Nothing is more contagious than laughter

Moi kaikki!

Täällä minä taas olen postailemassa jatkoa tarinalle. ^^ Kuvatarinaa ei tosiaan vieläkään ole tulossa lisää, mutta olen sen suunnitellut loppuun kaikesta huolimatta. Enää puuttuvat eräät asiat, mutta tähän on toivottavasti tulossa muutosta lähiaikoina! B)

 

Joka tapauksessa, tässä lisää Parantajaa tarinaa taas jälleen. Pahoittelen edelleenkin sekavuutta. Tätä tarinaa en ole tosiaan mihinkään suuntaan muuttamassa, koska olen sen viimesyksynä kirjoittanut, joten kuittaan kaiken sekavuuden anteeksipyynnöllä. Kaikkia asioita en saanut oikeastaan edes selitetyksi tarinassa, mutta toivottavasti pysytte perässä. :'D

 

 

 

Luku 5: Kiintymys (Rajan toinen puoli, 14.9.2001)

Jos olet vielä siellä, kerro se minulle. Rakastin sinua pohjattomasti, niin paljon, etten osannut kuvitella sellaisten tunteiden olevan olemassa. Pimeys ei anna minulle tilaa hengittää, ja pelkään sen saavan minut, jos et ole enää siellä.

Yleensä minä olen se, jonka tehtävä on auttaa muita. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni, minä rukoilen sinun apuasi. Pelasta minut, niin kuin teit kuusi vuotta sitten.

~ ~ ~

Havupuiden sekaan mahtuu eteenpäin mentäessä myös lehtipuita. Puita on hetken päästä niin paljon, että ne peittävät kunnollisen näköyhteyden tähtitaivaalle.

Aldreia huomaa alakuloisuuden Anemonessa, joka ei enää yritä tähyillä tähtiä. ”Älä huoli, näet ne taas pian, kun pääsemme pellolle”, hän yrittää helpottaa tilannetta.

”Pelto?” Sana kuulostaa vieraalta Anemonen korvissa.

Aldreia pakottaa itsensä muistamaan, ettei Anemonella tosiaan ole alkellisintakaan käsitystä monista tuikitavallisista asioista. ”Niin, pelto. Tulet pian näkemään”, hän kertoo ja hymyilee rohkaisevasti. ”Pellot ovat kauniita, kauniimpia kuin metsä.”

”Mutta tähdet ovat kaikkein kauneimpia.” Pieni hymynkare Anemonen huulilla kertoo, että tähtiin liittyy jotain muutakin.

”Niinkö?” Aldreia hymyilee takaisin. ”Mikä niistä tekee niin erityisiä?” Hän arvelee tietävänsä vastauksen, mutta kiusallista tilannetta vältellen jättää sen mainitsematta. Anemone kertoo, jos haluaa. Muutoin siitä ei ole tarvetta keskustella.

 

 

 

”Muistot”, Anemone vastaa juuri tavalla, jolla Aldreia olettikin hänen vastaavan. ”Ne ovat niin kiehtovia, tuikkivat ja tuntuvat niin itsenäisiltä. Ihan kuin hänkin oli.” Ilmeessä ei ole surua, toisin kuin Aldreia luuli, vaan pelkästään hyväntahtoista kiintymystä. Tämän asian muisteleminen tuo pintaan selkeästikin vain hyviä muistoja, ja hyvä niin. ”Hän?” Vastaus on jo kummankin tytön huulilla, mutta kumpikaan ei sano sitä ääneen, ei vielä.

”Kanga”, Anemone lausuu lopulta tavalla, jolla muisti lausuneensa tytön nimen tämän ollessa vielä heidän luonaan. ”Hän oli enemmänkin kuin tähdet yhteensä.”

 

 

Aldreiaa hymyilyttää Anemonen kiintymys tyttöön, joka oli kuusi vuotta sitten tunkeutunut heidän keskuuteensa. Tarina oli tosin päättynyt ikävämmin kuin sen olisi pitänyt, mutta se ei tunnu sillä hetkellä tätkeältä. Anemone on muistonsa vietävänä.

”Oletko sinä koskaan kiintynyt kehenkään sillä tavalla?” Anemone kysyy kohdaten Aldreian silmät ensi kertaa ahdistumatta. Hän ei edes tiedä, mitä kiintymys varsinaisesti on, mutta tietää kuitenkin Kangaa kohtaan tuntemansa olevan kiintymystä.

”Olenhan minä”, Aldreia vastaa sen enempää epäröimättä. Toisin kuin Anemone, hän ei kykene puhumaan kiintymyksen kohteistaan niin vaivattomasti. Mielikuva kadonneesta siskosta on yhä niin suuresti pinnalla, ettei hengittäminenkään meinaa hetkeen onnistua.

”Millainen hän on?”

”Oli”, Aldreia korjaa hymyillen samalla. Hymy keventää tunnelmaa, eikä aiheuta Anemonelle sitä kiusallisuutta, jonka esitetty kysymys muuten aiheuttaisi.

”A-anteeksi. Millainen hän oli?”

Aldreia ei voi mainita sanallakaan siskoa, ei vielä. Se aihe on vielä kuin sulaa kiveä, liian polttavaa kosketettavaksi. ”Minun äitini oli hyvä ihminen”, Aldreia sanoo asian itsestäänselvyytenä. ”Välittävä, oikeudentuntoinen... ankarakin joskus. Sellainen, niin kuin kaikki äidit taitavat olla.” Sitten hän vasta ymmärtää, ettei Anemonella ole äitiä, ja hänen tekee mieli vetää lauseensa takaisin.

 

”Minä muistan hänet”, Anemone nyökkää. ”Ja muistan sisaruksesikin.”

Ei. Nyt me menemme aiheen väärälle puolelle, punaisella rajatulle alueelle.

”Niinkö? Luca onkin tainnut käydä luolassasi aikamoiseen tahtiin”, Aldreia vetää puheenaiheen pikkuveljeensä. Sekin aihe tuntuu oudolta, aavistuksen liian tekaistulta. On pakko puhua Anemonesta, sillä omat asiat tuntuvat vääriltä puhuttuina. ”Mutta entä sinun tärkeä ihmisesi? Entä Kanga? Anteeksi, että kysyn tätä suoraan, mutta... onko sinun koskaan ikävä häntä?”

Anemone näyttää mietteliäältä, ja pudistaa sitten päätään. ”Ei.”

Vastaus yllättää Aldreian täysin. Tunteetonko Anemone on?

”Minä tiedän, että hän on vielä täällä. Hän on yhä olemassa, niin kuin tähdetkin ovat, vaikken juuri nyt näe niitä. Mutta ne kuitenkin ovat siellä, ja eikö se ole tärkeintä?”

Hänen sanansa ovat loogisia, ne saavat Aldreian kummastuksen tuntumaan yhtäkkiä typerältä. Niin, tietenkin sen on oltava juuri niin kuin Anemone sanoo.

”Olet oikeassa.” Sen parempaa lausetta hänen sanavarastollaan ei tähän tilanteeseen keksitä. ”Ja ehkä te vielä tapaatte joskus?”

Nyt Anemone puolestaan nyökkää. ”Hän lupasi minulle niin. Eikä Kanga koskaan pettänyt lupauksiaan, vaikka hän tekikin niitä useita. Minä luotan häneen.” Luottamus on kummallinen asia. Sen voi saavuttaa vain kerran, ja kun sen joskus pettää, se on ikuisuudeksi mennyttä. Sen lisäksi, että Aldreia huomaa Anemonen luottaneen Kangaan täydestä sydämestään, hän havaitsee tämän luottavan myös erääseen toiseen – Aldreiaan itseensä. Anemone ei koskaan kerro kenellekään mitään Kangasta, ei, vaikka kuinka kyselisi. Mutta Aldreialle hän kertoo, ja se voi merkitä vain luottamusta.

Vaihe yksi: onnistunut.