Moro!
Jaoin Eliaksesta ja Mikaelista vähän tekstinpätkiä ja muuta infoa tänne viime syksynä. Ajattelin nyt jakaa pienen pätkän, jonka kirjoitin kommentin inspiroimana heidän ensimmäisestä kunnon tapaamisestaan. Pojut ovat tässä yläasteikäisiä! Minkä saattaa ehkä huomata kielenkäytöstä lmao
___
___
Eliaksen nauru kaikuu luokan toiseen laitaan asti. Pörröinen pää on harmaan pipon peittämä. Hiivin luokan läpi hyppien takkien ja reppujen ohi päästäkseni hänen viereensä. Elias ei vilkuilekaan minuun päin, hän ei koskaan tee niin. Minun täytyy hilautua muiden poikien eteen saadakseni hänet katsomaan minuun.
”Öö, moi?” Elias mutisee nähdessään minut. Hän vetää pipoa kauemmas takaraivoon. ”Mitäs asiaa herralla?”
”No moi vaan sullekin. Sitä vain, että Mäkelä laittoi meidät pariksi bilsantunnilla. Meidän pitää tehdä esitelmä ensviikoksi. Sä et ollut bilsantunnilla.”
”Aijaa. Millanen esitelmä?”
”En mä enää muista, kirjotin johonkin ylös ne sen antamat ohjeet. Ollaanko me koskaan ees juteltu? Moro.”
”Moro äijälle. Kyllä mä sut tiiän.”
Naurahdan. Muut ovat kaikonneet ympäriltämme. Tunnin alkuun on vielä viitisen minuuttia.
”Famous as fuck”, nauran Eliakselle. ”Joo. Ei mulla varmaan muuta. Sulla on cool pipo.”
Eliaksesta pääsee epäuskoinen tyrskähdys.
”Hei kuule, feimi, missä sä haluat tehdä tota projektia? Kirjastossa? Jossain muualla? Mä oon meinaan maailman paskin muistamaan legit yhtään mitään, eli jos haluat saada sen tehtyä, tehdään se äkkiä. Sori. Mä oon aina tämmönen.”
Tujotan Eliasta hetken. Hänellä on räikeän keltainen huppari, sellainen, joita pidettiin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Se ei tunnu haittaavan häntä pätkääkään. Hän istuu pulpetissaan sellaisella itsevarmuudella, että en ihmettele lainkaan hänen kanssaan nauravia porukoita. Silti välitunneilla Elias on enimmäkseen yksin. On Sakkea ja Jonia ja Mikoa tuntien alussa ja käytävillä, ja silti en erota onnea Eliaksen hymystä.
Sovimme näkevämme vartin yli neljä kaupunginkirjaston aulassa. Eliaksesta kuuluu ensimmäistä kertaa kaksikymmentä minuuttia sovitun ajan jälkeen.
”Soriiii, vittu, mä olen ihan mahdoton näissä aikatauluissa. Kauanko sä oot ootellut siinä? Onko sulla kylmä?”
Hänen katseensa on jämähtänyt villakangastakkiini, jonka olen jättänyt auki. Alla on vain keväänvihreä neulepusero ja muutama uusi koru.
”Ei saakeli, sulla on varmaan kylmä. Sori sori sori. Mä voin ostaa sulle jonkun jutun aulasta, mitä sä haluat?”
”Ei tässä ole mitään hätää, mä pukeudun aina näin.”
”Ei kai sulla ole kiire?”
”Mulla on kaikki ihan hyvin, rauhotu, ei tässä mitään. En mä tartte mitään, kiitti. Ota vaan itelles, jos haluat.”
”Saako tuolta cokista? En käy täällä ikinä…”
Tyrskähdän. Elias näyttää pojalta, joka ei ole koskaan koskenut ensimmäiseenkään kirjaan.
”Kai sieltä jotain limpparia saa. Mä voisin sittenkin ottaa smoothien.”
Elias nauraa. Hän vie teatraalisesti käden suulleen kuin ei osaisi olla aidon pahoillaan reaktiostaan.
”Sori, näytän mun parhaat puolet tällai heti kättelyssä. Sä vaan tiedätkö vaikutat just sellaiselta tyypiltä, joka tilaa smoothieta.”
”Toi ei varmaan ollut kehu.”
”Se taisi olla aika neutraali toteamus.”
”Jassoo.”
”Sä olet silti feimous ja silleen. Tai varmaan juuri siksi.”
”Siis mitä sä nyt selität…”
”Sulla on varmaan eniten kavereita, mitä olen kellään nähnyt.”
”Miksi sä kiinnität siihen huomiota…”
Minä en ole edes tiennyt, että Elias on koskaan katsonut minuun kahdesti. Minun kaltaiseni pojat eivät yleensä kiinnosta sitä joukkoa, joka puhuu uusimmista peleistä ja nukkuu takapulpetissa. Olen liian siloteltu ja muovinen Eliakselle, joka on aina ollut aito.
”Sä naurat ihan inasen liian iloisesti”, Elias sanoo yhtäkkiä. Hän on ostanut meille molemmille smoothiet minun keskittyessäni muuhun.
”Mitä?”
”Niin. Sä naurat paljon porukassa, mutta mulla ei ole hajuakaan, miltä sun oikea nauru kuulostaa. Olen miettinyt sitä monesti.”
Miettinyt. Monesti. Jään tuijottamaan Eliasta pitkään. Hän ojentaa minulle mangosmoothieta. En ole koskaan kertonut hänelle pitäväni siitä. Kuoren alla kipristelee. Jokin pyrkii pintaan ja minua tukehduttaa äkisti. Eliaksen ilme on vilpitön. Hänen silmänsä ovat häkellyttävän siniset. En ole koskaan katsonut niiden pohjalle. Poskillani tuntuu jotain kosteaa. Hän ojentaa minulle paperia nopeammin kuin tajuan itkeväni.
”Kaikki hyvin? Sori, Mikael, en mä tarkottanut… Enhän mä edes tunne sua. Ääh, anteeksi. Mä olen aina niin epähieno tällaisissa.”
”Ei, kun se oli tosi hyvin sanottu. Kukaan ei vain ole koskaan sanonut mulle noin. En tiennyt, että sen voi nähdä musta.”
Minun ei tarvitse kertoa hänelle, mitä se tarkoittaa.
”Kiitos.”
Siemaisen mangosmoothieta, mutta hän tietää, etten kiitä siitä. Istumme hiljaisessa nurkkauksessa viherkasvien takana ja hörpimme smoothieitamme. Näen, kuinka Elias irvistää mansikkasmoothielle muutamaan väliin ja hihitän.
”Aikamoista analyysia sulta näin ensitapaamisella. Onko herra joku psykoanalyytikko?”
”Mä vihaan Freudia, aidosti. Sillä oli legit joku fiksaatio sen mutsiin ja se teki siitä koko maailman ongelman. Ja sen teoriat on muka coolest shit on earth.”
Räjähdän nauruun.
”No nii-in!”
Nauramme aikamme. Elias katsoo minua pitkään. Pyyhin suupielieäni, olen varma, että naamaani on jäänyt keltaisia läikkiä.
”Ei sun naamassa mitään ole.” Eliaksella on rauhallinen hymy. ”Musta vaan tuntui, että kuulin sun naurun äsken ekaa kertaa.”
En sano mitään. Jokin tanssii rinnassani, tempoilee. Elias alkaa yskiä smoothieta, ja meitä molempia naurattaa jälleen. Otan valon hänen hymyssään ja painan sen rintaani. Jätän sen lämmittämään, vaikka en tiedä, mitä se tarkoittaa.
