Courageous heart

Kuten lupasin, niin heti perään uusi osa Parantajan tarinaa! Äskettäin julkaisemani kuvatarinan voitte lukea täältä.

 

 

 

Luku 3: Rajan toiselle puolen (Suokylä, 14.9.2001)
 

Käsi löytää toisen, hymy vaihtaa omistajaa. Olisi mahdotonta kuvitella kahden niin erilaisen ihmisen sopivan toisilleen niin täydellisesti. Jokainen vika täydentää toistaan. Puhe on luonnollista, hymyt ovat aitoja eikä yksikään katse ole merkityksetön.

Naurettava ajatus, että heidät voisi joku joskus erottaa.

Vaan kun kaikki on mahdollista.

 

~ ~ ~

 

 

”Nyt vauhtia!” tuttu, kutsuva ääni kuuluu ovensuulta. ”Meillä ei ole paljoa aikaa, alahan nyt jo tulla sieltä.” Anemone räväyttää vaaleat silmänsä auki, ja luo hätäisen katseen yllään seisovaan Aldreiaan. ”M-mitä...?” hän mumisee unenpöpperöisenä ja pakottaa itsensä nousemaan ylös. ”Meillä on kiire”, Aldreia toteaa selventämättä tilannetta.

”Mihin tässä muka on mentävä?” Anemone kysyy katseensa kiertäessä yhä vauhkona luolan seinämiä. ”En minä saa poistua täältä, etkä sinä saisi olla täällä ilman lupaa. Siitä ei seuraa mitään hyvää!” Aldreia tuhahtaa tympääntyneenä, ja tarttuu yhä säpsähtelevää Anemonea kädestä kiskoakseen tämän mukaansa. ”Ei seuraa siitäkään, jos jäät tänne! Nyt on tosi kyseessä, meidän on kiirehdittävä. Lupaan selittää kaiken matkalla”, hän huudahtaa ja raahaa väkipakolla Anemonen ulos luolasta.

Vaaleat silmät koskettavat katseellaan kaikkea sitä, mitä näkevät. Korkeita puita silmänkantamattomiin, naavaa ja sammalta. Ruskean ja vihreän sävyisiä mökkejä ruohokatoilla, tähdet yötaivaalla kuin vesipisarat. Mitään sellaista Anemone ei ole saanut nähdä sitten syntymänsä, ja nyt hänen on koettava se kaikki yhdessä hetkessä.

Kiireinen Aldreia ei edes heti ymmärrä, ettei Anemone raukka ole saanut koskaan nähdä ulkomaailmaa. Hän hoputtaa ja kiskoo tätä mukaansa, kunnes pysähtyy katsomaan tytön häkeltynyttä ilmettä. ”No?” Aldreia kuiskaa. ”Onko täällä sellaista, kuin kuvittelit?”

Anemone pudistaa päätään, ja antaa tuulen viedä hiukset pois kasvoilta. ”Kauniimpaa.” Aldreia virnistää ja pysähtyy itsekin hetkeksi, ikään kuin kiire olisi kokonaan pyyhkäisty pois paperilta. ”Maailma on kaunis”, myöntää Aldreia ja antaa Anemonen jäädä hetkeksi tutkimaan ympäristöään. Niin kiire heillä ei ole, etteikö tyttö saisi nähdä edes pientä osaa koko maailmankaikkeudesta. Hetken Anemone näyttää niin seesteiseltä – vaaleista, miltei aineettomista silmistä heijastuvat taivaan tähdet, ja huulet ovat hämmentyneisyydestä raollaan. Sitten, ikään kuin nuoli iskisi häneen, hän kääntyy ja alkaa hokea hermostuneena: ”Mutta minä en saa! Niin kaunista kuin täällä onkin, en saisi nähdä tätä kaikkea. Puhko silmäni ja toivo, että ehdin unohtaa kaiken tämän.” Anemone vie ohuet kätensä silmilleen ja painuu lysyyn, ettei vahingossakaan joutuisi katsomaan ympärilleen avautuvaa yötä.

”Pyh, älä nyt hulluja puhu.” Aldreian käsi tarttuu Anemonen omaan, ja nykäisee tytön yhdellä vetäisyllä reippaasti ylös. ”Unohditko jo, että meillä sattuu olemaan kiire?” hän kysyy, vaikka näyttää itsekin aivan siltä, että olisi unohtanut. Aivan kuin kiire olisikin vain tekaistu asia, että sitä ei missään vaiheessa oikeasti ollutkaan.

”Ei”, Anemone kuiskaa vapisevalla äänellä. ”En minä saa.” Läimäys tuntuu voimakkaana hänen poskellaan, se polttelee vielä kauan jälkeenkin. Aldreia pitelee tärisevää nyrkkiään yhä Anemonen kasvojen edessä uhkauksena siitä, että löisi pian uudelleen. ”Minä en ole vielä ikinä lyönyt ketään, enkä varmasti aiokaan enää. Mutta sinä tulet nyt, etkö ymmärrä, miten tärkeää tämä on!” hän sanoo kyynelten alkaessa virrata hiljaa poskillaan. Anemone säpsähtää nähdessään tytön vihreiden silmien täyttyvän kyynelistä. Hän on monesti nähnyt ihmisten itkevän ja parantanut monia, jotka ovat itkeneet vuolaammin kuin Aldreia. Siltikin itkevän Aldreian näkeminen tuntuu epätodellisemmalta, vääremmältä kuin yksikään itkevä ihminen tähän asti. Aldreia on vahva, hän kestää mitä vain. Eivät hänen kaltaisensa tytöt itke.

Anemone, joka ei osaa tulkita ihmisten tunteita, näkee edessään vaan itkevän tytön. Hän ei näe, miten tarkkaan kaikki on suunniteltu, eikä huomaa, miten Aldreia toivoo sisimmässään Anemonen astuvan loukkuunsa. ”O-onko tämä sinulle noin tärkeää?” Anemone kuiskaa, eikä uskalla ottaa askeltakaan kohti tyttöä. Hänen tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, mitä tahansa, joka saisi itkun lakkaamaan. Mutta vaikka kädet osaavatkin parantaa, mitään muuta ne eivät osaa. Tunteita ei voi parantaa, ihmistä ei voi korjata kun se kerran rikkoutuu.

”On”, Aldreia sanoo kyyneltensä lomasta. Hänen tekisi mieli hymyillä, hihkua voitonriemuisena. Anemone suostuu. Hän suostuu, ja minä voitan.

”Minä haluan vain auttaa”, tyttö sanoo totuudenmukaisesti. Se, ketä hän todellisuudessa haluaa auttaa, ei ole Anemone, mutta omien etujensa vuoksi sitä ei kannata sanoa ääneen.

Anemonen katse on kiinteä. Se tuntuu imevän itseensä kaiken, minkä saa irti Aldreian kosteiden silmien vastauksesta. Kuinka monta kiellettyä ajatusta ihmisellä voi olla elämänsä aikana? Kuinka monta sellaista tunnetta, jonka tietää mahdottomaksi, kielletyksi, mutta joka veisi mennessään, jos vain antaisi? Monta.

Kylmän luolan ja ihmisten sanojen vaimentama Anemone tuntee yhden niistä ajatuksista niin voimakkaana ja houkuttelevana, että se saa käden miltei ojentumaan ja etsimään Aldreian oman. Vapaus on yhden pienen liikkeen päässä, yhden kielletyn ajatuksen.

Ja joskus sen ajatuksen on annettava voittaa.

”Mennään sitten.” Anemonen silmät sulkeutuvat yrittäen peittää lauseden aiheuttaman syyllisyyden. Kun ei tarvitse nähdä Aldreian kasvoille leviävää innostusta, ei myöskään tarvitse tuntea sitä pistävää syyllisyyttä siitä, että on tekemässä nyt elämänsä ensimmäistä väärää valintaa.