Rikkinäiset jumalat: luku 16

 Voi pojat, viimeisiä viedään! Iiks, tuntuu niin oudolta, että olen oikeasti kuvatarinan lopettamispisteessä. Jotenkin tosi huojentunut olo omalla tavallaan :'D Mutta kokoavia fiiliksiä laitan sitten ihan omaan postaukseensa. Nauttikaahan kuvatarinan toisiksi viimeisestä osasta! Tän jälkeen luvassa enää vain yksi osa <3

(Omistan tän postauksen sille vanhemmalle miehelle joka tuijotti naapuritalosta melkein koko sen ajan, jonka kuvasin :-) Pus. Ei vaan, näyttihän se varmaan kummalliselta, I get it. Hän lähti äkkiä piiloon kun vilkasin sitä ja jatkoin kuvaamista)

Edellinen osa!

* * *

Rikkinäiset jumalat: luku 16

Laulu eläville

Meillä kaikilla oli joskus vanhemmat. Alussa me olimme ihmisiä, pelkkiä lapsia, valmiita kohtaamaan kirkkaat valot ja sokaistumaan.

Minä en enää usko jumaliin tai jumalaan, sen tämä maailma vei minulta. Joten en rukoile taivasta, en rukoile äitiä enkä isää enkä miestä, joka vei toivoni vuosiksi.

Minä rukoilen itseäni, sitä pientä lasta, joka oli aina ihminen. Ole kiltti ja usko maailmaan vielä kerran.

* * *

Agathe: *kävelee lähemmäksi* Eden.

Eden: Älä haaskaa sanojasi. Mikään, mitä sinulla on annettavanasi, ei muuta mitään.

Agathe: Kyllä minä sen tiedän.  En voi auttaa sinua. *hymähtää surumielisesti* Olen ollut tavattoman itsekäs. Olen pahoillani siitä. Minä kuvittelin, että kiintymykseni ja toivoni voisivat pelastaa sinut, mutta ei tämä maailma taida toimia niin. Ei kukaan voi pelastaa toista.

Agathe: *vetää syvään henkeä* Olet ollut kipusi kanssa aivan yksin. Me muut emme kokeneet samaa, emme voi koskaan täysin ymmärtää toisiamme. Ei meidän tarvitsekaan voidaksemme olla onnellisia. Haluan silti ojentaa sinulle käteni. Tahdon vain, että tiedät minun olevan tässä. Olet yhä paras ystäväni.

Eden: Ei… Älä. Mitä se hyödyttää? Osoitat vain olevasi naiivi ja typerä. Minä en tahdo teille hyvää. Miksi katsot minua noin rakastavin silmin?

Agathe: Koska sinä olet minun ystäväni ja minä rakastan sinua. Aivan kaikesta huolimatta.

Agathe: *halaa Edeniä*

Eden: *vie kädet Agathen kurkulle*

Faith: Ei! Eden, seis!

Faith: *kiskoo Edenin irti Agathesta*

Eden: Helvetin ämmä, päästä IRTI minusta!

Faith: Riittää jo, lapsi rakas, riittää… Ei sinulla ole edes asetta mukana. Et sinä ketään tapa. Sinuun vain sattuu, kyllä minä tiedän. Anna minulle anteeksi.

Eden: Mitä sinä selität, turpa kiinni, päästä irti minusta!

Faith: Kulta rakas. Minä...

*rasahdus*

Efraim: *kävelee paikalle* Onpas täällä herkkä hetki meneillään. Kuka tappaa ja ketä, kertokaa toki minullekin, niin voin osallistua.

Efraim: Täällähän on tapahtunut yhtä jos toista. *hymähdys* Irinakin on elossa ja hyvinvoiva, kas vain. Te tytöt olette sitten täynnä yllätyksiä.

Faith: Sinä...

Efraim: Kuulkaahan nyt. Faith, kultaseni, päästäisitkö Edenin ystävällisesti irti. Näet itsekin, ettei hänestä ole harmia. Hän on pelkkä lapsi. Voimme sitten yhdessä miettiä, mitä teemme tälle tilanteelle.

Faith: Ennen kuin ammut meiltä kaikilta aivot pellolle? Toki. Sellaisista neuvotteluistahan me kaikki pidämme. *pudistaa päätään* Ei onnistu, muru.

Efraim: Päästä Eden nyt vain, ei hän ole kenellekään vaaraksi.

Faith: *päästää empien irti Edenistä*

Eden: Efraim… Miksi sinä sanot noin? Minusta ei muka ole harmia…

Efraim: Pikkuiseni, älä nyt takerru siihen.

Eden: Ei, mitä helvettiä, miksi sinä puhut minusta noin? Mikä minä sinulle olen?

Efraim: *huokaa syvään* Olisihan se pitänyt arvata. Sinusta tuli vain suurempi riesa Irinasta… *hymähtää*

Eden: *sortuu polvilleen* Sinä sanoit rakastavasi minua! Satutit minua, teit minusta tärkeän kaikella sillä. Mitä sinä… Miksi sinä katsot häntä noin? Tuota ämmää…

Efraim: Minä olen rakastanut aina vain yhtä naista. *huokaus* Faith, joko sinä olet oppinut läksysi? Joko näet, mitä tottelemattomuutesi sai aikaan?

Eden: Ei... ei...

On hetkiä, joina aika pysähtyy.

Faith: Minun syyllistämiseni ei toimi enää. Se on ohi, Efraim, meiltä kaikilta. *vilkaisee Edeniä* Hän ei enää nouse. Tuhosit hänet ilman mitään hyvää syytä. Toivottavasti sait, mitä halusit. 

Efraim: Ei, en saanut. Sinä seisot yhä siinä.

Faith: Ja tulen aina seisomaan.

Hetkiä, jotka jäätyvät aikaan, säilyvät sellaisinaan vielä vuosienkin päästä.

Me kaikki seisomassa siinä. Eden polvillaan, Efraim ja Faith hänen molemmilla puolillaan. Sellaisena minä sen muistaisin ikuisesti.

Eden nousemassa ylös, käymässä kiinni Efraimiin.

Joku huutamassa, en enää muista, kuka.

Ja katse Faithin silmissä. Minun olisi pitänyt tietää.

Laukaus. Toinen. Aika pysähtyy.

Faith: *polvistuu* Rakkaani… kaksi rakastani… Antakaa minulle anteeksi. Toivon, että voitte antaa minulle anteeksi. Minäkin rakastin teitä. Ihan aina. Ei ollut muuta keinoa, ei...

Kyyneliä. Loputtomasti kyyneliä.

Faith: *vetää hervottoman Edenin syliinsä* Jumalan ei pitäisi kuolla, eihän? Minun pieni tyttöni. Sinä olitkin aina minun pieni tyttöni…

Aurora oli meistä ainoa, joka kykeni puhumaan.

Aurora: Faith… Mitä sinä aiot? Mitä seuraavaksi tapahtuu?

Faith: *hymyillen vaisusti* Minä kannan vastuuni. En pystynyt pelastamaan omaa lastani, en saanut pidellä häntä sylissäni ennen tätä hetkeä. Mutta minä pelastan teidät. Menkää. Eläkää elämänne. Olen sen teille kaikille velkaa. Te olette kaikki minun lapsiani, ja ansaitsette hyvän elämän.

Faith: Uskaltakaa kohdata maailma vielä kerran. Eläkää koko sydämestänne, tehkää se minunkin puolestani. Minun ja rakkaittemme, joita emme voineet enää pelastaa.

Faith: Eläkää, se on minun rukoukseni teille.

Eläkää.

* * *