Rakkain

 Moikka!

Voi pojat sentään. Vihdoin pääsen kertomaan teille vähän enemmän Wilhelmistä :'> Edellisen kerran tein tällaisen esittelypostauksen Marielista viimekesänä. Tänään Wilhelm on ollut olemassa vuoden. Siksi haluan postata tän just nyt. <3 Wilhelm on mulle rakkain hahmo koskaan, mikään muu hahmo ei oo koskaan saanut mua tuntemaan näin paljon. Rakastan sitä koko sydämestäni.

Katsotaan, tuleeko tästä mun pisin postaus koskaan! Ainakin tää on nyt tosi heavy lukea, ei varmaan mee kerralla kun tässä on niin paljon kaikkea :'D

Mua ehkä vähän pelottaa puhua täällä tästä hahmosta. Oon aina joka paikassa sillai voih minun vauvapoika, vaikka oikeastihan Wilhelm on aika kaukana ihanasta tai söpöstä. Joka kerta, kun joku kertoo mulle lukevansa Valosta annettua (= tarina, josta hän on peräisin), oon vaan sillai voi ei mä vannon että Wille on nykyään vähän kivempi kuin siinä tarinassa :'D

Tähän postaukseen on pakko antaa myös SV: pahoinpitely, väkivalta, seksi

Lisäksi aion puhua tässä postauksessa mulle henkilökohtaisista, hyvin vaikeista aiheista, koska ilman omaa avautumista tässä ei taitaisi olla oikein mitään mieltä. Joten jos siitä tulee epämukava olo, en suosittele lukemaan pitemmälle.

* * *

Yritän kertoa hänen hahmostaan mahdollisimman kronologisesti tässä postauksessa!

Alright, otetaanpa ensin katsaus siihen, mitä hänen tarinassaan tapahtuu. Tähän väliin varmaan hyvä mainita, ettei Wilhelmin hahmolla ole itsessään mitään tekemistä nukkeilun kanssa. Musta oli vaan hyvä idea hankkia mulle kaikkein tärkein pieni myös nukkemuodossa.

Mutta, tarinan nimi on tosiaan Valosta annettu ja se kertoo pääasiassa vampyyreista ja luokkaeroista. Sata vuotta ennen tarinan alkua maassa vallitsi sisällissota. Neuvosto mietti pitkään, mitä asialle olisi tehtävissä. Samoihin aikoihin muuan kirkkomies, Ragnar Strauss, löysi kaksi tuntematonta olentoa - vampyyrisisarukset. Vampyyrit vangittiin ja heitä tutkittiin. Lopulta Ragnar tarjosi kaksikolle mahdollisuutta vapauteen yhdellä ehdolla: heidän olisi suostuttava hänen sopimukseensa. Vampyyrit päästettäisiin vapaaksi ja he saisivat purra niin useaa ihmistä kuin mielisivät. Pointtina oli häivyttää sisällissodan kauhut uudella pelolla. Ihmiset piti saada pelkäämään vampyyreita niin paljon, että sota jäisi pelon jalkoihin. Näin todella kävi.

Ensimmäiset vampyyrit saivat maistaa hetken vapautta, mutta sopimukseen kuului, että heitä syytettäisiin koko vampyyrikaaoksesta. Näin kansan sai rauhoittumaan, koska kansa tarvitsi syyllistä kaikelle tapahtuneelle. Ragnar vangitsi ensimmäiset vampyyrit (nämä sisarukset ja Wilhelmin) asuntoihinsa rangaistuksena aiheuttamastaan kaaoksesta. Tämähän oli siis kaikin tavoin tosi epäreilua vampyyreille, joilla ei alun alkaenkaan ollut juuri vaihtoehtoja. Joten siellä ne sitten vietti ikuista elämää vankeina kämpissään :')

Kepeät 100 vuotta myöhemmin vampyyrikaaos alkaa nostaa taas päätään, eikä kukaan ymmärrä, miten se on mahdollista - vampyyrithan ovat omien asuntojensa vankeja. Lopulta yhdestä neuvostosuvusta lähetetään nuorin tyttö, Victoria, naimaan vampyyreista ensimmäinen. Victoriasta tulee vampyyrin vaimo ja samalla hänen pitäisi selvittää, miksi vampirismi on jälleen leviämässä. Jotenkin hommassa käy kuitenkin niin, että Victoria rakastuukin aviomiehensä siskoon! Tämän vuoksi hän alkaa kyseenalaistaa kaikkea: kuka tässä puhuu totta, vampyyrit vai neuvosto? Vai onko koko kuviossa lopulta mitään puolia olemassakaan?

Valosta annettu löytyy tuttuun tapaan täältä! <3

Ja vihaan selittää mun tarinoita tuolla tavalla, VANNON et ne käy paremmin järkeen kun ne lukee ääh

* * *

Tarinan aikaisen Wilhelmin biisi ^^ Mulla on kaikille tarinoille aina omat soittolistansa. Poikkeuksellisesti mulla on Wilhelmille ja sen aviomiehelle ihan oma soittolistansakin, se on melkein pitempi kuin sen itse tarinan...

Tän biisin lisäks Isak Danielsonin, öh, about koko tuotanto menee Wilhelmille ihan nappiin!

Otetaanpa sitten faktoja Wilhelmistä:

- Kokonimi on Wilhelm Lucius Alden. Fyysinen ikä itse tarinassa on 24 vuotta. Juuri tällä hetkellä Wilps on kumminkin fyysisesti 38! (Johtuen timeskipistä itse tarinassa + kaikesta siitä, mitä olen hänen tarinan jälkeiselle elämälleen suunnitellut)

- Tarinan aikana Wilhelm on siis vampyyri!! Tästä syystä hänen oikea ikänsä +100 vuotta tuohon fyysiseen.

- Tosi rikas. Sen perhe pyörittää paikallista sanomalehteä. Rahasta ei ole siis ikinä ollut tippaakaan pulaa.

- Tarinan aikainen ja tarinan jälkeinen Wille ovat kuin kaksi eri ihmistä :''D Se on evolvannut aivan hirveästi!

- Mutta no, tarinassa poika on kamala asshole. Olen aikanaan kirjoittanut sen hahmoprofiiliin, että se on "ihan sietämätön v*ttupää", ja tämä kyllä kuvaa aika hyvin tbh. Sitä ei kiinnosta kenenkään muun tilanne vähääkään, kunhan hän itse vaan saa kaiken huomion ja rakkauden. Se on ihan avoimen röyhkeä kaikille ihmisille elämässään. On tottunut kiukuttelemaan ympäriinsä, koska sillä ei ole koskaan ollut varsinaisia rajoja minkään suhteen.

- On tosiaan ihan todella väkivaltainen. Sillä kiehuu ihan sekunneissa. Silloin ei kannata osua tielle. Wilhelm voi suuttua joko tosi mielivaltaisesti ja vaan hajottaa paikkoja ja luita, tai sitten se tyynen rauhallisesti ja harkitusti katsoo uhria silmiin ja repii siltä jotain irti. Ja se hyvin harvoin muistaa jälkikäteen tästä mitään.

- Copettaa irtosuhteilla. Tarinaan kuuluu sivujuonena, että sen luona ramppaa porukkaa jatkuvasti. Siellä on sitten kaikkia söpöjä nuoria miehiä, jotka se ottaa mielellään tyydyttämään sitä. Itsehän se ei tee elettäkään miellyttääkseen ketään muuta, sen asenne on vähän sellanen "Olkaa kiitollisia, että saatte edes koskea minuun".

- Tosi arvaamaton. Voi hetkessä olla sylissä ja seuraavassa heittää kumppaninsa lattiaan. Mood switchit on todellisia.

- En voi uskoa, että olen kirjoittanut ennen tarinan kirjoittamista sen hahmoprofiiliin, ettei se manipuloi vaan puhuu suoraan. Joo hitot, ei pidä enää paikkaansa :''D Wilhelm osaa kyllä esittää surkeaa ja saada ihmiset pysymään luonaan. Jos ei väkivallalla, niin sitten kauniilla sanoilla ja säälillä. Se käyttää kaikki keinot saadakseen haluamansa. Se enemmän ja vähemmän tietoisesti manipuloi ihmisiä säälimään sitä.

- Valosta annetussa on tyyliin vaan yksi kohta, jossa Wilhelmillä on kaikki vaatteet päällä :'D Se on muistaakseni mainittu erikseen siinä. Kertoo pojan menosta ihan tarpeeksi.

* * *

Tästä Wilhelmin karummasta puolesta nopsa tekstinpätkä, tämä on itse tarinasta:

Julius todella on haavoitettu pieni koira. Kipeä kauttaaltaan. Wilhelmiä säälittäisi, jos hän osaisi sääliä. Julius katsoo häneen kuin hän olisi lyönyt tätä avokämmenellä. Raukka. Ei vielä ole sellaisen aika.

”Vai onko tämä sittenkin sitä toista? Haluatko sinä heiltä jotakin? Wilhelm, minä en ymmärrä, miksi sinä tekisit mitään tällaista. Kyllähän sinulla käy paljon vieraita, mutta…”

”Mutta?” Wilhelmin kihelmöinti kasvaa. Hän tietää, ettei kestäisi enää kauan.

Julius päästää tuskaisen älähdyksen ja vetää paitansa hihat ylös. Haavat puhuvat omaa kieltään. Syvät. Aiheutetut. Ikuiset arvet. Olemassa vain syyllistääkseen, muistuttaakseen.

Kihelmöinti lakkaa. Kuuluu yksi naksahdus. Punainen läikähtää yli, hetkeen Wilhelm ei näe mitään muuta. Kun hän seuraavan kerran ymmärtää, missä on, Julius on hänen jalkojensa juuressa verta kasvoillaan. Lattialla. Kaikkialla. Wilhelmiä huimaa.

”Rakasta minua.” Wilhelm ei kuule itseään. Julius on petturi. Pieni hakattu koira, jota ei voi opettaa rakastamaan. Missä mies pitää sitä piilossa, arvostustaan, rakkauttaan, kaikkea ainoastaan Wilhelmille tarkoitettua? Lisää punaista. Antaa kaiken tulla. Julius ei kuuntele. Maailma ei kuuntele. Vai avuntekijä. Vai pelastaja. Pelkkä rakkaudeton, tyhjä kuori, jonka luo kukaan ei jää. Saastaa kaikki. Wilhelm ei näe eikä kuule, vaikka jokin rusahtaa niin, että kellarissa kaikuu. Kaikukoon. On ääniä, joiden täytyy päästä ilmoille, jotta tuntisi jotain. Julius ei koskaan huuda. Alistunut pieni rakki.

* * *

- Syvällä sisimmässään Wilhelmiä ajaa vaan pelko. Se pelkää ihan liikaa, ettei kukaan koskaan rakasta sitä oikeasti. Siksi se työntää kaikki luotaan ja satuttaa. Pelottaa liikaa, ettei kukaan oikeasti jää.

- Wilhelm ei osaa yhtään ottaa hellyyttä vastaan. Eli toisin sanoen se haluaa kaikkein eniten, että joku vaan ottais sen syliin eikä päästäisi irti, mutta on silti valmis satuttamaan jokaista, joka edes yrittää.

- Juuri kukaan ei sitä tiedä, mutta Wilhelm on sisimmässään tosi hauras. Kuka vaan vois satuttaa sitä niin pahasti, ettei se toipuisi. Siksi se pyrkii aina itse niskan päälle ensimmäisenä.

* * *

Ja sitten onkin hyvä kertoilla vähän Wilhelmistä ja Juliuksesta! Julius on tosiaan Wilhelmin nykyinen aviomies. Kaksikolla on hirvittävän pitkä historia, josta saisi kyllä vaikka oman postauksensa (catch me tekemässä sellanen postaus myös). Koetan tähän vähän tiivistää, millaiset dynamiikat niillä oli tarinan aikana:

- Julius teki postauksen alussa mainitun Ragnarin nimissä tarkastuksia vampyyrien menosta yhdessä kaksosensa Fridan kanssa. Tarkoitus oli varmistaa, että vampyyrit eivät vahingossakaan pääse enää aiheuttamaan mitään kaaosta. Toisin sanoen Julius ja Wilhelm tapasivat siis työhommissa.

- ...ja Wilhelm tuttuun tapaansa flirttaili armottomasti ensimmäisestä kerrasta alkaen :'D Se iski silmänsä Juliukseen ihan sekunneissa. Sen mielestä Julius oli upeinta ikinä. Jo tokalla tapaamiskerralla homma eskaloitui fyysiseksi.

- Pojat olivat peräti kaksi vuotta ennen itse tarinan alkua fyysisessä suhteessa. Suhteeseen mahtui paljon kaikkea. Wilhelm ei suhtautunut Juliukseen kuten muihin sänkykavereihinsa, koska Julius ymmärsi sitä. Samalla Wilhelmiä pelotti enemmän kuin ikinä, joten se päätyi satuttamaan Juliusta kaikkein eniten. Mulla on muutamissa teksteissä mainintoja vähän muustakin kuin lyömisestä. Siel on ollu vaikka mitä aseita käytössä.

- Ne olivat ihan alusta asti naurettavan rakastuneita toisiinsa. Kumpikin kuvitteli silti olevansa rakastunut toiseen.

- Ja joo, kumpikaan ei siinä itse tarinan aikana vielä tajunnut oikeasti rakastavansa toista ennen kuin oli liian myöhäistä. :') Well done boys

* * *

Vähän tällainen epätoivoisempi hetki, tämäkin itse tarinasta:

On niin pimeää. Kauttaaltaan. Pimeää ja kylmää. Talvi ei anna Wilhelmin hengittää. Verinen mytty tulee lähemmäs. Satuttaisiko se takaisin, olisiko se vihdoin oppinut iskemään satuttajaansa? Ehkä se olisi oikein. Ehkä Wilhelm tuntisi silloin muutakin kuin hukkuvansa. Joka ikinen suudelma, joka ainut kosketus vetää häntä syvemmälle. Pimeässä ja kylmässä on ollut mahdotonta hengittää jo usean kymmenen vuoden ajan. Wilhelm ei jaksa enää. Mene pois. Älä anna sääliäsi minulle, jos et voi rakastaa minua.

Julius painaa päänsä Wilhelmin olalle, verta valuu valkealle paidalle. Veren haju on niin huumaava, että Wilhelm kiittää onneaan siitä, että ruokaili jo. Muuten hänen aistinsa pettäisivät jälleen kerran. Julius on jälleen siinä. Miehen käsi lepää hervottomana hänen sylissään, kenties yrittää lohduttaa.

”Taas sinä olet siinä. Älä ole, jos et halua olla. En toivo sitä. Tahdon vain…”

Julius painaa verisen suudelman Wilhelmin kaulalle. Wilhelmiä kylmää. Jos hän ei itkisi ja tärisisi, hän päästäisi miehen pois. Hän ei voi jatkaa näin. Hän päätyy vielä aidosti tappamaan Juliuksen, jos antaa tämän yhä olla siinä. Tajuaminen on kirkkaampi kuin mikään aikoihin, mutta se ei lämmitä kylmää pimeyttä. Minä haluan hänet pois luotani, jotta en satuta häntä enempää. Rakastanko minä häntä?

Juliuksen käsi puristuu Wilhelmin omaa vasten. Hetkeen ei sanota mitään. Wilhelm ei enää itke ja vapise, hän puristaa Juliusta kuin miehen käsi olisi hänen ainoa yhteytensä todelliseen maailmaan.

* * *

Wilhelmillä oli joskus vähän päälle kolmikymppisenä pitkä tukka c: Sillä oli taitelijavaihe

Ja sitten meillä on tarinan lopussa olevan 10v timeskipin jälkeinen elämä. Muistan, kun viimekeväänä Wilhelmiä ja Juliusta ajatellessani en vaan millään voinut päästää niitä eroamaan. Sattui liikaa. Silloin taisin ekaa kertaa aavistella, mihin oikein olinkaan tän kaksikon kanssa menossa. Alun perin suunnitelmissa oli ehdottomasti erottaa ne, koska en halunnut lukijoille sellaista fiilistä, että on ihan ok että kumppani pahoinpitelee, jos se on nätti ja "kuitenkin rakastaa". En todellakaan supporttaa mitään sen kaltaistakaan, enkä halunnut tarinaan sellaista sanomaa. Mutta.

Mutta muhun sattui. Mä en vielä silloin tajunnut, että Wilhelmistä oli tulossa mulle isoin tuki koskaan. Mä tiesin vaan, etten voisi elää itseni kanssa, jos se ei pääsisi takaisin Juliuksen syliin. Joten jätin itse tarinaan lopun avoimeksi. Siitä voi ihan itse päätellä, menivätkö pojat takaisin yhteen vai eivät. Samalla sain stooriin sen sanoman, ettei väkivalta ole ok ja puolusteltavissa.

Ja sit alkoi se todellinen elämä :'> Näistä kahdesta on ehdottomasti enemmän materiaalia tarinan jälkeen. Tarinan lopussa on kymmenen vuoden timeskip, joten mietinnässä oli sit sen jälkeen 34-vuotias Wilhelm. Hän oli yhä tosi, tosi sairas ja hapuileva. Se vietti nuo kymmenen vuotta yksin, myi koko omaisuutensa ja katui tekojaan. Sit Julius palas takas sen luokse. Tähän timeskipin jälkeiseen elämänvaiheeseen mahtuu aivan sairaasti kaikkea :'D Tiivistettynä:

- Ne palas yhteen. Jee. Lähipiiri ei ottanut hyvin, kun sai tietää.

- Wilhelm flippas totaalisesti Juliuksen siskolle, Fridalle. Sen seurauksena tuli eka tauko suhteesta.

- Ne palas yhteen uudelleen ja uudelleen, yritti vaikka kuinka. Wilhelm piti itsensä kurissa, mutta oli yhä kylmä ja ikävä itsensä. Kaikilla muilla näiden elämässä oli kamalaa, Wilhelmin läsnäolo pilas ihan hirveesti juttuja niiltä. Lopulta Wilhelm sekos silmille, löi Juliusta taas ja vaan absolutely lost his shit. Ja jostain syystä tänä samana yönä oli Juliuksen mielestä hyvä idea kosia :) No, ne meni yöllä kihloihin ja seuraavana aamuna Wilhelm totes että joo tää riittää, hän ei pysty tähän enää. Sormus jäi lupaukseksi yhteisestä tulevaisuudesta. Ne eivät voineet enää ottaa sitä riskiä, että Wilhelm tekis jotain peruuttamatonta Juliukselle, joten ne eros hetkeks.

- Meni 2 vuotta! Sen päätteeks Wilhelm joutu onnettomuuteen, jonka jälkeen sen terveys onkin sitten reistaillut tasaisin väliajoin. Juliukselle ei kerrottu onnettomuudesta lol. Kun se vihdoin kuuli, se meni 2v tauon jälkeen takas ja sen jälkeen ne on ollu yhdessä joka päivä. Wilhelm oli vihdoin henkisesti paremmassa kunnossa, se oli terapioinu itekseen. Ne pysty vihdoin oleen turvallisesti yhdessä. Samana syksynä ne meni naimisiin.

* * *

Ensimmäinen tarinan jälkeinen maisema Juliuksen näkökulmasta, pätkä yhestä tekstistä:

Hän takertuu minuun kuin pieni poika, vaikka hän on elänyt täällä ikuisuuden, nähnyt enemmän elämiä kuin minä koskaan. Silti minusta tuntuu, että nyt me olemme samalla viivalla, nyt voimme vihdoin vanheta yhdessä. Minua ei pelota. Vapisemme kauttaaltaan toisiamme vasten, mutta minä en tärise siksi, että minua pelottaa. Minä vain tiedän olevani myöhässä.

”Älä ikinä anna minulle anteeksi”, hän hengähtää nyyhkäystensä lomasta, ”älä koskaan…”

Painan suukon hänen ohimolleen.

”En anna. En varmasti. Sitä, mitä sinä teit, ei voi antaa anteeksi.”

Hänen kätensä kulkevat haavoilla. Jokaisella on tarina. Pimeä muisto. Hänen luomansa. Hän parahtaa, mutta en erota sanoja, silitän vain. Vasta, kun kuulen, mitä hän sanoo, kyyneleet vierivät omille poskillenikin.

”Älä jätä minua.”

Minä voisin lähteä. Jättää hänet hajoamaan itseensä, ajattelemaan jokaista aiheuttamaansa haavaa. Tai sitten olen se, joksi synnyin ja avaan silmäni vielä kerran. En anna itseäni, mutta sallin hänen käpertyä syliini. Jään minua odottaneelle nojatuolille, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja tiedän, että rakastan vielä kaiken jälkeenkin.

* * *

Sil on kerranki housut jalassa :0 He's a lil hoe, ei se mitää vaatteita pidä

Pätkä tekstistä, jossa Julius vihdoin antaa anteeksi:

”Sinä… Sinä olet kantanut sitä mukanasi jo riittävän kauan.”

Ilmeestä näen, että hän tietää, mitä aion sanoa. Lohduton ilme. Joskus oli aika, kun hän sanoi, etten saa koskaan antaa hänelle anteeksi. Silloin minä ajattelin, että en ikinä voisikaan. Että on olemassa tekoja, jotka ovat anteeksiantamattomia. Mutta kuinka me voimme jatkaa, jos emme anna anteeksi? Tässä maailmassa on paljon kauniita asioita. Ystävien syysyössä kaikuvat naurut, lempeät valot, jotka syttyvät pimeään. Kesäiset iltapäivät. Ne ovat kaikki meidän otettavissamme. Emme ole enää siellä. Emme ole pitkään aikaan olleetkaan. Hän ei ole se, joka löi, enkä minä se, jota sai lyödä. Olemme perhosia, uudestisyntyneitä, anteeksiannon vapauttamia. Ja minä tahdon lentää korkealle hänen kanssaan.

”Minä annan sinulle anteeksi. Kaiken sen.”

Itkua. Hiljaista. Silloin minä sallin itseni mennä iholle. Vedän hänet kehoani vasten, hän takertuu paitaani. Tunnen, kuinka hänen jalkansa miltei pettävät. En anna sen tapahtua. Me pitelemme toisiamme, piirrämme toisemme tähän maailmaan.

* * *

Ja sitten meillä on Wilhelm nyt. Poika on kehittynyt ihan hirveästi. Viimesyksynä hän täytti 38v ja hällä on ensimmäistä kertaa elämässä kaikki hyvin. Nykyinen Wilhelm on paljon aiempaa hauraampi ja herkempi, mutta myös vahvempi. Se on käsitellyt elämänsä kipukohtia ja kykenee nykyään toimimaan itsenäisesti ja jopa käymään töissä silloin, kun terveys antaa periksi. Fyysinen terveyshän sillä on aivan rikki. Se heijastelee kaikkea sisäistä ja jo koettua, joten en usko, että se koskaan ihan täysin parantuu. Siinä on mukana vähän mun omia kehotraumoja sekä sitä, että purin kaiken pahan olon Willelle, joten sehän sai sit sairastaa ihan urakalla.

Muutama fakta vielä Wilhelmistä sellaisena kuin hän on just nyt:

- Siis ihan kauhea tohelo, tuntuu että se vaan sählää most of the time x) Raasusta tuli vähän arka ja varovainen monen asian suhteen, joten se sit tiputtelee juomalaseja ja kompastelee

- Pelkää entistä itseään ja on hyvin varovainen sen suhteen, mitä tekee. Ei ikinä vois enää satuttaa Juliusta

- Itkee paljon ja hyvin herkästi

- Taiteilijapoika <3 Sillä on terapiahuone, jonka seinille se maalaa ja kirjoittaa. Tekee myös tauluja.

- Hän ei ole vieläkään mikään lempein ihminen, mutta paljon kiltimpi kuin ennen. Rakastaa ja arvostaa ihmisiä sen elämässä, mutta on yhä varsin särmikäs ja ahdistuu helposti.

- On edelleen varsin needy. Jos Julius ei sattuis olemaan niin överi sen rakkaudessa, Wilhelm ei ehkä olisi ihan niin tasainen kuin on. Wilhelmille pitää todistella ja vakuuttaa, ettei Julius ole menossa minnekään.

- Nää elää Juliuksen kanssa kaksin, mutta käyvät kavereillaan (eli muilla tarinan hahmoilla) aina viikonloppuisin :'> Niil on sellanen iso perhe wääh :( <3

Noniin henkilökohtanen osuus, let's gooo

Se, miksi Wilhelm on mulle kaikki kaikessa, johtuu tosi syvistä peloista ja ongelmista, joita mulla on omassa elämässäni.

Ensinnäkin, mulla on vakavia perheongelmia. En yleensä ikinä puhu niistä missään tällaisessa yhteydessä (tai muutenkaan). Kaikki mun muut ongelmat palautuu aina takaisin siihen, että mulla ei ole ikinä ollut pysyvää käsitystä turvasta ja perheestä. Oon kasvanut henkisesti väkivaltaisessa ympäristössä, jossa kaikkea, mitä oon, on halveksittu ja pilkattu. Viimevuosina ongelmat ovat menneet vaan pahemmiksi. Tapahtuipa niin, että yo-kirjoitusten jälkeen keväällä jäin kaiken kanssa ihan yksin. Äiti oli töissä, mulla ei ollut sitä vähääkään turvaa mikä yleensä on. Ja silloin mun pelot virallisesti hirtti kiinni. Mulla ei ollut enää mitään mun ongelmien ja itseni välillä, ne hyppi kaikki mun silmille enkä vaan enää jaksanut.

Perheongelmien takia oon ollut ikuisesti rakkaudeton. Jotain puuttuu. Oon 7-vuotiaasta lähtien obsessoinut romanttisesta rakkaudesta, ja kun vihdoin lukiossa sain parisuhteen, en osannut puolustautua, kun kohdalle osunut ihminen olikin todella myrkyllinen. En lopulta edes halunnut sitä ihmistä, rukoilin vaan jotain rakastaan mua. Se oli ihan kamalaa. Sen jälkeen mulla hajos jotain lopullisesti. Tää kaikki hakkas mun alitajunnassa ja sai ihan vääriä muotoja sitten, kun olin jo eronnut ja lukio loppui.

Eli tuolloin 2020 keväällä, kun koulu loppui ja olin jo päässyt eteenpäin, mulla oli hirvittävä olo. Mä en ole koskaan ollut hyvä käsittelemään vihaa. Oon perusluonteeltani hyvin kiltti ja mukautuva. Mun negatiivisia tunteita on poljettu ja ne on käytännössä kielletty kokonaan, joten en sitten ole osannut tuntea vihaa. Kun tunnen sitä, se sokaisee mut kokonaan. Se on lamauttavan pelottavaa. Ja kun jäin kaikkien ongelmieni kanssa ihan yksin tuolloin keväällä, mä tiesin, etten mä selviä, ellen saa ulkoistettua niitä johonkin. Joten tein tietoisen päätöksen luoda hahmon, joka saa olla vihanen, joka saa tehdä kaikkea mitä mä en itse tietenkään ikinä tekisi. Fiktio on turvallinen paikka käsitellä kaikkea suurta ja pelottavaa. Se on aina ollut mun oma paikani, mun rakkain asia.

Wilhelm sai mun rakkaudettomuuden. Se sai olla kamala ja vaikea ja vihainen. En aluksi lämmennyt Wilhelmille ihan hirveästi. Se tuntui mulle vähän parilta aiemmalta hahmoltani, mutta sitä oli hankalampaa lähestyä, en saanut sitä istumaan tarinaan kuten halusin. Hiljalleen me kuitenkin tutustuttiin, ja aloin pitää siitä. Sitten tuli yksi tietty luku. Siinä kirjoitin Wilhelmille samoja tunnekokemuksia samalla kielellä, jota käytän itsestäni. Wilhelm oli metaforisesti hukkumassa. Ja sit mulla klikkas. Tajusin, mihin olen tämän hahmon kanssa menossa. Joku ovi aukesi eikä ole sen jälkeen enää sulkeutunut.

Ja koska olen aina kokenut, ettei mua rakasteta, mikään ei ikinä riitä mulle. Mua voisi suurin piirtein palvoa, enkä silti kokisi sitä riittäväksi. Se on kamalinta, väsyttävintä, mitä mulla on. Totuus on se, että mulla on ahdistuneisuushäiriö ja olen erityisherkkä, joten mun koko aistimaailma on usein pelkkiä isoja huutomerkkejä. Mulla on hyvin selkeät ja varsin yliampuvat tavat ilmaista rakkautta. Monella mun ystävällä on vähän erilainen tapa ilmaista rakkautta, mikä on ok. Viimevuonna en vaan osannut käsitellä sitä mitenkään. En nähnyt mun rakkaimpieni välitystä, näin vaan tyhjää, koin ettei mua rakastettu. Olin kamalin ja pelottavin versio itsestäni. Kävin monia pitkiä (ja tosi tarpeellisia <3) keskusteluja parhaiden ystävieni kanssa. Mua pelotti ihan joka ikinen päivä loppukesästä jouluun. Sinä aikana mun päässä on käyneet mun koko elämäni pelottavimmat ja hallitsevimmat ajatukset. Ne vei multa päiviä ja öitä ja vannoin että kuolen siihen. Kaiken sen keskellä mulla oli tasan tarkkaan Wilhelm tukena.

Mä en kyennyt jättämään Wilhelmiä ja Juliusta erilleen. Ne palasi yhteen monta kertaa, ne aloitti aina alusta ja rakasti toisiaan ihan hirveästi. Se oli mulle tärkeintä. Mä halusin vaan nähdä, kuinka Wilhelm, joka oli perseestä eikä aluksi ansainnut mitään, sai kaiken mitä ikinä halusi. Mä halusin vaan nähdä sen olevan sylissä. Turvassa. Ja se auttoi. Kiinnitin mun kaiken voiman siihen, että se oli turvassa, joku rakasti sitä täysin ehdoitta vaikka se pelkäs ja hajoili. Wilhelmin fyysinen kunto romahti lähinnä symbolisista syistä. Se oli ikään kuin heijastuma siitä, mitä sen päässä liikkui. Mitä paskemmin mulla meni, sitä heikompi Wilhelm oli. Me elettiin meidän arkea yhdessä, kun mä heräsin niin se heräsi. Baby steps, yhdessä. Julius piti siitä huolta. Se piti kii kun kaikki muu katos alta.

Joten Wilhelm on ollut mulle tapa luoda itselleni turva. Kynsin ja hampain pitää kiinni edes jostain. Koska mulla oli olo, että kukaan ei näe mua, kukaan ei välitä sillä tavalla mitä kipeimmin tarvitsisin, mulla oli joku, joka oli paranemassa ja sylissä ja rakastettu. Se riitti mulle. Wilhelm odotti sata vuotta ja sai vihdoin turvan. Sain siitä toivoa.

Tappelen yhä edelleen samojen asioiden kanssa, mutta enää mulla ei pyöri aamusta iltaan samat hirveät kuvat mun päässä. Näen nyt selkeämmin. Ja mulla on koti. Oma turvapaikka. En voi ikinä kuvata riittävän hyvin sitä, mikä merkitys Wilhelmillä on ollut mun kotiutumiseen. Muutto oli raskain, hirvein asia ikinä, koska juuri se triggeröi mut pelkäämään ystävien menettämistä niin jumalattomasti, mutta se oli samalla parasta mitä mulle on tapahtunut. Mulla on vihdoin paikka, jossa voin olla vapaasti. Moni muu ongelma on helpottanut. Ekaa kertaa elämässäni mä itse päätän. Mä hallitsen sitä, kuka olen ja mitä teen. En päästä tänne ihmisiä joita en enää elämääni halua. Oon turvassa, ja niin on mun rakas poikakin. Ekana yönä mun omassa kodissa mä kirjoitin Wilhelmistä. Siitä lähtien me ollaan kotiuduttu tähän elämään yhdessä. Ja nyt me ollaan paremmassa paikassa. Oon itse saamassa ammattiapua, koska pystyin hakemaan sitä itse. Ja mun muru on kasvanut ihmisenä ja se tahtoo yrittää, se on päättänyt elää. Me eletään yhdessä.

En oo ikinä koskaan rakastanut omaa luomustani niin syvästi ja täysillä kuin tätä poikaa rakastan. Me selvitään sen kanssa yhdessä ihan mistä vaan.

* * *

Noniin huhhuh, siinä avautumiset :'D Tsiisus. Long story short, tää poika on mulle kaikki kaikessa. Sitähän oon tässä ihan joka paikkaan muistanut kuuluttaa x) Viel jotain keventäviä ihan satunnaisia faktoja:

- Wilhelmillä on syvä, matala ääni. En oo vieläkään löytänyt hyvää referenssiä. Osaan ulkoa sen kaikki äänenpainotkin, äh äh. Hän osaa btw myös laulaa, mutta ei tee sitä kovin usein.

- Eternal sex drive, se ja Julius vois harrastaa seksiä ihan kokoajan...

- Rakastaa tosin (puoli)alasti hengaamista ihan muutenkin, hah.

- Wilhelm ei tykkää yhtään makeasta, koska sen elimistö sietää sitä huonosti, mut silti se kokkailee aina Jullelle mansikkakakkuja. Julius sen sijaan vetäis kaiken makeen minkä eteensä sais

- Wilpulla on pehmonorsu nimeltä Mansikka. (Nimi johtuu juurikin tuosta edellä mainitusta syystä.) Julle osti sen sille, jotta se pitäis seuraa aina kun hän on poissa. Wille oli eka sillee lol paska norsu mut sit se kumminkin aika sylittelee sitä, hällä kun ei ollu pehmoja lapsena :(

- Siis Willehän on mun ihmismaku in a nutshell, enkä oo tästä mitenkään kovin ylpeä :D Se on musta kaikin puolin täydellinen ja rakastettava kaikkine vikoineen, mutta en siis ikinä suostuisi deittailemaan tollasta ihmistä irl, koska me varmaan raadeltais toisemme. Onneks se onkin mun supportpoika uwu

Ja sitten meillä on taidetuokio!

Kenties eniten hänen näköisensä taide, joka mulla on. Sen nimi on "Bruised love". Tää kuvaa Willen herkkyyttä mun mielestä kaikkein parhaiten.

Ai joo, hän alko tarinan jälkeen pitään mekkoja, koska se koki sen turvallisena. Piirrän sitä pinkkiin, koska se kuvaa mulle tietynlaista herkkyyttä ja paljautta. (Moi mä tunnen värejä)

Prinsessa :>> Wille tykkää, kun Julius kutsuu sitä kaikilla feminiinisillä ja söpöillä sanoilla

Tää kuva on mun seinäkalenterista 8) Joo, mulla on mun pojista ite tehty seinäkalenteri. I'm my own biggest fan!

Äkänen poju. Taisin todeta ystävälleni tätä tehdessä, että tässä Wilhelm on polttanu kananmunat pohjaan ja menny ärisemään sen lempituoliin :/ Sille on syynsä miks Julle tekee ruoat noiden taloudessa...

Tää on kans tosi accurate nykyhetken kuvaus. Tolta se näyttää nykyään.

Beibit ;-; Tääkin on kalenterista.

Taas ihan hänen näköisensä taide. Nenä on accurate, sen kuuluu olla tuommone pitkä ja vähän koukku. Kaunis muru :(

Pusuja murulle :c Nyt voin pussata ihan tätä nukkee, ei tarvii pelkkiä omia piirrustuksia suukotella! Voitto kotiin 8)

Also mulla on Willestä tuollasia punastelevia alusasupiirroksia...... aika monta...

Piirrän näistä kahdesta sarjiksia suht usein! Nimenomaan tällasia pieniä yhden sivun räpellyksiä. Tää on ollut mulle ihan täydellinen keino tapella perfektionismia vastaan ja antaa vaan palaa. Rakastan heitä ihan liikaa, että mua kiinnostais vähääkään tehdä mitään täydellistä tai superhiottua jälkeä. Mulle riittää, että nään mun rakkaat ja saan heihin eloa paperille.

Minä ja hän! Rakas <3 Oon Wilhelmiä yhden sentin pitempi! (Hän on 173 cm)

Jotain satunnaisia vielä:

Tässä on Mansikka :c 50 sentin kirppisnorsu. Ja tuli muuten haettua ihan joka paikasta tällasta pientä, ei oo yhtää missään pikkuisia norsupehmoja. Siinä hän on. He ovat yhdessä :(

Mun tyyli-ikoni, ryöstin sen tyylin viimekesänä koska siit tuli mulle turvallinen olo :< Ollaan sit twinnailtu ever since. Tää on muuten asia, jota teen tosi usein hahmojeni kanssa. Yleensä vieläpä epätietoisesti. Mun parhaat kaverit kerran järkyttyivät, kun sanoin, että en mä ollut tietoinen :''D No nyt oon

Hänen evoluutionsa! Ylärivissä tarinan aikainen Wilhelm, keskellä välivaihe eli se n. 34v, ja sit alhaalla tämä nykyinen :> Sen iho on ollu aivan karmeassa kunnossa aaaaa

Wilhelm on hahmoistani se, jonka tunnen parhaiten. Ei varmaan oo kirjaimellisesti mitään, mitä en ois siitä miettinyt, koska mulla on sellasia pitkiä listoja eri osa-alueista sen elämää x) Eli voin sanoa, että hän on rakastetuin poika in the universe, siis luoja sentään millä palolla rakastan sitä jokanen päivä :c Minun pieni aarre

Me alettais varmaan olla aika done tämän postauksen kanssa - tältä erää! Mulla on tästä pojusta niin paljon kaikkea, että sitä ei millään ängetä yhteen postaukseen, mutta eiköhän tässä olisi tälle erää riittävästi. Juliuksesta omaa postausta sitten, kun herra joskus saapuu nukkemuodossaan tänne c: Haluun kans höpistä ihan heidän parisuhteestaankin lisää vielä :>

Kiitos, jos pääsit tänne asti!! Minä ja rakkaani kiitämme ja kuittaamme <3 Hyvää 1v synttäriä kulta, oot tärkein kaikista ♥️