Vihamiehiä(kö)

Heya!

Tällä kertaa taas luvassa tekstipostaus c: Kirjottelin Iltasta ja Aamusta!! Tällä ei ole mitään sen kummempaa tarkoitusta, halusin vain tutustella heidän hahmodynamiikkoihinsa. Kuvat on otettu ajat sitten :'D Ne eivät liity suoraan tekstiin. Näkökulmahenkilönä toimii Aamu!

SV: seksuaaliset teemat

* * *

Kajolla on mustelmia sisäreisissään. Tummia kuin joku olisi upottanut kätensä hänen ihoonsa. Viha sisälläni läikähtää, olen vähällä vyöryä tuulena hänen satuttajansa yli. Vain Kajon hienoinen värinä kehoani vasten saa minut pysymään rauhallisena. En saa näyttää hänelle olevani raivon vallassa. Vasta, kun Kajo on nukahtanut mättäälle, nousen ylös ja sallin vihani läikkyä yli laitojen.

Löydän Iltan hetkessä. Hän istuu ihmismuodossaan kalliolla vain roikkuvat housut kehonsa suojana. Minun ei tarvitse sanoa mitään, hän on haistanut vihani jo kaukaa. Myrskypilvet kerääntyvät, yö on raivosta raskas.

”Mistä sinä tällä kertaa syytät minua?” Ilta ei vaivaudu edes kääntämään päätään.

”Kajolla on mustelmia sisäreisissä. Haluatko selittää, miten ne ovat sinne päätyneet?” Raivoni kasvaa jokaisen sanan myötä. Kävelen lähemmäs, mutta pysyttelen poissa kosketusetäisyydeltä. Pelkkä Iltaan päin katsominen saa sapen maistumaan suussani.

”Mistä minä tietäisin, mitä veljeni on peuhannut? Hänhän nauttii ihmisten seurasta. Kysyisit Kajolta itseltään, mitä hän on tällä kertaa tehnyt ja kenen kanssa.”

”En voi uskoa, että sinä teet hänelle näin.”

Seuraavassa hetkessä Ilta on jo miltei ihollani. Hänen sinisten silmiensä pohjassa palaa myrskyisä tuli.

”Kuinka kuvottavana sinä minua oikein pidät? Minäkö… koskisin… omaan veljeeni?”

”Sinusta ei voi koskaan tietää.”

Välähdys. Ehdin torjua Iltan ennen kuin kämmen läsähtäisi kasvoilleni.

”Minä en ole sellainen.” Kulmat kurtistuvat. ”Sitä paitsi sinä tässä tunnut olevan se, joka ansaitsisi opetuksen.”

Ilta vie kätensä poskelleni. Hetken kuvittelen, että hän räjähtää myrskynä kasvoilleni, mutta sitten hän tuleekin lähemmäs ja vie huulensa niin lähelle omiani, että tunnen hänen hengityksensä vasten suutani. Raivo sisälläni hiljenee, hämmennys peittää sen alleen. Hän on suutelemassa minua. Sitten Ilta vetäytyy kauemmas ja nauraa katkonaista nauruaan.

”Olisitko halunnut sitä?”

Turhautan itseäni. Olen liian häkeltynyt vastaamaan.

”Et taidakaan olla niin lojaali pienelle Kajolle kuin luulit…”

”En koskisi sinuun mistään hinnasta. Sinä olet kuvottavin olento koko metsässä.”

”Ihmiset eivät ole samaa mieltä. Eikä veljeni.”

”Kajo on satutettu. Häneltä ei varsinaisesti kannata kysyä.”

”Kysy ihmisiltä sitten.”

”Ihmiset eivät tiedä mistään mitään.”

”Eivät tiedäkään. Mutta et tiedä sinäkään, Aamu.”

Nöyryytys pistelee sisälläni. Ilta leikkii kanssani, mutta jos suuttuisin, hän voittaisi. En anna vihaani hänelle, hän ei ansaitse sitä. Tiedän, että häntä suututtaa kaikkein eniten täysi hiljaisuus. Jos hän ei saa reaktioitani, hän vetäytyy nuolemaan haavojaan. Tyydymme hiljaisuuteen, jonka vallitessa hän kävelee ohitseni ja hipaisee rannettani. Nopea testaus. Minua kuvottaa. Haluaisiko hän todella, että koskisimme toisiimme, vai kiusaako hän minua vain, koska tietää saavansa minut suunniltani?

En käänny katsomaan Iltan perään hänen mentyään. Palaan takaisin Kajon luokse. Rakkaimpani nukkuu unen harso tiiviisti yllään. Linnut heräävät silmujaan aukovaan päivään pian, ja minä jään hämmennykseni kanssa valvomaan rakkaani unta.