Hej!
Kuvatarinaa olisi taas luvassa. Olen ihan tosi ylpeä siitä, miten aktiivisesti olen saanut tätä toteutettua! (Mähän pyöritän tässä samalla vaikka mitä muita projekteja pff) Vähän ajattelin, että tämä ei ottaisi ollenkaan tulta siipiensä alle, mutta kyllähän se sitten! 💛 Hyvähyvä <3 Tän tekeminen on ollut niin piristävää!
Tykkään tästä hahmontiputtelusta 8) Tässäkin osassa saatte taas uutta hahmoa mukaan! (Itse asiassa seuraavassa myös, koska olen kässäröinyt senkin jo!) Faith murunen on odottanut aikaansa, nyt vihdoin on hänen vuoronsa c: Katsotaan, mitä tykkäätte hänestä!
Sen verran muuten spoilaan, että tämä on juonen kannalta olennainen luku!
* * *
Rikkinäiset jumalat: luku 7
Totuus
Kuvatarinaa olisi taas luvassa. Olen ihan tosi ylpeä siitä, miten aktiivisesti olen saanut tätä toteutettua! (Mähän pyöritän tässä samalla vaikka mitä muita projekteja pff) Vähän ajattelin, että tämä ei ottaisi ollenkaan tulta siipiensä alle, mutta kyllähän se sitten! 💛 Hyvähyvä <3 Tän tekeminen on ollut niin piristävää!
Tykkään tästä hahmontiputtelusta 8) Tässäkin osassa saatte taas uutta hahmoa mukaan! (Itse asiassa seuraavassa myös, koska olen kässäröinyt senkin jo!) Faith murunen on odottanut aikaansa, nyt vihdoin on hänen vuoronsa c: Katsotaan, mitä tykkäätte hänestä!
Sen verran muuten spoilaan, että tämä on juonen kannalta olennainen luku!
* * *
Rikkinäiset jumalat: luku 7
Totuus
Hän oli aina välillä siellä. Laitoksella. Valkea nainen.
Efraimin vaimo. Hänen nimensä oli Faith. Hän oli kaunis, kauniimpi kuin me, vaikka meidän piti olla jumalattaria. Hän näytti kylmältä ja etäiseltä kuin kuunvalo, mutta hän hymyili niin, että muistan hymyn lämmön vieläkin.
Faith oli meille lempeä. Hän vei meitä ulos ja leikki kanssamme. Hän sitoi haavamme. Joskus hän leipoi meille makeisia, jos meihin sattui liikaa.
Häneltä minä uskalsin kerran kysyä, mitä aidan toisella puolella oli. Sen aidan, jonka takaa pimeys oli puhunut minulle.
Faith ei koskaan suuttunut. Ei silloinkaan, kun kysyin.
”On asioita, joita edes teidän pienten jumalten ei tarvitse tietää. Parempi, että et ajattele sitä.”
Niin hän minulle sanoi ja minä tottelin.
En kysynyt enää koskaan uudelleen. En, vaikka ehkä minun olisi pitänyt tietää, miksi aidan takainen pimeys tunsi nimeni.
* * *
Aurora: Meidän pitää kiristää tahtia!
Agathe: Odota nyt hetki, ole kiltti! Kuinka sinä ylipäätään tiedät, minne meidän pitää mennä?
Aurora: Olen tutkinut asiaa kauan sitten.
Agathe: Sinä väität kivenkovaan, että olet jättänyt kaiken taaksesi, mutta tiesit minusta, Irinasta ja nyt Faithistakin. Ei tämä näytä minulle siltä, että sinä olet päästänyt irti.
Aurora: *tuijottaa pitkään* Minä en ole kuten te muut, mutta ei tämä ole silti minulle yhtään sen helpompaa. *huokaa* Tule nyt vain. Äkkiä. Ei ole aikaa sanoille.
Me juoksimme. Juoksimme niin pitkään, että unohdimme juoksevamme. Kaikki jäi taa. Aivan kuten silloin ennen. Aurora selvästi tiesi, minne mennä. Juostessani hänen takanaan ajattelin kaikkea sitä kipua, jonka hän oli minulta piilottanut jo pienestä pitäen.
Ajattelin Edeniä, jota olin etsinyt kaikki nämä vuodet. Jonka luota juoksin pois. Joka oli asunut kaikki ne vuodet laitoksessa minun tietämättäni.
Ajattelin Irinaa, joka oli ajautunut tekemään asioita, joita meistä kukaan ei ymmärtänyt. Hän oli aina niin irti. Niin kipeä. Hänellä oli meistä eniten syitä inhota laitosta. Ja Aurora… He olivat niin läheisiä. Hiljainen ja itsenäinen Aurora ja rikkinäinen, räiskyvä Irina. He täydensivät toisiaan.
Ja nyt kaikki on hajalla. Mitä minä voin tehdä, kun en itsekään tiedä, keitä me olemme?
Aurora: *pysähtyy* Tuo tuolla.
Aurora: Tuo rakennus. Sieltä me löydämme Faithin.
Aurora: *hymähtää* Hän oli aina niin lempeä. Toivottavasti hän voi ottaa meidät vastaan. Hän voi auttaa sinua. Hän jos kuka tietää siitä, mitä tapahtuu.
Agathe: Minä toivon niin. *hätkähtää* Oi, Aurora, katso.
Agathe: Tuo nainen... Sen täytyy olla hän. Mennään lähemmäs.
Faith: *hyräilee kastellessaan kasvia*
Agathe: *rykäisee kurkkuaan* Tuota noin, anteeksi.
Faith: *kääntyy* Ai, hei, nuoret neidit. Puutarhaako tulitte katsomaan? Puutarhan puoli on ikävä kyllä nyt suljettu vierailijoilta, mutta voitte kokeilla ensiviikolla uudelleen.
Aurora: Faith. Me tässä. Lapset. Sinun lapsesi.
Faith: *päästää irti kastelukannusta*
Faith: *parahtaa hillittömään itkuun* Te... Voi, rakkaat lapset, te olette... *nyyhkäisee* Minä olen joka ilta toivonut, että te olisitte kunnossa. Elossa.
Aurora: Me olemme tässä nyt. *rutistaa tiukasti*
Agathe: *tarttuu Faithiin* Ei mitään hätää. Me olemme tässä...
* * *
Hetken päästä...
Faith: Pahoittelen tunnepurkaustani. *niiskaus* En vain koskaan uskonut enää tapaavani teitä. Olen ajatellut teitä paljon.
Agathe: Se lämmittää minua. Minäkin olen ajatellut sinua. Sinä olit aina niin lempeä.
Faith: Minä en ole ollut teille reilu. Olen rukoillut joka ilta, että saisin anteesi sen, etten koskaan auttanut teitä.
Agathe: Rukoillut. Melkoinen sanavalinta ajatellen, että me olemme jumalia…
Faith: En koskaan uskonut enää tapaavani teitä. Ajattelin, että maailma on vienyt teidät erilleen ja hajottanut palasiksi. Antakaa minulle anteeksi, pienet rakkaat, että en ottanut teidän kipuanne pois, vaikka olisin voinut. *vapisee* Minä pelkäsin itsekin. Pelkäsin kamalasti.
Aurora: Sinäkö pelkäsit?
Faith: *hymähtää* Minä olen niin onnellinen siitä, että te olette hengissä. Onhan maailma kohdellut tetä armollisesti? *hymy hyytyy* Ei, ei se varmasti ole, sillä te olette nyt tässä…
Aurora: Huonomminkin voisi mennä. Olemme silti täällä, koska tarvitsemme apuasi.
Faith: Mitä vain. Olen sen teille velkaa.
Aurora: Meitä jahdataan. Agathe tuli kahdeksan vuoden jälkeen luokseni, koska hänen peräänsä oli lähetetty miehiä. Me emme ole turvassa.
Faith: Jahdattiin? Laitoksenko toimesta?
Agathe: Me myös näimme Irinan ja Edenin ja meitä pidettiin vankina, ja –
Faith: Ssh, rauhassa, kultapieni, sinulla ei ole mikään kiire.
Agathe: ...ja meillä ei ole mitään aavistustakaan, keitä me olemme saati kuka tässä on kenenkin puolella, ja -
Faith: *keskeyttää Agathen* Hetkinen. Ette tiedä, keitä olette - mitä oikein tarkoitat?
Agathe: Meillä ei ole aavistustakaan. Ei todella.
Aurora: *nyökkää hiljaa*
Faith: *purskahtaa uudelleen itkuun* Ette kai te lapset rakkaat… Ette kai te ole eläneet kaikkia näitä vuosia epätiedossa? Pimeässä?
*katseiden vaihto*
Faith: Voi, minun virheeni oli suurempi kuin olisin koskaan uskaltanut ajatella… Anteeksi, olen tehnyt teille suurta vääryyttä, enkä voi enää korjata sitä. Minun olisi pitänyt kertoa silloin, kun vielä voin. Miten paljon sillä olisikaan voinut välttää. *pudistaa päätään* Mutta turhaan minä sitä nyt suren. Ei ole liian myöhäistä. On kerrottava nyt.
Faith: Rakkaat lapset, te... Te ette ole jumalia ollenkaan.
* * *
