sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Seuraavaan elämään

Moikka! ^^
Taisin luvata jonkinlaisen vuosikatsauksen ennen kuin siirrymme vuoteen 2016, eikö niin? Sitä ennen minun lienee parasta esitellä teille tänne jouluna muuttaneet lapsoset. (Joita on tosiaan huikeat kolme... Eipä ole ensimmäinen asia, jonka suhteen olen ollut melko holtiton tänä vuonna. ^^)

Minulle tuli muuten jouluna täyteen 5 nukkeiluvuotta, huhhuh! Joka meinaa myös sitä, että hyvää myöhäistä syntymäpäivää Tsukiko sekä muut joululapsoseni Lilia, Mona ja Avalon!
 


 
Tämä pieni tottelee nimeä Daphne Fray, ja on malliltaan Dal Angry. Olen kuolaillut kyseistä nukkemallia niin kauan kuin jaksan muistaa (jos nyt unohdetaan se vaihe, jolloin inhosin Angrya :'D hupsis), ja nyt vihdoin sain tartuttua itseäni niskasta kiinni ja hankittua sen. *köhköh* Olikin sitten ainoa näistä kolmesta, joka oli oikeasti harkittu hankinta.
 
Hahmosta voin sanoa sen verran, etten tule näyttämään tätä tyttöä nykyisessä kuvatarinassa. Daphne kuuluu ehdottomasti omaan tarinaansa, jonka varmaan toteutan vasta ensivuonna (kesällä ehkäpä? ken tietää!). Neidin persoonallisuus on aika hankalasti selitettävissä, joten eiköhän se käy ilmi sitten ajan kanssa. :'D
 


 
Toinen tytöistä on Dal Tina, joka kulkee nimellä Memoria Fray. Kuten samasta sukunimestä voi päätellä, kyseessä on Daphnen kaksoissisko. Memoria on kaksosista se rauhallisempi osapuoli. Hänestäkin kuulette lisää sitten, kun saan joskus aloitettua näiden kahden oman kuvatarinan.
 
Ja mitä tulee kaksikon ulkonäköihin... no, koska ostin kolme nukkea kerralla, en saanut näille kamoja hankituksi. Daphne riisti Edrielin varaperuukin, jonka olin alun perin tarkoittanutkin juuri tälle hahmolle. ^^ Ripset ja chipit ovat jokin kehno väliratkaisu, korjailen niitä sitten myöhemmin. Memoria sen sijaan tarvitsee kaiken uuden, silmiä, ripsiä ja peruukeita myöten...
Ai joo, ja obitsutkin pitäisi näille hankkia. *silmien pyörittelyä*
 


 
Sara: "Ei. En osta Barasuishouta, pärjään ilmankin."
Mieli: "Osta nyt vaan, kerrankin kuin olisi sellainen tarjolla. Katso nyt kun on hieno."
Sara: "SSHHHHHH"
Mieli: "Haluat kuitenkin."
Sara: "Ei."
 
..... ja lopputuloksen näette ylhäällä. Muistan ajan, jolloin en tykännyt Barasuishousta laisinkaan, mutta tänä syksynä tapahtui jokin kummallinen käännös asian suhteen. Tein ostopäätöksen tätä tyttöä koskien muistaakseni yhdessä yössä, enkä todellakaan kadu mitään, sillä neidistä on hiljalleen tulossa lempilapseni. Se on aika hyvin ottaen huomioon, että tämä pieni on vielä täysin stock-kunnossa.
Hänet tunnetaan nimellä Uni, eikä häntä tulla näkemään missään kuvatarinassa. Tarkoituksena olisi tehdä tytöstä unieni ruumiillistuma. Ja koska koen unet melko henkilökohtaisena, en aio pakottaa Unille minkäänlaista hahmoa ja änkeä sitä tarinoihin.
 
 
Ja sitten vielä löpinää tästä nukkevuodesta!
Kuinka monta nukkea hankin? - Yhteensä viisi.
Kuinka monta oli suunnitelmissa? - En itseasiassa ole varma. Kaksi tai kolme suunnilleen? Muistaakseni tämän piti olla välivuosi, vaan mitenkäs sitten kävikään...
Paras nukkehankinta? - Mahdotonta sanoa, jokainen oli hyvin onnistunut! Rory oli grail-Dalini, jonka saaminen tuntui luonnollisestikin mahtavalta. Alun perin minun oli tarkoitus ostaa syksyllä toinen suuri nukkeunelmani, Dal Ciel Robin, mutta tyttöä ei sitten saanutkaan enää mistään. :/ Samoihin aikoihin Edriel ilmestyi Huuto.nettiin, ja hetkeäkään epäröimättä hankin suurimman nukkeunelmani kotiin. Lieneekö tässä ollut jokin kohtalon johdatus, jaa-a. Ja sitten vielä nämä kolme joulutyttöä. Daphne oli ainoa jo aikoja sitten suunniteltu hankinta (minun piti tilata hänet jouluna, ja Memoria syksyllä. Memorian aiempi malli oli tosiaan tämä suuresti kuolaamani Ciel Robin). Tina ja Barasuishou olivat malleina aikamoisia päähänpistoja, joita olin kuitenkin syksyn mittaan haikaillut... Jokatapauksessa olen varsin tyytyväinen koko viisikkoon!
Suunnitelmia vuodelle 2016? - Olla vähemmän holtiton kuin tänä vuonna. :'D Haha ei vaineskaan, olin suunnitellut jo 9-vuotiaana vuodesta 2016 kunnon nukkevuotta, ja aionkin tämän toteuttaa jos raha vain sallii... *koputtaa puuta* Olen kamalan taikauskoinen, joten en uskalla mainita erikseen mitään tiettyä mallia, jonka aion hankkia. Grailejani kuitenkin metsästän. Kaikki on täysin tuurista kiinni, joten pitäkää peukkuja!
 
Haluan kiittää kaikkia Plastic Dreamin lukijoita nukkevuodesta 2015! Tämä vuosi on ollut elämässäni suoraan sanottuna ehkä kamalin tähän mennessä, mutta nukkevuotena tämä on ollut erinomainen. Olen saanut nukkeilusta ja teidän ihanista kommenteistanne paljon voimia, ja siksi kiitänkin kaikkia. ♥ Juhlikaahan paljon ja ampukaa raketteja! Hyvää uutta vuotta 2016!
 
- Sara


tiistai 22. joulukuuta 2015

Hei, koristellaan joulukuusi

Hei kaikki! (Ja anteeksi postailemattomuuteni, taas kerran...)
Mitäs ihmisille kuuluu? Joko odotatte joulua innolla? ^^
 
Minä en ole paljoa ulkona kuvaillut, mutta tänään keli oli hyvä ja innostusta löytyi, joten mikäs siinä sitten. Avalon ja Celiné ovat lellilapsiani, joten nämä lähtivät tällä kertaa mukaan. (Yritin myös kuvata Hinataa, mutta tiedätte varmaan sen tunteen, kun nukke näyttää hyvältä luonnossa, mutta ei kuvissa?)
 
Aion vielä tämän vuoden puolella postata jonkinlaisen koosteen (nukke)vuodesta 2015 sekä varmaankin esitellä teille muutaman asian. B) (Joilla saattaa olla tekemistä joulun kanssa, heh.) Mutta sen pitemmittä puheitta kuviin, toivottavasti tykkäätte ^^
 
 














lauantai 28. marraskuuta 2015

The last rat standing

Moikka!
Ihan ensimmäisenä haluan kiittää jokaista ihanaa, joka kommentoi edelliseen postaukseen! Teidän kommenttinne olivat oikeastikin todella piristäviä, ja lisäsivät motivaatiotani jatkaa tarinaa mitä pikimmiten <3 Muistin taas, miten ihanaa tätä blogia on pitää. Kiitos!

Sen pitemmittä puheitta, menkäämme itse tarinaan!
Halusin antaa Monalle nykyisellä ulkonäöllään pienen roolin tässä tarinassa. Kyseessä ei siis ole Mona itse, vaan kokonaan eri henkilö.

picfic; Muistoksi tulevaisuuden

 
Rima: *painaa kätensä Lilian olkapäälle* Hengitä syvään, Lilia. Se menee kyllä ohi.

 
Lilia: *kylmiä väreitä* En saa sitä mielestäni. Omat käteni tarttuneina Avalonin kurkkuun, mieleni täyttyneenä käskyistä... minä kuvotan itseäni.
 
Rima: Ihan suotta. Avalon toi sinut luokseni, jotta voisin yrittää auttaa sinua. Tuskin hän kuvittelee sinun vapaasta tahdostasi näkevän sellaisia näkyjä, joten turhaan huolehdit. *kannustava hymy*


Lilia: Niin, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että minä näen niitä silti. Päätäni särkee, ja saatan yhtäkkiä ruveta mutisemaan jotakin tappamisesta. Rima, minua pelottaa. Pelotan itseäni. Ymmärrätkö sinä?

Rima: Ymmärrän hyvinkin. *huokaisu* Ja minulla on epäilys, mihin oireesi saattaisivat viitata.


Lilia: *sipaisee hiuksiaan* Kerro pois vaan.

Rima: En ole oikea ihminen kertomaan. Jos arvaukseni osuu oikeaan, tiedän vain kaksi ihmistä, jotka osaavat kertoa sinulle, mistä tilanteessasi on oikein kyse - Lucifer ja Shirei. Meidän kannattaisi ehkä käydä puhumassa heille tästä.

Lilia: *pudistaa päätään kiusaantuneena* En halua muiden tietävän. Minua ruvetaan katsomaan entistäkin kummallisemmin. Ja kuinka he muka voisivat tietää jotakin päänsärystäni ja näyistäni, jos en kerran itsekään ole selvillä?

 
Rima: *synkkä tuijotus* Nytkö sitä ruvetaan väittämään vastaan? Haluatko sinä apua vai et? *naurahdus* Avalon oletti, että minä enkelinä osaan auttaa. No, ehkä osaankin, mutta olen varma, että Lucifer ja Shirei osaavat paremmin. He nimittäin ovat olleet tekemisissä sen kanssa, joka mahdollisesti on aiheuttanut tuon sinulle.
 
-----


Shirei: Vai että päänsärkyä ja näkyjä? Minkälaisia näkyjä tarkalleen ottaen?

Rima: Lilia kertoi niiden olevan ajatuksia ja muistoja, jotka tuntuvat omilta, mutta eivät ole sellaisia. Eikö tämä teistäkin vaikuta aivan nukelta? *pyörittelee käsiään hermostuneena*

Lucifer: Helvetin helvetti. Jos kyse on nukesta, tilanne on paha. Erittäin paha.

Shirei: Älkää nyt hulluja puhuko, eihän nukeista olla kuultu moniin vuosiin! *vilkuilee ympärilleen* Eihän niitä enää voisi olla olemassa?

Lilia: Aikalisä, aikalisä! *korottaa ääntään* Satuitteko unohtamaan, että toisin kuin te, en ole aivan yhtä perillä termistöstä? Jos joku viitsisi, voisi kertoa minullekin, mistä nukeista tässä oikein puhutaan.

Lucifer: *tuhahdus* Tietysti. Tämä ei sitten ole mitään mukavaa kuultavaa.

Lilia: *naurahtaa* Tuskin kukaan olettikaan niin.

 


Lucifer: Meillä päättäjillä oli taannoin paljon ongelmia murhaajien sielujen kanssa. Kuten tiedätte, tehtävänämme on päättää, mihin sielu jatkaa irrottuaan ruumiistaan - toisin sanoen päätämme, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Murhaajien sieluja oli kuitenkin muutamia vuosia sitten niin paljon, ettemme voineet niille juuri mitään. Ne olivat liian voimakkaita, liian omapäisiä.


Lucifer: Kokosin pienen ryhmän päättämään, miten murhaajien sielujen kanssa tulisi menetellä. Silloin keksittiin nuket: posliinikehoihin laitettiin ongelmallisimmat sielut. Sielu pysyi siellä hyvässä tallessa, ja mikä parasta, posliinikeho ei kyennyt enää riistämään kenenkään henkeä.

Se tosin soti monen omaatuntoa vastaan - olimmeko sen parempia itsekään, kun riistimme näiltä murhaajilta kaiken sulkemalla heidät posliinikehoon, tekemällä heistä pahaisia nukkeja? Jäimme pohtimaan tätä liian pitkäksi aikaa. Sillä välin kun yritimme saada omaatuntoamme vaimennetuksi, nuket lähtivät kehittämään suunnitelmaa päästä taas vapauteen.


Lucifer: He oppivat siirtämään itsensä väliaikaisesti jonnekin toisaalle, toisten ihmisten mieliin. Kukaan ei vieläkään tiedä, miten he sen tarkalleen ottaen tekivät, sillä tapaus aiheutti meille niin paljon päänvaivaa, ettei kenelläkään ollut aikaa vastata kysymyksiin "miksi" tai "miten".
 
Monet käyttivät nukeista nimeä sielunsyöjä siitä syystä, että sitä juuri he tekivät: siirrettyään itsensä toisen mieleen, he alkoivat syödä pois ruumiin alkuperäisen omistajan tietoisuutta ja sielua. Hitaasti ja varmasti, kunnes mitään ei jäänyt enää jäljelle. 

 
Lucifer: Sitten tapahtui jotakin. Me päättäjät kutsumme sitä hetkeä nimellä armahdus, sillä se säästi meidät paljolta. Kaikki nuket katosivat. Yhtäkään ei jäänyt jäljelle, ei edes pientä posliininpalaa tai repaleista sielua. Miten, kuinka, kuka? Me emme tienneet, emmekä edes yrittäneet tietää. Meille riitti tieto siitä, että nuket olivat lopullisesti poissa, eivätkä enää aiheuttaisi ongelmia tai söisi kenenkään sielua.
 
Ja mikä parasta, kukaan päättäjistä ei koskaan joutunut vastuuseen siitä, että luomamme nuket tekivät pahaa jälkeä syömällä viattomien ihmisten sieluja. Näin kliseisesti sanottuna pääsimme kuin koirat veräjästä.

 
Lucifer: Ai, ja vielä yksi juttu. On olemassa eräs lista, jonka teimme varmuuden vuoksi. Se sisältää jokaisen tekemämme nuken nimen tietoineen: tarkkaan laaditut selostukset siitä, keitä he olivat ja mitä he tekivät ennen kuin heistä tuli murhaajia, jotka meidän täytyi vangita posliinikehoihin. Lista oli pidettävä tarkkaan vartioituna, ettei kukaan päässyt vahingossakaan käyttämään tietoja hyväkseen. *huokaisu* Vähän turhankin tarkkaan vartioituna, jos minulta kysytään. Kukaan ei nimittäin enää tiedä, missä lista on.
 
Sen laatija, päättäjätoverimme Chióni, on muuttanut pois eikä näyttäydy enää eläville eikä kuolleillekaan, saati meille entisille työtovereilleen. Olen kuullut, että Chióni elää tyytyväisenä jossakin omassa loukossaan kutsuen itseään jollakin mahtipontisella ja typerällä nimellä, kuten "luminoita" tai jotakin vastaavaa. *naurahdus* Niin että se siitä sitten. Emme taida koskaan saada listaa käsiimme, jälki on kylmennyt.


Lilia: ... ja nyt on se osuus tarinasta, jolloin kerrotte, että minun mielessäni lymyilee tällainen nukke, sielunsyöjä tai miksi ikinä niitä kutsuttekaan.

Rima: Ikävä kyllä niin me epäilemme. *vilkaisu Liliaan* Jos vain saisimme käsiimme sen listan, olisi helppoa tarkistaa, jospa niiden nimien seasta löytyisi joku meille tuttu yksilö, jonka voisimme yhdistää tapaukseesi. Joku, jota syyttää.

Shirei: Se taitaa tosin olla liian hankalaa, mutta ainahan me voimme kokeilla. Pakkohan Chiónin ja listan on jossakin olla.


Lilia: *haukkoo henkeään* Niin, aivan. Ja minun pitää istua tässä kiltisti ja kuunnella, kuinka keskustelette siitä, kuka on tunkeutunut mieleeni! Juuri, kun olen tullut oikeaksi, verta ja lihaa olevaksi ihmiseksi, tapahtuu jotakin tällaista. *hysteeristä naurua* Mukavaa! Juuri tätähän minä toivoinkin!

Shirei: Lilia kiltti, ota nyt rauhassa. Minähän sanoimme, että aiomme yrittää. Löydämme takuulla keinon auttaa sinua, ennen kuin on liian myöhäistä.

Lilia: Löydättekö? Löydättekö? Ja kerrohan, kuinka monta ihmistä pystyitte edellisellä kerralla pelastamaan, kun heidän sielujaan syötiin hiljalleen pois? *katkera naurahdus* Niin, ette varmaan yhtään! Miksi minulla sitten olisi mitään toivoa?

 
Lucifer: *mutisee hiljaa* Luovuttaja.
 
Lilia: Anteeksi?
 
Lucifer: Sanoin, että sinä olet luovuttaja. Sinulle annettiin mahdollisuus elää oikeana ihmisenä, ja nyt olet jo heittämässä pyyhettä kehään. *tuhahdus* Oletin sinun olevan vähän vahvempaa tekoa.
 
Lilia: Kuinka voisin olla luovuttamatta, kun vaihtoehtoja ei ole! Itsehän sanoitte, että ---
 
Rima: *keskeyttää* Rauhoitutaanpa nyt jokainen! Lilia ottaa nyt vain ihan rauhassa ja vetää henkeä, mitään hätää ei ole. *pehmentää ääntään* Ja Lucifer, ole kiltti ja yritä edes ymmärtää Liliaa.
 
 
 Lilia: *katsoo ihmisiä ympärillään* Jos kaikki ongelmat oikeasti ratkeisivat sillä, että ihmisille sanottaisiin "Ota rauhassa", mitään ongelmia ei koskaan olisi ollutkaan.

-----

Pahoittelen kunnon infopläjäystä, joka tässä tuli. Toivottavasti pysyitte perässä! ^^
Hyvää viikonloppua kaikille! ♥ Sara kiittää ja kuittaa.
 


maanantai 23. marraskuuta 2015

Writings on the wall

Hei kaikki!
Tällä kertaa halusin tulla hieman puhumaan teille tästä blogista. Ei – en ole lopettamassa, en missään nimessä. Haluan muuten vain hieman tuoda esille ajatuksia, jotka ovat lähiaikoina käyneet mielessäni liittyen blogiini. Niille, jotka eivät tekstiä halua tai jaksa lukea, laitan tähän sivuun katseltavaksi muutamia kuvia Edrielistä ja (väliaikaisesti uudistuneesta) Monasta ensilumessa.

 
Ja vielä varoitus: tästä ei tule erityisen iloinen teksti. Jos et siis halua pilata päivääsi lukemalla negatiivista selitystäni, suosittelen skippaamaan suosiolla. Kiitos.
 
 


 
 
Lähiaikoina on tuntunut, että tämä blogi innostaa minua yhä vähemmän ja vähemmän – eikä ainoastaan minua, vaan kaikkia muitakin. Ikinä en ole saanut mitenkään huikean paljon kommentteja, ne ovat tuntuneet vähentyvän huomattavasti. (Ja tähän väliin niille, joka yhä kommentoivat: kiitos. Kiitos, ihan oikeasti.) Onko se niin, että postauksistani huomaa innostuksen puutteeni, vai enkö vain osaa ilmaista itseäni tarpeeksi hyvin kuvien kautta?
 
 
Kommentit ja postaaminen ovat aina olleet asioita, jotka saavat minut tuntemaan itseni toisinaan onnistuneeksi jossakin. Enää ne eivät tunnu siltä. Perfektionismi nostaa päätään ja hankaloittaa kuvaamista sekä kirjoittamista entisestään: en saa kuvatarinoiden repliikeistä tai kuvanlaadusta juurikaan koskaan tarpeeksi hyviä. Järjestelmäkameraa en omista, enkä tule ainakaan vuoteen omistamaankaan – sen hankkiminen viivästyy ja viivästyy....





 
 
Ja mitä tulee kuvatarinoiden juoniin, minulla on tunne, etten kykene olemaan riittävän mielenkiintoinen tai erottumaan kuvatarinoiden massasta. Ei, pyrkimykseni ei ole tehdä tarinoita, jotka nimenomaan ovat tarkoitettu ”ah-niin-erilaisiksi”. Haluan tehdä tarinoita, koska nautin niiden suunnittelusta ja siitä tunteesta joka tulee, kun onnistun luomaan tarinan sekä hahmoja, joista itse pidän. Mutta riittääkö se?




 
Niin. Ei se riitä.
Elän maailmassa, jossa tarvitsen jatkuvasti jonkun muun sanomaan itselleni, että ei vitsi, onpa hyvä idea, mitenkä keksitkään. Positiivisten sanojen täytyy tulla jonkun muun suusta, ei omastani. Joko olen liian kriittinen tai en vain kykene huomaamaan saamaani palautetta, tai sitten sellaista ei vain tule. Tämä käynnistää noidankehän: olenko liian itsekäs, jos vaadin jatkuvasti positiivisia kommentteja ja hyväksyntää? Kumpi on pahempaa, kommenteitta jääminen vai niiden vaatiminen?



 
 
Lisäksi koen olevani jatkuvasti hyvin negatiivinen valittaessani asioista ja itsestäni netissä (joskin olen vähentänyt tätä huomattavasti). Haluaisin kovasti olla ihminen, joka inspiroi muita kuvaamaan ja nukkeilemaan, en ihminen, jonka jutuista saa vain pahan maun suuhun. Tämä koko teksti on hieman ristiriidassa äskeisen lauseeni kanssa, jonka takia mietinkin, voinko julkaista koko postausta. Jatkoa ajatellen tämä on kuitenkin välttämätöntä omalta kannaltani, joten menköön.

Nyt aionkin kysyä mielipidettänne. Miten te koette tämän blogin, kuvani ja nukkeni? Kuinka kauan olette lukeneet Plastic Dreamia, oletteke huomanneet kehitystä? Tuntuu hieman väärältä kysyä teiltä tätä, mutta hei, sitähän varten kommenttiboksi on: mielipiteitä.Vastaanotan kaikenlaiset kommentit, ja olen äärimmäisen kiitollinen, jos joku haluaa avata mielipidettään Plastic Dreamista. Myös mahdolliset postausideat ovat tervetulleita!

 
Jatkoa ajatellen.... niin, mitä olen ajatellut? Lopettaa en aio, sen verran rakastan nukkejani ja tarinoiden sekä kuvien kehittelyä. Minulla on vielä paljon kehityttävää sekä ajatusmaailmani että kuvaamisen kanssa, mutta tästä se lähtee. Postaustahti saattaa vastaisuudessa hidastua, sillä en aio ottaa bloggaamisesta stressiä. Haluan pitää tämän homman nimenomaan palkintona itselleni: asiana, joka vie ajatukseni pois muista meneillään olevista ongelmista. Pienenä pelastuksena, joka minulla on aina ollut. Sellaisena en ole tätä pitkään aikaan kokenut, mutta sen tunteen takaisin saamiseksi aion tehdä kaikkeni. Me pystymme tähän, eikö niin?
 
- Sara