Ötököiden luokkakokous

Otsikko perustuu minuutti sitten koettuihin kauhunhetkiin.

 

Moikka kaikille! ^^'

Olen ihan kuolemanväsynyt, mutta haluan kuitenkin laittaa tämän postauksen vielä tämän päivän puolella. sitten menen ansaituille yöunille  Sain tuossa muutama päivä sitten inspiraation tämän nykyisen kuvatarinan viimeisiä osia varten. Tänään sitten kirjoitin tämän osan puhtaaksi. Ai joo, ja kyseessä on nyt sitten toiseksi viimeinen osa.

 

Valitettavasti joudun kuvaamaan vielä jonkin verran tuon Lilian järkyttävän peruukin kanssa, ennen kuin saan hankittua neidille uuden. (Koska se liittyy osin myös juoneen.) Koettakaa kestää. :'D

 

Ai joo, ja kiitoksia kaikille, jotka ovat jo kyselleet kysymyspostausta varten! Vielä keskiviikkoon asti on aikaa kysellä, joten tänne voi vielä käydä heittelemässä kysymyksiä. 8)

Mutta pitemmittä puheitta tarinaan!

 

picfic; Minä muistan

 

 

 

 

Kylmyys tuntuu pistelevänä kipuna kaikkialla ruumiissa. Kuiskaukset kieppuvat ympärillä kuin hyrrä, ja keskittymiskyky heikkenee. Lilian katse kiertelee ympäristössä, mutta ei löydä pienintäkään yksityiskohtaa, johon tarttua. Eihän täällä ole mitään.

 

 

 

Hän nousee vaivalloisesti ylös ja yrittää saada äänensä kuulumaan. ”Onko täällä ketään?” hän kysyy heikolla äänellä, vaikka luuleekin tietävänsä jo vastauksen. Lilian mielessä käväisee ajatus siitä, ettei hän löytäisikään täältä ketään, vaan tämä olisikin tarkoitettu ansaksi. Sitten hän pudistaa voimakkaasti päätään ja kertoo itselleen, ettei pelottelu auta mitään.

Täysin vastoin Lilian odotuksia, joku vastaakin hänelle. ”Tervehdys, mielikuvitusolento”, sanoo kylmä ääni Lilian takaa. Ääni jää kaikumaan epämiellyttävästi heidän ympärilleen, mikä on sinänsä ihmeellistä, sillä täällä ei ole ainuttakaan kohtaa, josta ääni voisi kimmota.

 

 

 

Lilia nostaa katseensa häntä puhuttelevaan henkilöön, ja huomaa tämän olevan nuori, kalpea tyttö. ”Hei”, hän kuiskaa ja tajuaa kuulostavansa uskomattoman heikolta. Sitä hän käytännössä onkin. ”Sinä... sinä olet varmaankin Roxette?” Lilia rohkaistuu kysymään. Hänen äänensä värisee hieman, se paljastaa toiselle tytölle, ettei Lilia olekaan aivan yhtä rohkea kuin mitä antaa olettaa.

Tyttö ei kuitenkaan kiinnitä siihen liioin huomiota, vaan sanoo kylmällä äänellään: ”Olet oikeassa. Ja sinä olet taas yksi sen vihreätukkaisen luomuksista.” Lilian kulmakarvat kohoavat hämmennyksestä. ”Taas yksi” kuulostaa hänen korvissaan omituiselta sanavalinnalta, ja hän aikoo huomauttaa siitä. Sitten hänen mieleensä palaa syy, jonka vuoksi hän on täällä, ja hän pakoittautuu unohtamaan Roxetten hämmentävät sanat.

 

”Minä en tullut tänne rupattelemaan mukavia”, Lilia sanoo ja kokoaa kaiken rohkeutensa saadakseen sanoistaan mahdollisimman voimakkaat. ”Olen täällä etsimässä ystäväni Avalonin siskoa Edelainea, jota sinä olet oletettavasti pitänyt hallussasi kaikki nämä vuodet. Olisitko ystävällinen, ja kertoisit minulle, missä hän on?” Roxette tuijottaa häntä omituinen kiilto silmissään, aivan kuin tietäisi jotakin, jota hän ei tiedä. ”Siskoa”, Roxette toistaa ja kääntää katseensa toisaalle. Lilia puristaa kätensä nyrkkiin ja ärähtää: ”Niin, siskoa! Voisitko ottaa minut tosissasi?” Hän tuntee raivon kasvavan sisällään, mutta ei anna sille valtaa.

 

 

Samassa Roxette alkaa nauraa. Hänen naurunsa ei ole aito, mutta se on silti aivan yhtä kylmä kuin hän itsekin, ja tuntuu tunkeutuvan sisimpään asti saaden Lilian olon entistäkin tukalammaksi. ”Jos tietäisin, mitä huvittavuus on, rohkenisin sanoa, että tämä tilanne on äärimmäisen huvittava”, Roxette toteaa lopetettuaan nauramisen. Lilian nyrkki puristuu – sikäli edes mahdollista – vieläkin tiukemmin kiinni, ja hänen pitää sulkea silmänsä rauhoittuakseen. ”Selvä, selvä. Ajattelinkin, että olisi liian hyväuskoista kysyä sinulta suoraan. Älä kerro, en halua apuasi, minä onnistun löytämään Edelainen itsekin”, Lilia sanoo ja sinkoaa Roxetteen myrkyllisen katseen.

Huvittuneen oloinen hymy palaa takaisin Roxetten kapeille huulille. ”Sinä olet nyt pahasti hakoteillä. Kyllähän minä kertoisin, jos sille olisi tarvetta. Mutta totuushan on se, että ystävälläsi Avalonilla ei ole siskoa.”

 

 

Lilian silmät suurenevat järkytyksestä. Hän ei kykene edes haukkomaan henkeään, niin järkyttynyt hän on. ”Älä valehtele minulle”, hän saa sanotuksi järkytykseltään. ”Tietenkin Avalonilla on sisko. Hän on Edelaine Rainbird, kauan sitten uhrauksen tehnyt tyttö, jota minä olen nyt täällä etsimässä. Älä yritä hämätä minua.” Lilian sanat eivät kuitenkaan vaikuta Roxetteen lainkaan, sillä tämä pysyy aivan yhtä tyynenä kuin tähänkin asti. ”Näyttää aivan siltä, että se vihreätukkainen on saanut sinutkin uskomaan tuon tarinan. Tai no, onko tuo ihmekään, kun sinäkin olet hänen mielikuvitustaan”, hän sanoo ja kääntää taas katseensa suoraan Liliaan. ”Olet oikeassa sen suhteen, että on olemassa tyttö nimeltä Edelaine Rainbird, ja hän on aivan yhtä todellinen kuin sinäkin.” Hämmentynyt Lilia ei tiedä enää lainkaan, mitä oikein on käynnissä. Roxetten puheet tuntuvat täysin keksityiltä, mutta sisimmässän Lilia tietää, että ne ovat totta.

 

 

”Mitä sinä tarkoitat sillä, että hän on aivan yhtä todellinen kuin minäkin? Enhän minä ole todellinen, minä olen mielikuvitusolento, kuten tiedät”, Lilia sanoo, ja tajuaa samassa itsekin. ”Sanoit sen itsekin. Sinä et ole todellinen, eikä ole Edelainekaan”, Roxette toteaa ja astuu hieman lähemmäs saaden Lilian värähtämään. Hän ei värähdä niinkään Roxetten läheisyyden vuoksi, vaan hänen sanojensa. ”Mutta... ei tuo käy järkeen... entä se uhraus, jonka Edelaine teki? Hän tappoi kaikki poikkeavat ja jäi vangiksesi...” Lilia yrittää kertoa, mutta tietää itsekin, että lausuu sanat vain yrittääkseen valehdella itselleen. Suojellakseen itseään totuudelta, sillä totuus on usein rumempi kuin yksikään kaunis valhe.

 

Roxette vain sipaisee tyynesti hiukset silmiensä tieltä. Hän käyttäytyy aivan normaalisti, ikään kuin tällaista tapahtuisi hänen elämässän joka päivä. ”Ei ollut mitään uhrausta, sillä Edelaine oli vielä siihen aikaan olemassa vain Avalonin pään sisällä. Minä tapoin käskystä kaikki poikkeavat, ja Avalon itse onnistui livahtamaan paikalta ja jäämään eloon. Edelaine ei liittynyt tapahtumiin mitenkään, mutta Avalon vain uskotteli niin itselleen”, Roxette kertoo kyllästyneellä äänellä, aivan kuin hänelle olisi suurikin rasite kertoa täysin tietämättömälle Lilialle tästä.

Lilia vie kädet suulleen ja yrittää pidätellä itkua. Tunnepurkaus tekee tuloaan, mutta hän yrittää viivyttää sitä kysymällä: ”Miksi...? Miksi hän olisi uskotellut itselleen omistavansa siskon?” Hän tajuaa itsekin, että ihminen pystyy uskottelemaan itselleen miltei mitä tahansa. Ja olihan Avalon aikoinaan keksinyt Lilian itsensäkin. Silti nämä ajatukset tuntuvat vääriltä ja aivan liian vierailta mahtuakseen Lilian päähän.

 

 

”Mikä minä olen avaamaan sinulle toisen ihmisen ajatuksia, kun en tunne omianikaan? Emmeköhän me anna Avalonin itse kertoa, sillä hän on ollut täällä jo hetken kanssamme. Voit astua esiin, Avalon, sinut on huomattu”, Roxette sanoo ja kohdistaa punaisten silmiensä katseen Lilian taakse. Sieltä, keskeltä ei mitään, astelee tuttu vihreätukkainen tyttö epävarma ilme kasvoillaan. Hänen kehonsa tärisee hieman ja silmät kiiltävät kyynelistä, mutta niiden katse on tiukasti kiinnittynyt Roxetteen.

 

 

”Minä muistan”, hän kuiskaa ääni väristen aivan yhtä paljon kuin hän itsekin. ”Nyt minä muistan.”

 

~~~~