Julius

Heips!

 Nyt pääsen esittelemään teille myös Juliuksen, toisen poikani <3 Olenkin tehnyt aikaisemmin Wilhelmille oman postauksensa, jossa selitän enemmän auki tarinaa, josta nämä pojat ovat. Musta muutenkin tuntuu, että Willen postaukseen tuli niin paljon kamaa, että tähän Jullen omaan tulee sitten vähän tiivistetymmin. (Ehkä)

Koska poikien kautta käsitellään raskaita teemoja, postaukselle SV: väkivalta, pahoinpitely, seksi

Tää postaus ei varmaan mene avautumiseksi samalla tavalla kuin se edellinen, koska no, olen jo avautunut niistä olennaisimmista jutuista tässä :'D Mutta tässäkin tulee kyllä mulle henkilökohtaisia asioita käsiteltyä.

* * *

Itse tarinan pointti on selitetty Wilhelmin postauksessa joten skippaan sen uudelleen selittämisen ilomielin :') Otetaan suoraan faktoja Juliuksesta:

- Itse tarinassa Julius on 22-vuotias nuori mies. Julius on ihan ihminen, vaikka vampyyreitakin tässä tarinassa on.

- Juuri tällä hetkellä Julius on 37v! (Wille täyttää marraskuussa 39 eli nuilla on sen kaks vuotta ikäeroa)

- Julius on tarinassa koditon. Tuossa maailmassa hänen kaltaisiaan kutsutaan osattomiksi, ja heitä pidetään yhteiskunnan pohjasakkana. Juliuksella on aina ollut vain kaksoissiskonsa Frida. He elivät kaduilla ja elättivät toisensa milloin milläkin. Frida on kaksikosta se rationaalisempi ja kovempi, sisko sai tehdä kaiken karmean. Julius on pehmeämpi ja vähemmän jalat maassa. Julle piti itsensä lämpimänä unelmoimalla.

- Julius ja Frida olivat Valosta annetun päähenkilön, Victorian, lapsuudenystäviä. Ai miten katulapset ja aatelisneito olivat tovereita? Victoria oli vaan villi lapsi :'D Victoria juoksi aina portille ja kiipes sen yli leikkimään näiden kahden kanssa kaduille. Ja Jullehan oli siis ihan tosi ihastunut Victoriaan :'D Niin ihastunut, että sillä oli unelma: se halus kasvaa aikuiseksi ja saada paljon rahaa, jotta se pystyis kosimaan Victoriaa ja perustaan sen kans perheen... :'> Eli ei ihan realistinen unelma

- ...sanomattakin selvää, että niin ei siis käynyt. Silti Julius jaksoi toitottaa sitä itselleen. Se tarvitsi vaan jotain, jolla pysyä elossa. Valid. Tarinassa kuitenkin on aika selvää, että Jullella on pää pilvissä ja sen takia sen on joskus vaikea nähdä omia oikeita tunteitaan.

- Luonteeltaan sellanen kultainennoutaja. Se on tosi sulonen ja pehmeä ja kiltti. Kenties maailman hellin - mutta myös maailman polkeutuvin - ihminen. Pitää ihmisiä elämässään kuin kukkia kämmenellä.

- Ja sitten se hauska juttu: Julius ja Frida ovat vielä Valosta annetun aikaan Ragnarin palkkatappajia. (Ragnar on se tyyppi, joka organisoi about kaikkea tässä tarinassa. Selitetty Wilhelmin postauksessa) Niillä ei ollut kirjaimellisesti mitään muuta mahdollisuutta elättää itseään, joten tämä näyttäytyi ainoana mahdollisuutena. Se oli pahasti molempien moraaleita vastaan ja kummallekin jäi siitä pysyviä arpia.

- Ragnar käytti tätä kaksikkoa myös mm. siihen tarkoitukseen, että hän pisti heidät vahtimaan koteihinsa vangittuja vampyyreja. Tätä kautta Julius ja Wilhelm tapasivat.

- Ai joo, fun fact: Julius ja Frida ovat nimenneet toisensa. Kuka niille ois lapsena nimiä antanu, kaksin ne ovat kulkeneet satunnaisten kodittomien auttamina. Ne meni hautausmaalle ja osoitteli nimiä. Nimesivät toisensa siinä sitten. (Täs on kans se ironia että minä itse keksin kaksoset ja Wilhelmin just hautausmaakävelyllä. Tuttuun tapaani bongasin nimiä. Ilman sitä reissua niitä hahmoja ei ees ois)

- Frida yritti vaan aidosti pitää huolta veljestään ja itsestään siinä, missä Juliuksen aivot meni jossain haavetaajuuksilla ja yritti kaikin keinoin unohtaa todellisuuden. Fridalta sellainen ei onnistunut ihan yhtä taidokkaasti.

* * *

Pätkä tekstistä, joka kertoo siitä, kun pojat tapasivat ensimmäistä kertaa. Wilhelmin perspektiivi!

Mies oveni takana on kaikkea muuta kuin kuvittelin hänen siskonsa perusteella. Hänen siskonsa on pieni ja kova, mutta hänen kasvonsa hehkuvat kuin aurinko olisi laskeutunut niille. Leveät hartiat, mutta hintelä keho. Kauttaaltaan poikamainen. Saan väristyksiä jo ennen kuin kohtaan miehen silmät. Lempeän ruskeat.

”Oletko sinä Julius?”

”Oletteko te herra Alden?”

”Oikea mies. Tule toki peremmälle.”

Julius on paljon siskoaan pitempi. Hän näyttää kasvupyrähdyksensä saaneelta teinipojalta, vaikka hänen täytyy olla yli kaksikymmentävuotias. Jokin Juliuksen hontelossa olemuksessa erottaa hänet muista nuorukaisista, jotka käyvät luonani. Se ei johdu pelkästään siitä, että Julius on täällä tekemässä työtään toisin kuin kaikki ne muut. Mitä pitempään hänen käsiään katson, sitä enemmän tahdon ne keholleni.

Kuuntelen Juliusta vain puoliksi. Hän puhuu Ragnarista ja tarkastuskäynneistä. Hänen siskonsa kertoi minulle jo kaiken, mutta siitä Frida ei osannut varoittaa, että hänen veljensä on oikea aarre. Viaton ja innoissaan. Maailma ei ole vielä tappanut kiiltoa hänen silmissään. Koko ruumistani pakottaa.

Lopulta en kuuntele häntä enää ollenkaan. Tuijotan vain, kuinka hän hymyilee varoen kuin ei aivan tietäisi, kuinka tällaisessa tilanteessa ollaan. Ragnarin pikku kätyri. Jos olisin tiennyt sen vanhan miehen lähettävän luokseni näin ihastuttavan olennon, olisin voinut jopa kiittää. Käyntien todellinen syy saa minut kuitenkin kiristelemään hampaitani. Juliuksen luontainen viehätysvoima ei poista tilanteelta sen mätää pohjaa. Minua kuvottaa, että Ragnar kuvittelee voivansa holhota minua lähettämällä pikkupojan siskoineen minua kaitsemaan.

Minäpä tiedän, mitä tällaisille pojille tehdään. Nojailen keittiötasoon, varastan Juliukselta katseita, kaikki aivan huomaamatta. Kun Julius tekee lähtöä, kompastun eteisen punaiseen mattoon niin aidon oloisesti, että miltei oikeasti rävähdän lattialle. Julius ottaa minut kiinni ennen kuin kaadun. Hänen kätensä ovat lämpimät. Vaikka käsivarret ovat vielä melko ohuet, hän pitelee minua kuin kallisarvoista aarretta, jota ei saa päästää putoamaan. Sulaisin hänen käsivarsilleen, jos sallisin sen itselleni jo tässä vaiheessa. Hetki kestää vain muutamia sekunteja, mutta se kertoo minulle tarpeeksi. Tämä poika on voitettavissani. Unohdan Ragnarin ja Fridan, kun Julius hymyilee minulle ulko-ovella savuketta sytyttäessään.

”Sytytä minutkin.”

Julius räpyttelee ripsiään juuri niin pitkään kuin toivoinkin. Ojennan hänelle hymyillen savukettani. Ymmärrys leviää ilahduttavan hitaasti Juliuksen kasvoille. Hän sytyttää tupakan hiljaa, olen erottavinani poskilla hienoisen punan, joka tuskin on pakkasen piirtämä.

”Kiitos, herra Alden. Me näemme taas.”

Haluaisin pyytää häntä kutsumaan minua vain etunimellä, mutta pidän hänen virallisesta otteestaan. Pieni tarkistaja, niin ahkera. Sormenpäissäni kihelmöi. Me todellakin näemme taas.

* * *

Pätkä niistä ihan alkuajoista myös Juliuksen itsensä näkökulmasta:

Kun olemme maanneet sängyssä riittävän pitkään sylikkäin, yritän nousta ylös. Wilhelm riuhtaisee minut takaisin, puristaa kättäni niin lujaa, että se melkein sattuu. Kysyn, mikä hätänä, mutta hän vain katsoo minuun mustilla silmillään. Kerron hänelle, että minun täytyy mennä, Frida hermostuu ja säikähtää jos ei tiedä, missä olen. Hän vain tuijottaa. Jokin musta läikähtää jälleen hänen sisällään. Silloin ymmärrän ensimmäistä kertaa, että taso, jota hän ei minulle näytä, on paljon syvempi kuin olisin ikinä voinut uskoa.

Suutelen häntä. Hän vastaa suudelmaan, mutta on poissa, ei todella siinä koskettavissani. En lähde pois, koska jokin sisälläni sanoo, etten halua tietää, mitä tapahtuu, jos lähden. Tätä miestä ei saa jättää nyt yksin. En tiedä, selviääkö hän, jos tekisin niin. Vaikka enhän minä häntä vielä tunne.

Suunnaton hellyys pitää minut kiinni Wilhelmissä aina aamuun saakka. Hän, joka on aina yhtä sarkastinen ja sanavalmis, on nyt aivan hiljaa kiinni kyljessäni. Kun suukotan häntä otsalle aamulla, tiedän, että tämän yön jälkeen jokin on muuttunut. Jokainen katse ja sana, jonka vaihtaisimme tämän jälkeen, tulee tuntumaan erilaiselta. Ehkä se johtuu siitä, kuinka hän käpertyy hiljaa syliini eikä sysää minua pois kuten aina ennen. Ehkä siitä, etten tahdo hänen menevän pois, haluan hänen jäävän siihen, silmujaan aukovaan aamuun, minun lämpöni suojiin.

* * *

Kaks versiota tästä koska tykkäsin molemmista! Julleliini poltti vielä tarinan aikana tupakkaa mut ei kyl enää harrasta tätä :'D Lopetti sen koska sen piti motivoida Willekin lopettaan. Wille tosin oli kaoottinen ja lopetti KERRALLA koko paskan ja sai niin pahat vierotusoireet et joutu sänkypotilaaks :'') Wille hei.....

No niin, ja tosiaan, väkivaltaa. Tästä ei ole enää sen ihmeemmin selitettävää, koska mulla on tunne, että olen aika paljon jo Wilhelmin postauksessa selittänyt. Ennen 10 vuoden timeskippiä poikien suhde oli hyvin epäterve ja kaikki siinä perustui erilaisille riippuvuuksille. Julius ei koskaan osannut kääntyä pois, vaikka Wilhelm teki sille ihan hirvittäviä asioita. Jokin Jullessa uskoi ansaitsevansa sen kaiken. Samalla se tunsi kasvavaa hellyyttä Willeä kohtaan.

Julius ei ymmärtänyt olevansa rakastunut, mutta se tiesi, että ei voisi päästää Wilhelmiä pois siitä huolimatta, että siihen itseensä sattui. Se tahtoi vaan auttaa Wilhelmiä ja olla sille hyvä. Lopulta Julle sitten tajusi, ettei se voi antaa tehdä itselleen ihan mitä vaan ja jätti Wilhelmin varsin dramaattisesti. Sen jälkeen ne oli sen kivat 10 vuotta erossa toisistaan.

* * *

Pojujen välivaiheita on sepustettu auki riittävästi Wilpun postauksessa, mutta koska se poikien 10v ero on varsin olennainen, skipataan tässä heidän aikajanansa jälkimmäiselle puoliskolle. Sinne, missä väkivalta oli jo mennyttä ja pojat yrittivät 10 vuoden jälkeen uudelleen löytää toisensa. Vähän Jullen juttuja siltä ajalta:

- Vaikka Julius oli se, joka jätti Wilhelmin tarinan loppupuoliskolla, hän oli myös se, joka ei osannut elää ilman toista. Wilhelm sentään jotenkin (kituen) yritti, mutta Juliuksella ei mennyt ihan yhtä hyvin. Se copetti irtosuhteilla, yritti niiiin kovaa rakastua uudelleen mutta eihän siitä mitään tullut. (Fun fact: kaikki ne tyypit, joiden kanssa se yritti, muistutti jollain tapaa Wilhelmiä)

- Julius on muuten biseksuaali ja enemmän naisiin päin!

- Kun ne tapasivat uudelleen 10v jälkeen, Julle oli ihan varma, että se ei enää ikinä päästäisi Willeä pois. No, vähän mutkiahan siinä vielä tuli, mutta ajatus piti.

- Julius on koko pienen ikänsä haaveillut häistä. Sille naimisiinmeno oli uskomattoman tärkeää. Se kosi Wilhelmiä osittain tehdäkseen oikeutta katulapselle sisällään. Se halus vaan nähdä unelmien toteutuvan, ja Willessä oli sille kaikki. Siitä tuli sen koti ja rakas ja toteutunut unelma.

- Jullesta alkoi kuoriutua sellainen kunnon hellä ja rakastava aviomies :'D Olihan se lempeä jo aiemmin, mutta kun sen ja Willen ihmissuhde syveni ja ne tunsi toisensa jo todella läheisesti, ne alkoi tosissaan lääriä. Ne on kokoajan kiinni toisissaan, etenkin Julle aina silittämässä kaikkea Willessä...

- Julle on pahimmanlaatuinen hösöttäjä, se absoluuttisesti rakastaa kertoa Willelle joka ikinen sekunti miten rakas ja ihana se on.

* * *

Jotain ihan randomeita faktoja pojasta:

- Jos Wilhelmillä on eternal sex drive, niin se löytyy kyllä myös Juliukselta. Nää kaks vois olla aina lääppimässä toisiaan. Julle on itse asiassa jopa pahempi, anteeks kaikille niiden elämässä jotka joutuu tätä todistaan </3

- Rakastaa mansikoita!! Ne on sen lempiasia. Se halus niitä aina lapsenakin, mutta ei saanut muuten kuin varastamalla

- Julius on ihmisenä ehkä inasen kaoottinen :'D

- Urheilullinen poika. Julle tykkää treenata ja juosta

- Julle on tosi periaatekeskeinen. Jos se saa päähänsä jotain, se ei siis millään luovu siitä. Sen suhde rakkauteenkin on aika pitkälti tän ajatuksen ohjaama. Siltähän ei riistetä asioita, joihin se on päättänyt tarrautua. (Vaikka sen takertuminen on yleensä vaan aika sairasta)

- Vihaa, kun sen valintoja kyseenalaistetaan. Let him be. Sillä on jo tarpeeks kokemusta siitä, ettei sitä oteta tosissaan.

- Jullen oikeanpuoleinen korvanlehti on rikki, koska Wille repäs kerran korvakorun sen korvasta ja halkaisi sen koko korvanlehden..... Nykyään nää terapioi aina silittämällä sitä ja muitakin haavoja

- Ikuisen poikamainen ja nuorekas

- Ällöromanttinen, ja vieläpä ihan luonnostaan. Sille on maailman tärkeintä olla hyvin extra ja suurisanainen sen välityksessä.

- Julius ei oikein osaa riidellä. Se mieluummin keskustelee rauhassa. Se on suuttunut Willelle tasan yhden kerran ihan kunnolla.

- Julius on mulle kans tosi samaistuttava, heh. Mähän oisin parisuhteessa about just tollanen. Jos oon ihmissuhteessa tarpeeks turvallisest ja mulla on hyvä olla, ryhdyn kans tekemään kaikkea tosi extraa. Mut siihen vaaditaan tosi paljon et oikeesti uskallan päästää tän puolen itestäni täysillä esille

- Julle antais Willelle ihan kaikkensa. Wille ei nykyään enää anna sen tehdä niin, mutta jos se J:stä itsestään kiinni ois, se tekis niin. Nää vääntää paljonkin siitä, että Julius on aika epäterveen ripustautunut...

- Mulla on liian vähän taidetta Jullesta yksinään

- Juliukselle Wilhelm on maailman täydellisin olento. Kaikesta sen aiheuttamasta kivusta huolimatta ja osittain ehkä sen vuoksikin. Julle ei edes halua haluta ketään muuta, se haluaa vaan Willen. Se on tunteissaan täysin järkkymätön.

* * *

Viel tällanen extrasöpö pätkä heistä... :'D Wilhelmin näkökulma!

”Onko jo parempi?”

”On”, sanon ja onnistun hymyilemään. Hymyillessäni ymmärrän, etten tee sitä Juliuksen vuoksi. Muistan kymmeniä kertoja, jolloin olen pinnistänyt iloisen ilmeen kasvoilleni saadakseni Juliuksen nukkuman rauhassa. Jossakin kohtaa vain lakkasin tekemästä niin. Kun olen surullinen, näytän sen. Kun pelottaa, kerron siitä. Ja kun hymyilyttää, hymyilen, eikä minun tarvitse piilottaa enää mitään.

”Sinä olet niin urhea. Vahva rakas”, Julius sanoo ja pörröttää tukkaani.

”Niin olenkin.”

Julius säpsähtää.

”Mitä?”

”Niin olenkin. Olet ihan oikeassa.”

”Sinä et koskaan… et ikinä…”

En sano mitään kaunista itsestäni. Tiedän. Vuosia minuuttani on määrittänyt vain se, miten kipu tuhosi minut syvältä ja sai minut levittämään sitä ympäriinsä. Pimeät yöt. Raskaana riippuva aurinko, joka ei ikinä lämmittänyt.

”Mutta minä olen vahva. En vain siksi, että olen päättänyt olla, vaan olen aina ollut. Minut hylättiin. Sille on sana. Se oli kaltoinkohtelua. Kuka antaa lapsen itkeä yksin komerossa, kuka helvetti? Olen niin vihainen. Ei sellaista saa tehdä. En ehkä ole hyvä lapsien kanssa, mutta olen kohdannut hänet. Itseni. Ja hyvä luoja, minä olen vahva. Olen päättänyt pitää siitä kiinni.”

”Rakas…” Juliuksen ääni on pakahtumaisillaan.

”Selvisin sata vuotta yksin. Ihan yksin. Odotin ja odotin, lopussa en enää pelastusta vaan pelkästään päätöstä tälle kaikelle, häpeällistä loppua, koska en muutakaan ansainnut. Kuvittelin, ettei tällä maailmalla ole enää näyttää minulle mitään kaunista enää koskaan. Kuvittelin olevani syvältä mätä, parantumaton.”

Juliuksen käsi löytää omani. Puristan sitä lujaa. Vedän henkeä.

”Mutta nyt minulla on kokonainen maailma. Ystäviä, joiden luona käydä joka viikonloppu, pieni kaunis perhe. Töitä ja ihmisiä, jotka kannustavat minua. Kyky maalata ja luoda uutta. Se ei… se ei saa enää oloani tekopyhäksi. Minusta ei tunnu enää siltä, että yritän uskotella itselleni olevani joku, joka saa nauttia elämästä. En ajattele muiden katsovan lävitseni siihen mieheen, joka satutti muita.”

Olemme peiton alla, katsomme toisiamme silmiin.

”Ja ennen kaikkea minulla on sinut. Lempeä, kaunis rakkaani. Sinä jäit. Tiedä, että olen sinusta kiitollisin tässä maailmassa, sinä olet minulle joka päivä jotain hyvää ja kaunista. Kiitos, kun olet.”

Juliuksen ilme on sekoitus surua ja hämmennystä. Hän kurottaa suutelemaan minua, ja minä hymyilen hänen suutaan vasten.

”Kuinka kauniisti sinä puhutkaan…”

”Olen opetellut. Tiedätkö, muru, minusta on alkanut tuntua, että osaan sittenkin olla lempeä ihminen. Se on tähän asti tuntunut väärältä, ei minun jutultani, mutta tahdon olla sinulle hellä. Ja itselleni myös.”

”Teet minut niin hirvittävän iloiseksi. Odota. Itkettää.”

”Voi rakas!”

Otan Juliuksen pään syliini ja silitän. En kompensoidakseni mitään, en enää ikinä. En saadakseni maailmalta anteeksi. Ihan vain, koska rakastan tätä pientä ihmistä ja tahdon hänen nukahtavan siihen, minun lämpööni.

”Nuku hyvin, rakas”, kuiskaan, kun tunnen hänen rentoutuvan minua vasten. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän nukahtaa ennen minua. On minun vuoroni vartioida hänen untaan. Kiepsahdan varoen hänen vierelleen ja hengitän häntä sisääni. Tässä on hyvä.

* * *

Sit tällanen emotionaalinen oma avautuminen aiheesta Julius.

Julle on ollut mulle hahmo, joka on avannut mun silmiä moneen kertaan. Oon saanut monta ahaa-elämystä tän pojan kanssa. Jos olisin tehnyt tätä postausta samoihin aikoihin ko Wille tuli, tästä olisi tullut vähän erilainen. Mulla on ollut tosi moni asia elämässä työn alla, ja oon sitten Juliustakin tässä ohessa miettinyt.

Wilhelmin postauksessa kerroin näiden poikien merkityksen elämässäni. Olen tarvinnut kipeästi Juliuksen silittämään Wilhelmiä ja pitämään siitä huolta. Mun suhtautuminen romanttiseen rakkauteen on ollut jostain 7-vuotiaasta ihan vinksallaan. Olen suurimman osan ajasta kuvitellut, että elämäni on täydellistä sitten, kun löydän jonkun, joka rakastaa minua itsenäni. Jossain kohtaa jotain meni pahasti pieleen ja kuvittelin, että ongelmani ovat muista ihmisistä riippuvaisia. Ehei. Ei tähän tarvita yhtään ketään mua pelastamaan, koska ei ihmisyys edes toimi sillä tavalla. On totta, että joskus sitä vaan kohtaa toisen ihmisen oikeana hetkenä ja se auttaa eteenpäin, mutta kukaan ei voi toista pelastaa. Oon hypännyt monesti ihmissuhteisiin sillä ajatuksella, että noniin, anna kaikkesi mulle, pelasta mut itseltäni. Oon yrittänyt antaa kaiken itsestäni ja samalla odottanut sitä samaa muilta. Lopputulos ei ole vielä koskaan ollut kovin kaunis.

Julius on mulle ikuisesti tosi kaunis ja ihana kaikessa lempeydessään, mutta se myös surettaa mua kosmisesti. Se ei yksinkertaisesti osaa elää itselleen, se antaa kaiken Wilhelmille. Ollaan nyt sitten Wilhelmin kanssa tietoisesti potkittu Jullea takamukseen ja pakotettu sitä prosessoimaan, mikä sitä ajaa elämään jollekin muulle kuin itselleen. Poikien suhteesta on tulossa paljon terveempi, kun Julle alkaa hiljalleen ymmärtää omia toimintamekanismejaan ja tunnustaa omaa arvoaan. Ei sen tarvitse lakata rakastamasta Wilhelmiä voidakseen elää itselleen, mutta sille asiat ovat vielä kovin mustavalkoisia. Mulla on itselläni vielä sama matka edessä, joten on hyvä, että pojat tukee tässäkin.

Oon jotenkin tullut siihen tulokseen, että Julius on mulle tärkeä ennen kaikkea suhteessa Wilhelmiin. Se, miten omistautunut Julius on rakkaalleen on mulle ihan kaikki kaikessa. Se on pidellyt mun arkea pystyssä. Ollaan Wilhelmin kanssa nukahdettu sen kainaloon, oon jossakin kohdassa saanut nukuttua ja herättyä vaan, koska oon tiennyt, että Julle pitelee Willeä vaikka mitä tapahtuis. Pojat ovat tarjonneet mulle sen absoluuttisen pysyvyyden, jota en ole saanut mistään. Jos jotain olen tässä kuluneen vuoden aikana tajunnut niin sen, että asiat eivät oikeasti pysy. Edes ne asiat, joista olin täysin varma etten ikinä menettäisi niitä. Mun pahimmat pelot liittyy ihmisten menettämiseen, joten pojat on ollut luomassa mulle pysyvyyttä ja ikuisia lupauksia. Oikeastihan elämä muuttuu aina eikä mikään pysy tismalleen samanlaisena ikuisesti, mutta en pysty hyväksymään sitä oikein mitenkään päin. Siispä mulle on ollut ihan elintärkeää nähdä, että tapahtui mitä tahansa, Julius pysyy Wilhelmin luona ja rakastaa sitä pyyteettömästi. Olkoonkin epärealistista, mutta siitä on ollut mulle suuri lohtu.

* * *

Ja sitten TAIDENURCCA eli katsotaanpas vähän miltä poju näyttää mun piirroksissa! 

Pojuset yhdessä c: Tää on yks tuoreimmista taiteista heistä

Mun kalenteritaidetta, tässä elokuulta! Kesämekko-Wille on erinomainen <3

Tää on piirretty sen inspiroimana et tajusin jossain kohtaa, että mulla on vain yksi kuva Juliuksesta yksinään ja siinäkin se itkee ja vuotaa verta. Korjasin tilanteen piirtämällä tän!

Wille pääs sylkkyyn Jullen paita päällä :(

Fancyt pojat! Wilhelmillä ei melkeinpä ikinä oo vihreää päällä

* * *

Nää pojat on mulle kaikkein kalleimpia, tuun todenneeksi sen aina vaan uudelleen. Oon niin ilonen, että heidän hahmonsa ovat mun elämässä, he ovat mulle ihan korvaamattoman rakkaita.

Eiköhän me aleta olla tältä erää valmiita! Kiitoksia tuhannesti lukijoille ja katsojille <3