One, two, three, four

Moikka!

 

Tuli tässä pidettyä tahtomattani pieni tauko bloggailusta, sillä olin rippileirillä 4.7.-11.7. Nyt olen kuitenkin kotiutunut, ja viikon tauko sai nukkeinnon suorastaan hyrräämään! Sen ansiosta julkaisenkin taas lisää Parantajan tarinaa, muistakaahan lukea aikaisemmatkin osat. c:

(Ja kiitoksia edellisiin postauksiin tulleista kommenteista! Nyyhkin täällä aikani niille...)

 

Luku 4: Roviolla (Suokylä, 1.1.1995)

 

Ihmiset valitsevat yleensä vihansa kohteeksi sen, jota pelkäävät, tai sen, joka on haitaksi heidän omille eduilleen. Joissakin tapauksissa, kuten tässä, he valitsevat ihmisen, joka on näitä molempia.

Kuinka vihalta voi pelastua, kuinka sen saa loppumaan?

Lieneekö oikeaa vastausta olemassakaan?

 

~ ~ ~

Kuiskaus vaihtaa omistajaa, eivätkä yhdetkään korvat ole voineet välttyä uutiselta, joka on vavisuttanut koko kylää vain muutamassa minuutissa. ”Kuulitko jo?” jokainen suu tuntuu sanovan. ”Tänne on ilmaantunut vieras, joku ulkopuolinen.”

Ja niin tosiaan on käynyt. Suokylän rauhaa on saapunut rikkomaan nuori, mitäänsanomattoman näköinen tyttö, joka astelee kyläläisten keskuudessa siniset silmät muita arvioiden. Miten hän on kylään päätynyt, miksi hän on siellä? Jokainen kyläläinen tuntuu kärkkyvän vastausta kuin korppi haaskaa.

Ja kuten on tapana, kukaan ei tietenkään uskalla puhua muukalaiselle. Sehän saattaisi vaikka tehdä jotakin arvaamatonta. Eihän sitä voinut tietää.

Mutta tytöllä on selkeä päämäärä. Hän astelee määrätietoisin askelin kohti kylän laidalla sijaitsevaa, sammalten verhoamaa luolaa. Kuiskinta yltyy tytön astellessa sisään luolaan, ja kuuluupa jostain pieni kiljahduskin. Niin vaimea, että sitä tuskin kuulisi, jos ei varta vasten kuuntelisi. Tyttö kuitenkin raottaa sammalverhoa ja hymyilee sisällä istuvalle tytölle, jonka tapaa ensimmäistä kertaa. Silti tuntuu aivan siltä, kuin hän olisi tavannut tämän pienikokoisen, maailman ahdistaman tytön ennenkin. Siniset silmät kohtaavat nurkassa kyyhöttävän tytön hailakat, pelokkaat silmät. Kumpikin tietää kohtaamisessa olevan jotakin kummallista, erilaista. Sanoja ei silti sanota ääneen, niiden annetaan kietoutua verkoksi ympärille, ja verkon annetaan kiristyä niin tiukaksi, että sanojen on pakko tulla.

”Anemone”, sinisilmäinen tyttö sanoo äänellä, joka kuulostaa enemmän tuulen tuiverrukselta kuin ihmisääneltä. Ja ihme kyllä, Anemone vastaa. ”Kanga”, hän kuiskaa pienen hymyn muuttaessa pelokkaat silmät hiljalleen tuikkiviksi, miltei iloisiksi.

Anemone nousee ylös, ottaa muutaman vaivattoman askeleen ja koskettaa ensimmäistä kertaa elämässään ihmistä tavalla, jonka ei ole tarkoitus parantaa vaan toivottaa tervetulleeksi. Hän kietoo kevyesti kätensä Kangaksi kutsumansa tytön ympärille ja antaa tälle halauksen. ”Sinä siis oikeasti tulit”, hän kuiskaa kykenemättä peittelemään iloista sävyä äänestään. ”Tietysti minä tulin, minähän lupasin sinulle”, Kanga sanoo ja irroittautuu varoen Anemonen otteesta. ”Ja unessa tehdyt lupaukset pidetään poikkeuksetta.” Kangan silmät tuikkivat salaperäisesti hänen puhuessaan. Koko tyttö tuntuu illuusiolta – hänen sanansa ovat kuin arvoituksia, äänensä tuntuu olevan toisesta maailmasta, ja koko olemus on niin salaperäinen, että se miltei ärsyttää.

”Entä oikeassa maailmassa tehdyt lupaukset?” Anemone kysyy ja antaa katseensa harhailla pitkin luolan seiniä. Katsekontakti ei tunnu luontaiselta, onhan hän juuri koskettanutkin toista ihmistä vapaasta tahdostaan. Se saisi riittää. ”Onko niillä mitään arvoa?”

Kanga ummistaa hetkeksi silmänsä ja tuntuu miettivän kuumeisesti vastausta. ”Ei.” Hymy kaartuu uudelleen huulille. ”Ei niillä ole.”

”Miksei?” Nyt Anemonen kiinnostus vasta herääkin. Katse saa luvan palata takaisin Kangan tuikkiviin silmiin. ”Eikö niillä juuri tulisi olla?”

 

Nyökkäys toimii vastauksena. ”Tulisi, vaan ei ole”, Kanga toteaa. ”Oikeassa elämässä ihmisen on niin helppoa esittää jotakuta muuta, kuin mitä todellisuudessa onkaan. Vetää maski naamalle ja hymyillä säteilevää, raivostuttavuuteen asti tuttavallista hymyä. Lupaus karkaa huulilta, ja jos sitä ei pidä, se menettää merkityksensä.”

”Miten se eroaa unista? Miksi unissa tehdyt lupaukset ovat parempia?”

Kangan nauru kuulostaa – jos mahdollista – vielä epätodellisemmalta kuin hän itse. ”En sanonutkaan, että ne olisivat parempia. Ne ovat pikemminkin todellisempia.” Anemonen ilme on hämmentynyt, vastausta odottava. ”Unessa ei näet pysty huijaamaan, siinä ollaan aitoja itsejään. Ja kun ympäristö on epätodellinen, eikö lupaus ole silloin sitäkin todellisempi?” Anemone ei taida ymmärtää sanaakaan Kangan teoriasta, mutta hän nyökkää. Tätä ihmistä hän haluaa miellyttää.

”Kanga”, Anemone maistelee tytön nimeä niin kuin hedelmiä tai marjoja maisteltaisiin. Kanga reagoi sanoihin oitis. ”Niin?” Hänen ilmeensä on viaton ja kalastelee Anemonesta irti jotakin, jota on tullut etsimään. ”Kanga, kerro minulle, oletko sinä sitten todellinen?” Anemone kysyy kysymyksen, joka voisi yhtä hyvin kuulua pienen lapsen suusta.

”Minäkö? Tuskin. Onko kukaan todellinen, oletko miettinyt? Ovatko Suokylän ihmiset todellisia, vaiko vain unta ympärilläsi? Kuka tietää!” Sanojen on kenties tarkoitus olla vain kummallista huumoria, mutta tietämätön Anemone ottaa ne todesta. ”Suokylä on todellinen”, hän puolustautuu. ”Se on olemassa, jotta minä voisin palvella sitä.” Ilme on tuikea ja sanat teräviä. Hän tekee kaikkensa puolustaakseen rakasta kyläänsä.

”Tietysti, tietysti”, sanoo Kanga ja istuutuu tyynesti sammaleilla pehmustetulle kivelle. ”Anteeksi kovasti, ei ollut tarkoitus loukata rakasta Suokylää, ei tietenkään.” Sarkasmi on käsinkosketeltavaa, mutta niin on myös Anemonen tietämättömyys. Nämäkin sanat uppoavat häneen todesta, sillä Anemoneen ei ole asetettu suodatinta, joka erottelisi sarkasmin ja valheiden keskeltä sen, jota kutsutaan totuudeksi.

”Ymmärrän sen kyllä”, Anemone toteaa tyynesti. ”Kuten myös sen, että sinä olet tullut tänne minun unestani, kuten lupasit. Oletko ystäväni tässäkin maailmassa? Muistatko Suokylästä kertomani asiat, ja sen, miten paljon rakastan palvella näitä ihmisiä?” Ja vaikka Anemone ei rakastakaan kyläläisten jatkuvaa auttamista, hän sanoo niin silti, sillä sekin kuuluu hänen toimenkuvaansa. ”Hänellä ei saa olla omaa tahtoa, eikä pienintäkään itsekästä ajatusta mielessään.”

Kanga nyökkää jälleen. ”Muistan”, hän sanoo eleettömästi. ”Ja mihin ystävyytemme olisi kadonnut? Unohditko jo, mitä sanoin unista ja lupauksista? Koen unissa koetut asiat paljon todellisempina kuin tässä maailmassa kokemani asiat. Ja jos olin ystäväsi unessa, olen ystäväsi myös täällä.” Sanat ovat vaikeasti ymmärrettävissä, mutta kerrankin Anemone ymmärtää. Tai ainakin haluaa ymmärtää.

”Mutta täällä se on kiellettyä”, Anemone toteaa. Se tosin tuntuu typerältä ottaen huomioon, että Kanga on kuitenkin tullut tänne asti vain hänen vuokseen. Ja tuskin kuullakseen Anemonelta, etteivät he oikeassa maailmassa saa olla ystäviä.

”Tietysti se on, siksi se tuleekin olemaan hienompaa kuin unissa.”

”Kyläläiset eivät anna sinun olla täällä. He keksivät syyn savustaa sinut ulos.”

Kanga naurahtaa jälleen. ”Sopii yrittää”, hän sanoo huvittuneena. ”Tulin tänne kaukaa tapaamaan sinua, vaikka olisimme voineet tavata toisiamme vain unissa. Luuletko, että annan nyt kyläläisten mielipiteiden vaikuttaa tähän?”

Anemone on eri mieltä. Hän haluaa sanoa sen, huutaa sen lujaa. Mutta häntä on opetettu olemaan ilmaisematta itseään. Anemone nyökkää vaisusti.

Jälleen kerran ollaan tultu tilanteeseen, jossa päätös on tehtävä.

Kun Kanga ensimmäisen kerran ilmestyi Anemonen uniin, hän tiesi, että tässä on ihminen, joka tulisi muuttamaan hänen elämänsä tavalla tai toisella. Salaperäinen, johdatteleva puhetyyli ja ainainen pilke silmäkulmassa tekivät Kangasta vastustamattoman. Sellaisen henkilön, jota tahtoi vain seurata minne tahansa ja toteuttaa jokainen pienikin pyyntö, oli se sitten mikä tahansa. Tunne oli ja on edelleen niin voimakas, että sen tukahduttamiseen vaadittaisiin paljon. Olisiko se paljon sitten kyläläisten kielteinen asenne vaiko Anemonen oma tunne siitä, että hän rikkoo kylän sääntöjä vastaan – se jää nähtäväksi.