sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Kevättunnelmia ja nukkeparit


 
Tervehdys! Olen lähiaikoina kuvaillut lähinnä kaikkea satunnaista (ja nauttinut ihanista keleistä). Aloitetaan muutamalla kesäisellä otoksella Iikasta. Iika pääsi kameran eteen lähinnä siksi, että sain hänen tarinansa vihdoin kirjoitettua loppuun. (Nälästä tuli 77-liuskainen ja 29-lukuinen tarina... :'D Ja jatko-osankin tuo tarvitsisi vielä.)
 


 

 
 
Kuvasin myös kaikkia tämän talon nukkepareja lähiaikoina sisällä. Rakastan hahmojeni parittamista, joten meiltä löytyy enemmän ja vähemmän pariskuntia... (Tai muuten vaan suhdesotkuja)
 


 



 
Haigha ja Sade
 
Nämä kaksi ovat päätyneet yhteen vain yhteisen traumanaiheuttajan kautta, kuten (puoliksi kuopattua) kuvatarinaa lukeneet tietävätkin. En osaa enää sanoa, kumpi varsinaisesti kannattelee toista. Saden identiteetti on hukassa, eikä Haigha kykene pitämään elämäänsä kasassa sen jälkeen, mitä koki Edrielin vuoksi. Kaipa kumpikin vain tyytyivät toistensa seuraan, ja näin kävi. Jaksavat antaa toisilleen juuri sopivasti aikaa - Haigha kun on kenties epäsosiaalisimpia hahmojani, ja Sade on muuten vain lukkoinen nuorimies.

 
Shirei ja Lucifer
 
Näillä pientä tukholman syndroomaa havaittavissa? Olen julkaissut näistä kokonaisen kuvatarinan aikanaan, joten mitään tuskin tarvitsee avata sen kummemmin. Shirein kiintymys Luciferiin sen kuin vain kasvaa, eikä Luciferilla taida olla asiasta pahaa sanottavaa. Saipahan haluamansa.

 
Hinata ja Mona
 
Ikävää sanoa näin, mutta näistä kahdesta tuli aikanaan ikään kuin ylijäämäpari. Hinata ei koskaan varsinaisesti saanut tyydytystä kenestäkään, ja kuvitteli pitkään jäävänsä yksin. Kokeili aikanaan vaikka kuinka monen ihmisen kanssa, kunnes älysi pitävänsä parhaasta ystävästään Tsukikosta... Hinatalta meni varsin kauan päästä tapahtumista yli.
 
 Ja jos kukaan muistaa Monan taustoista mitään, eipä hänkään kovin suuresti rakkautta saanut osakseen. Hinata taisi olla ensimmäinen ihminen, joka näki Monassa jotain muuta kuin hänen tekonsa. Nykyäänhän Hinata on järjettömän mustasukkainen Monasta. Näistä kahdesta pitäisi joskus kirjoittaa yksi lyhyt tarinanpätkä.

 
Kanga ja Callistra
 
Nämä kaksi ovat kenties lempihahmoni kirjoittaa. En ole varmaan koskaan saanut niin paljon irti hahmoistani kuin silloin, kun kirjoitin Parantajan tarinaa. Näiden kahden kemiat menevät yhteen lähes täydellisesti. Jos pitäisi määritellä sielunkumppanuus, todennäköisesti luetuttaisin ihmisille näistä kirjoittamiani tekstejä.
 
(...Tosin Callistrahan on järjettömyyksiin asti mustasukkainen Kangasta. Se saattaa herätä yöllä ajatukseen, ettei Kanga ole enää paikalla. Toisaalta ymmärrän Callistran pelon täysin, sillä Kangahan on kenties oikukkain koskaan luomani hahmo. Ei sitä varsinaisesti voi omistaa, vaikka se palaakin aina Callistran luo.)
 
 
Tsukiko ja Grell
 
Talon ensimmäinen pariskunta! Nämä ovat jo niin itsestäänselvyys, ettei tässä tarvitse selostaa sen kummemmin.

 
Granaté ja Absynthe
 
... itseasiassa nämä eivät ole edes varsinainen pari. Kumpikin käytti toista omiin tarkoituksiinsa, ja suhde päättyi toisen kuolemaan.
 
Mutta moiset seikat eivät toki estä minua kuvaamasta nukkeversioita heistä yhdessä.

 
Avalon ja Lilia
 
Oivoi, nämä kaksi eivät taida koskaan päästä parisuhdevaiheeseen. Tuntevat hyvin voimakkaasti toisiaan kohtaan, mutta eivät osaa erotella, onko kyseessä romanttinen vai platoninen kiinnostus. Avalon on todennäköisesti aina välittänyt Liliasta erittäin paljon, eikä hyväuskoinen Lilia ole ikinä osannut ajatella, että kyseessä voisi olla muutakin kuin ystävyyttä.
Aika näyttää, teenkö näille kahdelle julmasti vai teenkö heistä parin. Olen pitänyt näitä vaakalaudalla varmaan kolmisen vuotta... :'D
 
- - -
 
 
 


maanantai 8. toukokuuta 2017

If this is to end in fire

 
 
Tervehdys!
Viihdyin viimeviikolla (= kun kelejä vielä riitti) läheisessä metsässä kuvaamassa. Tulin ottaneeksi kaksi hieman erityylistä photoshoottia, mutta postaan ne kuitenkin yhdessä, koska kuvaustaustat ovat jotakuinkin samat. Kuvat voipi tulkita miten haluaa, itse miellän nämä metsän kahdeksi eri puoleksi. Että voikin yksi paikka inspiroida ja rauhoittaa noin paljon, pitää ehdottomasti käydä useamminkin <3
 
- - -
 
Metsän suojissa
 



 


 
 
- - - 
 

 





 



 


sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Nukkeharrastuksen merkitys

 
Moi taas!
 
Eilen suunnilleen itseni metsään pakottaneena aloin pohtia nukkeharrastuksen merkitystä elämässäni. Tätä kautta päädyin osittain myös siihen, mitä nukkeilu ylipäätään merkitsee nykypäivänä. Luonnollisestikaan en voinut olla vertailematta tilannetta siihen hetkeen, kun itse aloitin nukkeilun. Joten tällä kertaa luvassa jonkinlainen pohdinto nukkeharrastuksesta Suomessa sekä sen merkityksestä omassa elämässäni. Ja kun nukkeja käsittelevästä tekstistä on kysymys, kuvituksena on - mitäpä muutakaan kuin - nukkekuvia. Eilinen metsäseikkailu osoittautui tuottoisaksi.
 

Yhä useammin törmää siihen, että nukkeharrastus aiheuttaa ihmisille stressiä tai ahdistusta tavalla tai toisella. Joko sosiaalisen median jatkuvan läsnäolon paine on liian suuri tai itse nukkeharrastus tuntuu kiusalliselta. Syillä ei niinkään ole väliä. Sillä on väliä, että jostakin mieluisasta koituu ihmisille haittaa.
 
Itseäni ei ole koskaan hävettänyt myöntää harrastavani nukkejen keräämistä. Varsinkaan, kun Pullip-harrastukseni on kenties kaikkein vähiten pelkkää keräilemistä. On kuvausreissuja, hahmoja, tarinoita, ystäviä... Ja tietysti pitää muistaa se, että jokaiselle harrastus on aivan erilainen. Kaikki ilmentävät asioita omalla tavallaan, ja se on hienoa. Mutta vaikka olenkin aina ollut ylpeä harrastuksestani, siitä on silti aiheutunut minulle ahdistusta.
 


Oma nukkeiluun liittyvä ahdistukseni on liittynyt enemmänkin siihen, että useampaan otteeseen harrastus on tuntunut enemmän velvoitteelta kuin harrastukselta. Jossakin kohtaa sosiaalisen median päivittämisestä tuli pakote eikä vapaaehtoinen asia, jota teen, koska pidän siitä. Aina piti olla läsnä, joka viikko piti olla uusia kuvia ja varsinkin tarinoita. Mitä enemmän tuli kommentteja, sitä suuremmat paineet sain. Ja jos kommentteja ei tullut, niin sehän tarkoitti tietenkin sitä, ettei minusta enää pidetty. Ajatusmaailmani jämähti mustavalkoiseksi.
 

 
En muista tarkalleen, missä kohdassa silmäni avautuivat lopullisesti, mutta siitä ei ole turhan kauaa aikaa. Minulle iski vain vihdoinkin ahaa-elämys siitä, mitä nukkeilu minulle todellisuudessa on. Se on terapiaa. Se on pohjimmiltaan aina ollut, kunnes harrastuksen monimuotoisuus kääntyi minua vastaan. Mihinkään sielua parantavaan ei tule liittää minkäänlaisia pakotteita, ei, vaikka "kaikki muut tekisivät niin". Onko pakko postata, onko pakko olla läsnä, saako pitää taukoa? Saako hankkia jotakin tiettyä nukkea, entä, jos kuvani on liian samankaltainen jonkun muun kanssa? Jos en jaksa mennä ulos, saanko olla menemättä, tai entä, jos tarinani ei kiinnostakaan ketään?
 
Stop.
 
 
En tietenkään ole ainoa, joka on kärsinyt tämän harrastuksen aiheuttamasta stressistä. Suosittelen ehdottomasti muitakin kiskaisemaan jarrusta ja esittämään itselleen saman kysymyksen kuin minäkin esitin: Ketä varten minä harrastan tätä? Niitä seuraajiako? Niitä muutamaa kaunista sekuntia, joina olet hyväksytty ja saat kivoja kommentteja?
 
Täysin toissijaista huomiota elämässä. Se, millä on merkitystä, on se, miltä itsestä tuntuu. Olen luopunut lähes täysin alemmuuskompleksista ja suoristuspaineista nukkeilussa. Teen nykyään vain sitä, mikä tuntuu itsestä kivalta ja toteutuskelpoiselta. Mitään ei ole "pakko" tehdä vain sen vuoksi, että se kuuluisi nukkeilun luonteeseen nykyään.
 
 
Kuusi vuotta nukkeilua harrastaneena olen luonnollisestikin huomannut, että harrastus on muuttunut monessakin mielessä. En tällä kertaa ota kantaa siihen, onko suunta mielestäni hyvä vai huono. Olen kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että nykyään nukkeilu aiheuttaa monista eri syistä paineita toteuttaa itseään ja tulla kokoajan paremmaksi. Sellainen ei kuulu mihinkään harrastukseen, ei stressaavassa mielessä.
 
Toki on ehdottoman ihanaa huomata kehittyneensä ja pystyvänsä ilahduttamaan muita omilla tuotoksillaan. Sellaisiahan me ihmiset pohjimmiltaan olemme. Se ei kuitenkaan ole kaikki. Jos harrastuksessa kaikki ilo tulee siitä, millaista palautetta saa - vai saako ollenkaan - kannattaa pysähtyä miettimään.
 
 
Minä olen oppinut rentoutumaan yhden jos toisenkin asian suhteen ja soveltanut tätä myös nukkeiluun. Pohjimmiltaanhan tämä harrastus on tuonut elämääni paljon ihania asioita. Kun opin, että kaikki tässä harrastuksessa ei pyöri saamani huomion ympärillä, asioista tuli äkkiä paljon helpompia. Hei, minä saan pitää taukoa ja olla postaamatta tarinaa tai kuvia, jos ei huvita. Minä saan tehdä asioita juuri kuten haluan, koska tämä on minun harrastukseni ja ilmennän sitä näin.
 
Toivottavasti pointtini tuli edes jotakuinkin perille, kunhan jaarittelin aikani kuluksi, kun asia jäi pyörimään mieleni perukoille.
 
Hyvää päivänjatkoa kaikille, pus <3


perjantai 28. huhtikuuta 2017

Did you miss me?

(I swear otsikolla ei ole mitään tekemistä Sherlockin kanssa 8))
 
Tervehdys pitkästä aikaa!
En jaksa sen kummemmin alkaa avata sitä, miksei minusta ole kuulunut yli kuukauteen mitään tämän blogin puolella. Inspiraationi aivan kaiken suhteen on yksinkertaisesti lopahtanut, en kykene tuottamaan tekstiä tai kuvia, joihin olisin tyytyväinen. Päätin tietoisesti pitää pientä taukoa myös nukkehommista, koska kuten aina sanotaan: jos asia on tärkeä, siitä ei saa stressata. Joten toivon blogini lukijoiden muistavan jatkossakin, etten välttämättä ole aina niin sanotussa postaustauskunnossa. Hetki kerrallaan.
 
Nyt minulla on kuitenkin muutama kuvanen jaettavana kanssanne! Suurempia shootteja en ole saanut kuvattua, ja tarinan kehittyminen on vielä hieman... eh, vaiheessa. Aion selventää tätä myöhemmin teille vielä. ^^' Lisäksi minulla on muutama asiapostaus tulossa, olisi pari sydäntä lähellä olevaa (ja nukkeiluun liittyvää) aihetta mielessä, joista tahtoisin teille puhua.
 
Mutta nyt kuvien pariin!