Devils don't come from hell beneath us, they come from the sky

 

Nämä kuvat lähinnä siksi, että hankin Kupliista Memorialle peruukin, ja kaikki Dal-tyttöseni ovat nyt vihdoin valmiita! <3

Hei kaikki!

Olen jo pitemmän aikaa halunnut kirjoittaa pitemmän tekstin liittyen nukkeiluun ja siihen, mitä se merkitsee minulle nyt, ja mitä se on aiemmin merkinnyt. Katsoin tämän sopivaksi hetkeksi, koska jos muistikuvani on oikea, blogi on jo täyttänyt viisi vuotta! *sarkastiset aplodit* En tiedä, mistä ihmeestä olen repinyt kaiken sen energian pitää tätä todelliset viisi vuotta, se tuntuu jokseenkin pitkältä ajalta ottaen yleisen kärsivällisyyteni tason huomioon. Jollain ihmeen kaupalla olen tässä kuitenkin nyt kirjoittamassa teille jälleen kerran! Tämä blogi ja nukkeni kertovat eräänlaista tarinaa minusta. Kehitystä on ainakin toivon mukaan tapahtunut nukkejen kuvaamisessa, mutta itse huomaan myös muunlaista kehitystä – tai muuttumista, miten sen nyt haluaakaan ilmaista. Kehitykseni siihen suuntaan, mitä olen nyt, näkyy esimerkiksi kirjotustyylin jatkuvassa muuttumisessa, otsikoissa ja blogin ulkonäössä. Tapa, jolla muokkaan kuviani, tapa, jolla kuvaan ja kehitän tarinat, kertoo aina jotakin siitä Sarasta, joka kulloinkin blogia kirjoittaa.
 

Aika on hieno asia, ja vaikka se onkin jokseenkin armoton, ainakaan se ei ole vielä tappanut minua tai intoani tähän harrastukseen. Monesti olen miettinyt blogin lopettamista, varsinkin nyt, kun monet muut ovat siirtyneet ainoastaan Instagramiin. Sitten jään aina miettimään, että hei, lopettaisinko blogini itseni vai muiden takia? Senkö takia, etten saa enää niin paljon kommentteja, kuin ennen? Senkö takia, että Instagramissa seuraajia saa helpommin? Koska loppujen lopuksi asia on niin, että minä nautin tämän blogin kirjoittamisesta, ja vain sillä on merkitystä. Kesti aivan liian kauan ymmärtää, ettei se ole itsekästä, että nautin tämän blogin pitämisestä. En tee tätä saadakseni kommentteja, teen tätä, koska se on minulle sopiva tapa ilmentää itseäni. Yksinkertaisia asioita, mutta niin hankalaa sisäistää pienen päänsä sisällä.
 

Tarinoiden tekemiseenkin olen monesti väsynyt sekä ahdistunut lukemattomia kertoja vanhoista tarinoistani. Niin monta kertaa olen meinannut klikata kohtaa ”Poista” vanhojen postauksien kohdalla. Ovathan ne toki noloja, mutta kuten jo aiemmin sanoin, kaikki täällä kertoo jotakin eri vuosien minusta. Niiden postausten poistaminen olisi minulle vähän sama, kun kävisi läpi vanhoja muistojaan ja toteaisi, että ei perkele, enhän minä näitä halua enää säilyttää. Onnistuisiko niiden poistaminen, totaalinen unohtaminen? Tekisikö se minusta jotakin muuta? Niinpä. Siksi vanhatkin postaukset saavat jäädä, ne saavat kertoa omaa tarinaansa ja niitä voi peilata nykyisiin postauksiini. Tuleehan vielä joskus aika, jolloin luen tätäkin postausta kasvot käsiin haudattuna ja miettien, mitä ihmettä olen ajatellut.
 

Nukkeilu itsessään on aina ollut minulle yksi tärkeimmistä asioista elämässä. Viimeviikolla muistin taas, miten suuresti arvostan sitä, että olen saanut upeita ihmisiä maailmaani valaisemaan tämän harrastuksen kautta. Eihän siitä voi olla muuta kuin kiitollinen. Itse nuket sen sijaan ovat vuoroin olentoja, jotka ovat muodostuneet ikään kuin omiksi kuvikseni, ja vuoroin pieniä paholaisia jotka eivät tunnu millään olevan sellaisia, kun niistä haluaisin. Mutta kaiken turhautumisenkin ohella pidän siitäkin ominaisuudesta tässä harrastuksessa, ettei kaikki aina sujukaan haluamallani tavalla ja joudun tekemään töitä saadakseni nuket, tarinat ja kuvat onnistumaan. Se on ehdottomasti osa viehätystä. Tuskin jaksaisin tehdä mitään, jos siihen ei liittyisi minkäänlaista haastetta. Ajan kanssa huomaa kaiken olleen sen arvoista. Kehittyminen on palkitsevaa.
 

Entä te lukijat? Mikä teille on tärkeintä nukkeilussa, ja kuinka kauan olette bloganneet?

 

-----

 

Ja itse postaukseen! Hankin tosiaan viikonloppuna Viiviltä Romantic Alicen stock-mekon, joka on ollut yksi nukkeilutavoitteistani. Pientä Lilian lellimistä on havaittavissa, mutta minkäs teet, kun tuo pieni edustaa miltei kaikissa vaatteissa ja sitä on vaan helpompaa kuvata kuin muita. Ja joo, en ole edes laskenut, kuinka mones AIW:hen linkitettävä postaus tämä on. *siirtyy hiljaa taka-alalle*

 

shoot; Alice's sunset

 

-----

 

Hyvää pääsiäistä kaikille lukijoille! ♥ Rentoutukaahan kunnolla!