia. Kuuluuko tässä kohtaa rajoittaa?

 

 

 

Rohkenisin sanoa, että ei tarvitse. Vaikka bloggaajat kirjoittavat blogia tietysti lukijoilleen, ensisijaisesti teemme tätä kuitenkin itsemme takia. Positiivinen palaute pitää blogia yllä, tottakai, mutta pohjimmiltaan haluni postata tulee minusta itsestäni. Sen täytyy innostaa, sillä kukaan muu ei ole aivoissani sillä hetkellä, kun tarinat syntyvät.

 

Oma mielikuvitukseni ja käsitykseni siitä, että juuri mikään ei ole tabu, menevät usein ristiin yleisen siveellisyyskäsityksen kanssa. Monestakaan asiasta, jonka minä voisin nostaa heti pöydälle, eivät monet kehtaa tai halua puhua. Se on ihan okei, ei tarvitsekaan haluta.

Tämä vain tuottaa blogin kanssa välillä pienehköjä ongelmia, sillä vaikka minun ei periaatteessa tarvitsisikaan sensuroida tekstiäni ketään varten, tahtoisin kuitenkin kunnioittaa myös muita. Tarinoissani ei tosin tähän mennessä olla suoraan puhuttu mistään järin pelottavasta tai ahdistavasta, mutta jos sellaisia osia kuvatarinaan tulisi, toki alkuun voisi laittaa varoituksen. En suoranaisesti tahtoisi ilmentää tarinoissani, että nämä asiat olisivat oikein tai väärin, sillä siitä voi syntyä väärinkäsityksiä. Tahdon vain tuoda ne esille.

 

 

Nykyisessä kuvatarinassani käsitellään myös sukupuolten moninaisuutta Saden (ja myöhemmin myös Chiónin) kautta. Ei tullut tarinaa muutama(?) vuosi sitten kirjoitettuani mietittyäkään, että kirjoitan kannanottoa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Ajattelin vain kehittäneeni hahmot, joista pidän.

Sadehan ei tietenkään ole kovin realistinen esimerkki: siskonsa vankina pidetty poika, jonka sukupuolikokemus ei koskaan ehtinyt kehittyä, sillä kyseinen sisko teki hänestä naispuolisen omine lupineen. Edrielin suhde Sadeen on vähän turhankin vääristynyt, sillä hän ei paitsi pue veljeään mekkoihin, meikkaa tätä ja pistä käyttäytymään stereotyyppisen tytön lailla, vaan myös mitä ilmeisemminkin käyttää tätä hyväkseen. En itseasiassa koskaan ihan päässyt itsekään perille siitä, tekikö Edriel Saden sukupuolielimille aikanaan jotakin ratkaisevaa. Tuskin ainakaan niin paljoa, etteikö Sade enää kävisi biologisesta miehestä.

 

Tällaisia teemoja käsitellessä pitäisi olla varovainen. Olenko? En oikeastaan, en ainakaan tiedosta ajatelleeni missään kohtaa erityisesti varovani kirjoittamasta jotakin. Mielen sekoaminen - Edrielin tapauksessa voimakaslaatuinen, mistään ulkoisesta tekijästä johtumaton obsessio - on yksi lempiaiheistani, ja siitä kirjoittaessani tuskin ajattelen yhtään mitään. Tarinani vain tulevat, ja itsehän siitä nautin, joten itse kirjoitusvaiheessa en ajattele, mitä muut tekstistäni sanoisivat.

Blogeissahan henkisesti epävakaat hahmot tuntuvat olevan suosiossa, joten hei, kukaan tuskin katsoo vinoon! *kuvitteelliset aplodit* (En ole varma, oliko tuo sarkasmia.)

Ja mitä Saden hahmoon tulee, tajusin vasta jälkikäteen, miten rikkinäinen, indentiteettiään etsivä nuori mies tiivistää nykyajan ongelmia. Edriel on ihan oma lukunsa, hänestä saa korkeintaan kärjistettyjä esimerkkejä, mutta noin muuten hän perustuu vain sairaisiin mieltymyksiini.

 

 Vaikken aluksi tietoisesti pyrkinytkään vaikuttamaan lukijoihini, saan tarinoideni ohella tuotua tiettyjä asioita ja mielipiteitäni julki.

 

 

Eipä uusin kuvatarinani liene ainoa ns. rankka-aiheinen yksilö. Taidan muutenkin kirjoittaa suhteellisen voimakkaista teemoista ollakseni kuitenkin näin nuori. Missään julkaisemattomissa teksteissäni käsitellään tunnevammaisuutta, psykopaattiutta ilmiönä, lapsenmurhaa ja mielenterveysongelmiakin jossain määrin. Asiat eivät ole pahoja itsessään, kaikki riippuu asiayhteydestä. Vaikka minua pelottaakin usein julkaista yhtään mitään, annan useimmiten vaan mennä, koska joskus jonkun on kuitenkin avattava suunsa. Ottakaa tai jättäkää -periaatteella.

 

Ja aina joku on peilaamassa asioita kirjoittajaan itseensä. Olen kuullut varsin monesti kommenttia siitä, että "kun nukeissani on niin paljon tyttöpareja, minunkin täytyy varmasti tykätä tytöistä". Olemme asian ytimessä. Monestiko ihminen oikeastaan heijastaa omia ajatuksiaan tai persoonallisuuttaan hahmoihinsa? Oikeastaan aina, huomaamattaankin. Entä miten nukkejeni seksuaalisuudet ovat sidoksissa omaani? Eivät yhtään mitenkään. Sain ensimmäisen nukkeni, Tsukikon, 9-vuotiaana, enkä silloin voinut todellakaan tietää, mistä tykkään ja mistä en. Vaikka Tsukiko ja Grell olivat jo silloin pari, en voinut omaa seksuaalisuuttani tietää. Tyttöpareista kirjoittaminen vain tuntui minulle oikealta, kun hahmot sopivat toisilleen ja homoseksuaaliset parit esiintyivät minulle aivan samanlaisina kuin heterotkin. Ei tällä kaikella ole eikä ollut mitään tekemistä sen kanssa, mikä itseäni kiinnostaa.

 

Ja sehän siinä hämmentävää onkin: kuuluuko bloggaajan oma persoona blogiin? Toki tekstipainoitteisissa blogeissa persoonallisuus heijastuu tekstin kautta, mutta puhun nyt siitä, mistä asioista kannattaa täällä puhua. Vaikka tekstini antaakin tiettyjä asioita ilmi, olen melko pidättyväinen tämän blogin puolella. Kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti nukkeblogi.

 

On lukijoille luonnollisesti kivaa tietää, millainen henkilö ruudun takana on. Vaikka olenkin erittäin avoin ihminen ja tutustun muihin helposti, koen silti tarpeellisena pitää tietyt asiat poissa nukkeblogistani. On kenties parempi antaa lukijoiden ylläpitää tiettyä mielikuvaa kuin kertoa kaikesta mahdollisesta, mitä elämässä tapahtuu. Kenties monet asiat tulevat ihan tarinoista ja hahmoistakin ilmi, jaa-a. Kaikki on kovin monitulkintaista.

 

Nyt taisi tulla melko pitkä teksti, mutta antanette anteeksi!

Mitä ajatuksia teillä itsellänne on tästä aiheesta? Kuuluuko bloggaajalle tietty vastuu kirjoituksistaan, vai saako blogiin kirjoittaa, mitä huvittaa? Heittäkää mielipiteitä, tahtoisin kovasti kuulla!

 

 

 

 



I don't want your sugar and spice

Moi!
Ilman sen kummempia selityksiä jaankin teille muutaman tänään ottamani kuvan Haighasta ja Chiónista! Kamerani ilmeisesti pitää Haighasta yhtä suuresti kuin minäkin.
Lisäksi kuvien jälkeen taas uusi osa Parantajan tarinaa!

Aivan, ja tahdon muuten kiittää erityisesti kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita. Taidan kirjoittaa nuo kommentit paperille ja ripustaa sen jonnekin, olen niin otettu. ;-;

Ja vielä yksi asia: kirjoitusblogini on taas käytössä! Uskallukseni riittää jälleen, joten aloitan taas tuon uudelleen. Jos kiinnostaa lainkaan, käykää toki kurkkaamassa täältä.
 

 

 

 

Luku 9: Valehtelijoille (Auringon keskus, 19.7.1995)

Eikä maailmassa tapahtunut enää mitään.

Tuuli puhalsi, narulle ripustetut pyykit riippuivat.

Mitään ei tapahtunut.

~ ~ ~

”Sinut on siis häädetty sieltä? Häädetty Suokylästä?” Auringon katse on terävä, nyrkit ovat puristuneet niin tiukasti kiinni, että rystyset ovat aivan valkoiset. Hänen arvokkuutensa rakoilee, jos se olisi konkreettisesti nähtävä asia, siinä voisi huomata pieniä säröjä. Hetken Aurinko tuntuu empivän, lyökö Kangaa poskelle suoralla kädellä, mutta arvonsa muistaessaan hän jättää sen tekemättä. ”Haluan, että sinä sanot sen ääneen. Kerrot minulle, että sinut on potkittu ulos Suokylästä, eikä päästetä enää takaisin. Ja sitten sinä kerrot, kuinka helvetissä olit ajatellut, että pääsemme enää koskaan lähelle sitä tyttöä, kun sinä menit tyrimään tämän operaation.” Meripihkan väriset silmät leiskuvat raivosta.

Keho on nyrkkiin puristettuja käsiä lukuunottamatta pelottavan rauhallinen, ainoastaan leimuavat silmät kielivät suunnattomasta suuttumuksesta.

Vielä pelottavampaa on Kangan rauhallisuus. Hän ei värähdäkään, vaikka Aurinko tivaa häneltä vastauksia muutaman millin päästä hänen kasvoistaan.

”Niin juuri. Minut on häädetty sieltä, peli on sen osalta ohi, the end.” Hän uskaltautuu jopa virnistämään, ja se puolestaan on Auringolle liikaa. Käsi jättää merkkinsä Kangan poskelle.

”Sanoin, että peli on sen osalta ohi, en sanonut, että se olisi ohi.” Ilme vakavoituu, vaikka nykivistä suupielistä näkee edelleen, että häntä huvittaa. Auringon kipinöivä auktoriteetti ei selkeästikään vaikuta häneen ainakaan tämän haluamalla tavalla.

”Katsos, kun minulla on yhä kontakteja. Näkijänä kykenen esiintymään hänelle yhä unissa, ja niin kauan kuin pystyn siihen, meillä ei ole mitään hätää. Anemone on – mitenkäs se nyt sanotaankaan, hallinnassani.” Ilme Kangan kasvoilla on varma, ripsikään ei värähdä.

”Ja me voimme nojata täysin sinun kykyjesi varaan?”

”Kyllä, Aurinko. Me voimme.”

Auringon ilme on epäilevä, mutta hän nyökkää. ”Tehkäämme sitten niin.” Hänen ilmeensä rauhoittuu, ja katse kiertää tutkien Kangaa. ”Entä shakkinappulani? Miten hänen toimensa edistyvät?” Auringon tummat huulet lausuvat sanan shakkinappula äänellä, josta ei osaa sanoa, arvostaako vai halveksiiko hän tätä kyseistä shakkinappulaa.

”Yhtä hitaasti kuin aina.” Kanga virnistää taas. Hammasrivi on tasainen, mutta muutamat hampaat näyttävät tummilta. ”Sinuna en luottaisi niin helposti.”

”Sanot noin vain, koska et pidä hänestä.”

”En maininnut ketään nimeltä, kehotin sinua vain olemaan luottamatta.”

”Mutta kehotuksesi tuli yhteydessä, jossa sen voi yhdistää shakkinappulaamme Aldreiaan.”

”Jos aiot tehdä sen virheen, että yhdistät kehotukseni häneen, niin ole hyvä. Mikä minä olisinkaan sinua estelemään.” Hymy on vähintäänkin ilkeä.

Aurinko sihahtaa hampaidensa välistä, eikä jaksa enää kommentoida asiaa. Hän on jo kauan sitten luovuttanut Kangan ja tämän hankalan, itsekeskeisen persoonallisuuden suhteen. Tämän maailmassa ei ollut johtajia, ei, vaikka Aurinko oli koko ikänsä pitänyt tytöstä huolta ja vaalinut tämän erikoisia voimia. Antanut tämän elää vapaudessa, toisin kuin Kuun voimien omistajan, Anemonen, oli annettu. ”Ala jo mennä siitä”, Aurinko murahtaa, mutta ei jaksa painottaa lausettaan syyttävästi.

* * *

Tyrmän seinät tuntuvat kylmiltä Kangan käsiä vasten. Hän vetää kättään seinää pitkin, tuntee sen viillot ja naarmut sormillaan ja hymyilee. Seinä on aivan kuin kuka tahansa ihminen: kolhittu, satutettu, mutta olemassa. Jokaisella viillolla on merkityksensä.

”Mitä sinä siellä oikein herkistelet?” samettinen ääni kuiskaa pienesti naurahtaen. Puhuja on kiinnittänyt huomiota Kangan pieneen herkkään hetkeen, joka häntä aina odottaa seinää koskettaessaan. Siitäkään huolimatta hän ei koskaan jätä koskettamatta.

”Hiljaa”, Kanga virnistää. ”Anna minun edes yrittää tuntea niitä joitakin, joita te ihmiset kutsutte tunteiksi.” Toinen tyttö alkaa nauraa, ja nauru on kaunis ottaen huomioon sen, että he ovat kymmenen metriä maan alla seuranaan ainoastaan rotat ja toisensa. ”Ja anna minun korjata, että olemme molemmat ihmisiä, sinä tosin joskus hieman vähemmän.” Kanga astuu valokeilaan, antaa tytön nähdä itsensä. Kohtaa tämän pitkät ripset, syvänmustat silmät ja kauniit kasvot. Niin upea.

”Kuule, Kanga. Sinä et ole pelkästään ihminen, vaan myös kamala sellainen”, toinen tyttö hykertelee. ”Koska olet aikeissa kertoa Auringolle, että veljeilet kanssani? Vihollisen kanssa.” Hymy leviää kauniille huulille. Hän sanoo sanan vihollinen aivan kuin ei olisi laisinkaan pahoillaan ollessaan sellainen; päin vastoin. Kuin hän olisi ylpeä.

”Kerron hänelle olevani jalka kahdessa maailmassa heti, kun sinä kerrot siskollesi, että hän on turhaan aikeissa peittää yhteisönsä. Sinussa ei ole enää mitään pelastamista.”

”Voi Kanga rakas, olet ihan hirveä. Mitähän Aurinko tykkää, kun kuulee, mitä sinulla on meneillään hänen vaivalla vangitsemansa panttivangin kanssa? Hänhän inhoaa minua niin syvästi, voi.” Tyttö hymyilee samaa julmaa hymyä, mitä Kanga oli hymyillyt aiemmin, mutta paljon viehkeämmin ja vähemmän irvokkaasti.

”Hän pitää kuulemastaan varmasti aivan yhtä paljon kuin Aldreia tulee pitämään siitä, että hänen siskonsa ei ole liikauttanut eväänsäkään pelastuakseen ja palatakseen takaisin Suokylään. Puhumattakaan siitä, että Aldreia sai tietää sinun olevan Kuu vasta, kun Aurinko päätti ystävällisesti kidnapata ja vangita sinut.”

”Aldreia on niin suloinen. Valmis tekemään mitä tahansa puolestani, valmis tappamaan sen suloisen parantajatytön.”

”Minä aion ehtiä ensin.”

”Miksi helvetissä?” Tyttö siristää silmiään. ”Anna hänen onnistua.”

”Ja osoittaisin kyvyttömyyteni? Älä luulekaan.”

”Sinä olet vielä suloisempi kuin Aldreia. Valmis kuolemaan Auringon puolesta. Minä kun luulin, ettet olekaan mikään komenneltavissa oleva sylikoira kuten siskoni on.” Äänensävy ei ole enää ilkikurinen, hyväntuulisuus on vaihdettu totuuteen.

”Callistra, lakkaa vertaamasta minua Aldreiaan. En ole kuten hän, en tee kaikkeani jonkun puolesta. Satun vain olemaan lojaali Auringolle.”

”Eikös se ole sama asia?”

Kanga ei vastaa, painaa vain päänsä alas kuin häntä olisi lyöty.

”Ja varsinkin, kun palaat lojaaliudestasi huolimatta aina minun syliini rakkautta hakemaan. Päätä jo, ketä rakastat.” Callistra ei uskalla hymyillä.

”Sinun maailmassasi ei siis ole vaihtoehtoa, jossa olen Auringon alainen, tapan Anemonen hänen käskystään ja olen silti rakastunut sinuun?”

Nyt on Callistran vuoro olla hiljaa. Hän sulkee silmänsä, jottei silmienkään tarvitse vastata. Ajatuksiin tulvii kuvia Kangasta hänen edessään, hymyilemässä kieroa, tyypillistä hymyään ja painamassa päänsä tämän syliin. Keho värähtää, kun se muistaa, miltä Kangan kosketus tuntuu. Sanat kirpoavat huulilta ennen kuin mieli antaa niille lupaa: ”Rakastan sinua.” Kanga naurahtaa. Se ei ole hänen haluamansa vastaus, mutta se on vastaus, ja tällä kertaa se saisi luvan riittää.