Metsän kuiskaus: luku 6

 Metsän kuiskaus

Luku 6: Kaiku

* * *

Minä olin joskus joku.

Minulla oli koti ja nimi, mutta siitä on kauan, niin kamalan kauan.

Olen vaeltanut jalkani puhki, etsinyt kotia; paikkaa, johon juurtua. Olen kuluttanut kaikki nimeni loppuun, enkä enää tiedä, kuka olen.

Enää olen pelkkä haalistuma, välähdys, kaiku metsässä.

* * *

Aamu: *erottaa Iltan kävelevän lähemmäs* Voi ei. Hän ei juuri koskaan lähesty minua, kun olen yksin. Tämä voi mennä rumaksi.

Ilta: Aamu. Kas hei.

Aamu: "Kas hei"? *murahtaa* Mitä asiaa?

Ilta: Ollaanpa sitä ärtyneitä.

Aamu: Tuskin tulit vain sanomaan hei. Kerro asiasi, en jaksa toimittaa sinun kanssasi mitään ylimääräistä juuri nyt.

Ilta: Kuvitteletko, että minä haluan?

Aamu: Mene nyt ihmeessä jo asiaan.

Ilta: Haluan puhua metsästä.

Aamu: Oho? Selvä.

Ilta: Tämä metsä tekee kuolemaa. Täältä on löydetty ruumis. Sinä olet ulkopuolinen. Et ole alkuperäinen tämän metsän henki. Oletko sinä aistinut täällä mitään outoa?

Aamu: Luotatko todella minun havainnointikykyyni?

Ilta: En sanonut niin. Sinä olet vain erilainen kuin me alkuperäiset.

Aamu: Ah, tulit vain rehvastelemaan. Mikäs siinä. Olen huomannut metsän hiipumisen, mutta huomasin sen jo silloin, kun aikanaan tulin tämän metsän hengeksi. Lisäksi... Minä olen tuntenut täällä läsnäolon, joka ei muistuta teitä kolmea sisarusta. Se on jotakin muuta.

Ilta: *kurtistaa kulmiaan* Oletko tosissasi? Voisiko tämä kaikki aiheutua tunkeilijasta?

Aamu: Se on toki vain minun tuntemukseni, mutta se voisi olla mahdollista.

Ilta: *nyökkää* Toisaalta, miksi sinä kertoisit tästä minulle?

Aamu: Sinähän kysyit.

Ilta: En odottanut, että sinä vastaisit. *sihahtaa* Vai yritätkö vain leikkiä parempaa kuin minä, kun olet muka rehellinen ja suora ja kykenet kommunikoimaan kanssani normaalisti? Kiillotatko itsellesi jotain helvetin sädekehää?

Aamu: *naurahtaa* Ei sinun kanssasi vaan voi käydä keskusteluja. Anna olla.

Ilta: Nauratko sinä minulle?

Aamu: En. En vain ole sillä tuulella, että jaksaisin sinun oikkuiluasi. Mene kiskomaan suuttumisen aiheita joltakulta muulta.

Ilta: *tuhahtaa ja lähtee kävelemään pois*

Aamu: *katselee ympärilleen* Hei. Sinä siellä. Voit tulla jo näkyviin, hän meni pois. Tiedän, että olet siellä.

 Aamu: En tiedä, kuka sinä olet, mutta voit jo näyttäytyä. Olen aistinut läsnäolosi metsässä jo pitkään. Voit jo tulla esiin.

 Aamu: *katselee uteliaasti* Olen nähnyt sinusta välähdyksiä metsässä jo jonkin aikaa. On mukava vihdoin nähdä sinut kunnolla. Olen Aamu. Millä nimellä saan kutsua sinua?

 ?: Minä… Minulla ei ole ollut omaa nimeä aikoihin. En... en taida muistaa sitä enää. Olen kuullut monen kutsuvan minua nimellä ”Kaiku”. Ehkä se on se, mitä minusta on jäljellä.

Aamu: *nyökkää* Selvä. Kaiku käy. Kuka sinä olet? Vai pitäisikö minun kysyä mistä sinä olet?

Kaiku: Muualta, kuten sinäkin.

Aamu: Tajusit siis senkin.

Kaiku: Olen tarkkaillut sinua etäältä. Olen tarkkaillut teitä kaikkia.

Aamu: *nauraa* Sepäs mahtavaa. Oletko sinäkin kotoisin toisesta metsästä?

Kaiku: Olen… ollut monissa metsissä.

Aamu: Hhm, vai niin. *kävelee lähemmäs Kaikua*

Kaiku: Olin joskus kuten hän, jonka silmänsä ovat mustuneet sitten tuloni.

Aamu: *säpsähtää* Kuten Valve? Hitto. Hän on ollut täällä paljon kauemmin kuin olen ymmärtänyt. Kenties jopa kauemmin kuin minä. Tämä mutkistaa asioita.

Kaiku: *nyökkää* Kyllä, hän. Olin kerran hänen kaltaisensa. Metsän ydin. Mutta se… se oli kauan sitten. Minun on vaikea muistaa sitä enää.

Aamu: Tapahtuiko sinun metsällesi jotakin? Siksikö olet nyt täällä?

Kaiku: Minä muistan tulen. Muistan, miltä tuntuu istua keskellä palavia mättäitä ja katsoa, kuinka kaikki tuttu palaa pois.

Kaiku: Minun metsäni on täytynyt palaa, niin sen on oltava.

Aamu: Kuinka sinä selvisit? Tämä metsä on aina ollut suoraan yhteydessä Valveen. Jos metsä kuolee, niin kuolee Valvekin. Sitä minun ei tosin kannata kertoa Kaikulle. Ei pitäisi olla mahdollista, että metsän ydin selviää hengissä metsän tuhoutumisesta.

Kaiku: En tiedä. Minä vain selvisin, enkä ole sen jälkeen saanut enää itsestäni kiinni. Olen vain ajelehtinut paikasta paikkaan. En ole löytänyt kotia tästä maailmasta sen jälkeen. Etsin ja etsin, mutta vain se metsä oli yhteydessä minuun. Kaikki sen jälkeen on tuntunut samealta unelta.

Aamu: Joten… olet täällä siis etsimässä paikkaa, jonne jäädä?

Kaiku: Oi. *kikattaa* Minä olen valinnut tämän metsän. Tai... tämä metsä on valinnut minut.

Aamu: Tuota noin…

Kaiku: Tiedän, mitä aiot sanoa. Ajattelet, että olen tullut tänne tarkoituksella syömään sen olennon elinvoimaa. Minä en… minä en taida tehdä mitään tarkoituksella. Minä vain saavuin tänne, ja minusta tuntuu, että olen hiljalleen sulautumassa osaksi metsää. Otan hänen paikkansa. Hän on alkanut jo tehdä kuolemaa, eikö olekin? Hänen silmänsä ovat yötäkin mustemmat ja hänen koko olemuksensa rapistuu.

Aamu: *tuijottaa Kaikua pitkään* En epäile hetkeäkään, etteikö tämä olisi totta. Valve on ollut heikompi, paljon heikompi. Hän ei selvästi ole enää kunnossa. Mutta voiko metsä todella valita itselleen uuden ytimen?

Kaiku: Sinä ajattelet paljon. *kikattaa* Pidän siitä. Mitä sinä nyt ajattelet? Tätä metsääkö? Onko se sinulle tärkeä, vaikka olet aina tuntenut, että et kuulu sinne?

Aamu: Mistä sinä sen tiedät?

Kaiku: Minä aistin sen sinusta. Viihdyt täällä, mutta tämä ei tunnu sinulle kodilta. Mikään ei tunnu sinulle kodilta.

Aamu: *hätkähtää* Selvä on. Häntä ei pidä aliarvioida.

Aamu: Totta. *huokaa* Olet oikeassa, olen aina tuntenut oloni vieraaksi tässä metsässä, mutta se ei johdu metsästä itsestään.

Kaiku: Niinkö?

Aamu: Minä olen aina tuntenut olevani etäinen kaikista ja kaikesta. Erityisesti ihmisistä. Pysyttelen kaukana kylästä, koska ihmiset koettelevat hermojani. Heissä on niin paljon liikaa kaikkea. He ovat äänekkäitä ja pyörivät sosiaalisissa kuvioissaan kuin se olisi heille näytelmää. He eivät tunnu todellisilta. He ovat irvokkaan teatraalisia ja epäaitoja. En ymmärrä heidän ydintään ollenkaan.

Aamu: En ole koskaan ymmärtänyt eläviä olentoja. Ja minun on myönnettävä, että tämän metsän sosiaaliset kuviot ovat aina olleet vaikeita. Joskus minusta tuntuu, etten puhu heidän kanssaan samaa kieltä. He ovat niin hankalia.

Kaiku: Kuten se mies, jonka kanssa keskustelit ennen minun tuloani?

Aamu: *alkaa nauraa* Etenkin hän! Ilta on sietämätön! En ymmärrä häntä lainkaan. Hän vahtii ja ohjailee Kajoa ja tuntuu vihaavan minua niin syvästi, että se on jo lähes huvittavaa. Hän luulee olevansa kovakin, mutta minulle hän tuntuu ärsyttävältä lapselta, joka osaa vain vaatia ja valittaa.

Kaiku: Hän on silti sinulle vaarallinen niin kauan, kun ystäväsi on hänen vallassaan.

Aamu: Hän on todella tarkkasilmäinen. Uskomatonta. Hänen on täytynyt seurata elämäämme varjoista jo kauan.

Aamu: Ilta ei ole vaaraksi minulle itselleni, mutta Kajon puolesta pelkään alituisesti. Kajo ei osaa puolustaa itseään. Joskus löydän hänestä mustelmia, joista hän ei suostu puhumaan. Olen aivan varma, että Ilta satuttaa häntä.

Kaiku: Te tämän metsän asukit olette merkillisiä. Teitä on kiinnostavaa seurata.

Aamu: Uskon sen. *vilkuilee ympärilleen* Minä en todella tiedä, mitä sanoa sinulle. Minun täytyy selkeyttää ajatuksiani ennen kuin pystyn sanomaan tähän mitään. Ymmärrätkö, miten iso merkitys sinun tulollasi on? Tämä muuttaa kaiken. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Aamu: *kääntää katseensa takaisin* Oh? Kaiku?

Aamu: Hän on poissa.

Aamu: Tästä tulee vaikeampaa kuin luulin.

* * *